Liilia Siiberg

Vladimir Solovjov sanoi: oikein kehittyvä ihminen elää uskonnon suhteen kolme ikäkautta: ensiksi on lapsellisen sokean uskon kausi, toinen on älyn kehittymisen kausi, jolloin kieltäydytään sokeasta uskosta, ja viimeisenä tulee tiedostettu, kehittyneeseen älyyn nojautuva usko. Haluan tässä artikkelissa hyvin lyhyesti tuoda esille muutaman kuuluisimman venäläisen filosofin, joilla oli mystisiä kokemuksia ja joiden filosofisissa pohdiskeluissa tulevat esiin venäläiselle mentaliteetille ominaiset arvot.

Grigori Savitš Skovoroda (1722–1794) eli nykyisen Ukrainan alueella. Otan hänet mukaan, koska hän on ensimmäinen huomattava maallikkofilosofi, mystikko, runoilija ja Vladimir Solovjovin esi-isiä. Skovoroda sanoo, että kylmien sydänten pohdiskelu estää ihmisiä olemasta filosofeina Kristuksessa. Hän on mm. työstänyt Sofian – Pyhän hengen – ideaa. Se on oppi kaikkien maailmojen harmoniasta, näkymättömien ja näkyvien maailmojen suhteesta. Disharmonia syntyy, kun ihminen Jumalan täydellisyyden katselemisen sijaan katsookin omaa kaaostaan.

Skovoroda suhtautui kriittisesti tieteeseen, joka johtaa poispäin tiedon hausta itsestään, itsetutkiskelusta: “Mitä on hyötyä muiden asioiden mittaamisesta, kun emme pysty löytämään omia mittojamme, miten itsemme arvioidaan?“. Hän eli askeettista elämää ja kierteli paljon maata. Haudalleen hän käski laittaa seuraavan muistokirjoituksen: ”Maailma yritti ottaa minut kiinni mutta epäonnistui.”

Nikolai Fjodorovitš Fjodorov (1829–1903) oli ruhtinas Gagarinin avioton poika, joka toimi koko elämänsä Rumjantsevin museossa (nykyinen Venäjän valtion kirjasto). Elämäntavoiltaan hän oli askeetti, ja palkkansa hän lahjoitti tarvitseville. Hän oli vaatimaton eikä elämänsä aikana julkaissut mitään. Siitä huolimatta hänestä tiedettiin laajasti ja monet pitivät häntä opettajanaan, kuten Vladimir Solovjov ja Leo Tolstoi. Hänen seuraajansa julkaisivat hänen teoksensa vuonna 1906 ja 1913 otsikolla Yhteisen työn/tehtävän filosofia. Hänellä kristillinen paatos yhdistyi voimakkaaseen uskoon tieteen mahdollisuuksiin. Ihmiskunnan jumalaistaminen/kirkastaminen ja Jumalan Valtakunnan luominen olivat hänen filosofiansa päämäärinä. Sitä varten oli luovuttava luonnon hyväksikäytöstä sekä opittava kosmisten prosessien hallinta ja ihmisen organismin jalostaminen. Fjodorov esittää Yhteisen työn projektin koko ihmiskunnalle toteutettavaksi kristillisyyden hyvän sanoman (evankeliumin) myötä: herättää kuolleet, tehdä elävät kuolemattomaksi ja rakentaa maailmankaikkeuteen paratiisi..

Jumalviisauden eli teosofian sanoman tuojaksi maailmaan oli valittu Helena Petrovna Blavatsky (1831–1891). Hän oli filosofi, mystikko, kirjailija ja lehtinainen. Miksi juuri venäläinen nainen valittiin tähän tehtävään? Näyttää olevan kaksikin syytä: ensiksi venäläisessä sielunelämässä elävät yhteisen työn ja yhteisöllisyyden ideat, toiseksi naiseus ja valmius uhrautuvasti toimia yhteiseksi hyväksi, rakastava sydän – sekä rohkeus, jopa huimapäisyys. Aatelisena hän sai erinomaisen koulutuksensa ja osasi länsimaisia kieliä. 17-vuotiaana hän meni naimisiin saadakseen riippumattomuuden. Vuosina 1848–1875 hän teki käytännöllisesti katsoen kolme maailmanympärimatkaa vieraillen ja opiskellen lähes kaikissa henkisissä keskuksissa. Venäläisiin lehtiin hän lähetti matkakertomuksiaan. Venäjäksi hän julkaisi myös mainion matkakirjansa Hindustanin sademetsissä ja luolissa. Mutta Teosofisen Seuran kotimaaksi (1875) hän valitsi siihen aikaan vapaamielisemmän USA:n ja teostensa kieleksi levinneemmän englannin. Teosofia julistaa, että ihmisten veljeys on yksi ikuinen prinsiippi, ihmiskunnan veljeys rotuun, uskontoon ja sukupuoleen katsomatta, kaikkien filosofioiden ja uskontojen tutkiminen, niiden sisällön avaaminen. Eri kansallisuuksien opit ovat toisiaan täydentäviä ja samasta totuudesta kertovia; teosofian tehtävänä on niiden tutkiminen ja ajan ja persoonan tuomien väärinkäsitysten poistaminen; luonnon tutkiminen, sen salaisuuksien löytäminen, ihmisen fyysisten ja henkisten voimien kehittäminen.

Vladimir Sergejevitš Solovjov (1853–1900) oli filosofi koulutukseltaan. 22-vuotiana hän väitteli maisteriksi työllään Länsimäisen filosofian kritiikki. Positivismia vastaan ja sai suurta mainetta. Solovjov oli kuuluisan historioitsijan poika ja filosofi Grigorij Skovorodan jälkeläisiä. Heidän elämässään on samankaltaisia piirteitä: askeettisuus ja naimattomuus. Solovjov ei edes koskaan hankkinut itselleen asuntoa. Palkkansa hän jakoi tarvitseville, kerran hän antoi talvitakkinsakin kerjäläiselle. Hän matkusti paljon ja eleli sukulaistensa tai ystäviensä luona. Kaikki kokivat hänen tulonsa siunaukselliseksi: hän oli Kristuksen näköinen. Kun hän tuli taloon, henkisyys täytti tilan, ja kaikki tulivat paremmiksi, vilpittömiksi hänen läsnäolonsa aikana.

Solovjov kritisoi aikansa läntistä filosofiaa, joka lepää suurimmalta osin ”logiikan pohjalla” kykenemättä ja haluamatta vilkaista itse henkisyyden substanssiin. Hänellä itsellään henkinen substanssi oli läsnä: hän oli meedio, ja kolme kerta hänelle näyttäytyi Sofia kauniina naisena, jonka kautta hän ymmärsi jumalan luoman maailman viisauden ja yhtenäisyyden. Eettisyys on ihmiselämässä tärkein, hän esittää kirjassaan Hyvän oikeutus. Solovjov halusi luoda yhtenäisen henkisen käytännön, joka olisi luonteeltaan eettistä tekemistä. Sen pitäisi yhdistää uskonnollisen ja filosofisen ajattelun huipentumat, yhteisöllisessä yhtymisessä tehdä maailmanlaajuinen (globaalinen) synteesi. Kirkkojen olisi yhdistyttävä toteuttaakseen Jumalan suunnitelmaa ja kehittääkseen ihmiskunnan sellaiseksi, miksi Jumala on ihmisen tarkoittanut. Solovjov pettyi kirkkoihin, koska toimiessaan dogmien puristuksessa ne eivät kykene tehtävänsä täyttämään.

Anna Nikolajevna Schmidt (1851–1905 ) asui Nižni Novgorodissa ja työskenteli paikallisessa lehdessä. Hän oli köyhästä venäläistyneestä saksalaisesta aatelisperheestä, ei mennyt koskaan naimisiin, rakasti ja kunnioitti uhrautuvaisesti äitiään koko elämänsä ajan. Paljon kyyneleitä jäi vuodattamatta, koska hän auttoi, kävi virastoissa ja vaati rikkailta apua hädässä oleville ihmisille. Hänen kasvoillaan oli aina lapsellinen hymy, harmaissa silmissä oli rauha. Hän ei näyttänyt etsivältä – hän oli löytänyt. Hänen sydämensä oli täynnä rakkautta. Kerran kirkossa hän näki alttarin vieressä seisovan Kristuksen. Aina silloin tällöin näky toistui.

Schmidtin käsikirjoituksia tutkivat ja julkaisivat vuonna 1916 filosofit Sergei Bulgakov ja Pavel Florenski. Hänen Kolmas evankeliuminsa (1886) näki päivänvalon vasta vuonna 1993. Hänen sanomansa on, että henki on se joka selittää maailman, ihmisen syntymisen sekä ihmiskunnan historian kulun. Kirkko on elävä ja persoonallinen olento. Hän koki, että juuri hänessä toteutui yhdistävä kirkon sielu, mikä armo hänelle annettiin hänen suuresta ja tulisesta uskostaan ja rakkaudestaan. Schmidtin opissa yhdistyy koko maailma yhdessä uskossa. Hän kutsuu jokapäiväiseen arkiseen kilvoitteluun ja eettistä ihannetta tavoittelemaan. Jos länsimaiset naismystikot kokivat Kristuksen kärsimykset, niin Anna kokee todellista sulautumista Häneen ilossa. Schmidtin mystiikassa ilmeni naisellisuus. Hän ei etsinyt eroja vaan sitä, mikä yhdistää.

George Ivanovitš Gurdjieff (1877–1949) ei ollut venäläinen, mutta kuitenkin hänet useimmiten luetaan venäläisten mystiikkojen joukkoon. Ehkä tietyllä tavalla ortodoksisuuden vuoksi hänen sielunmaisemansa oli lähellä venäläistä. Myös opetustyönsä hän aloitti Venäjän alueella. Hänen isänsä oli kreikkalainen ja äitinsä armenialainen. Hänen lahjakkuutensa oli ääretön. Tai tarvitseeko mystikkojen yhteydessä siitä puhua: tiedämme hyvin, että myös esimerkiksi Pekka Ervast oli kielellisesti ja muutenkin hyvin lahjakas. Mikäli ihmisen on määrä välittää henkisen maailman asioita ihmiskielellä, kielellinen lahjakkuus on välttämätön.

Noin 20 vuotta Gurdjieff kierteli etsien vanhaa viisautta: Intia, Tiibet, Afganistan, Athos-vuori jne. Gurdjieff sanoi perehtyneensä 200 uskontoon, joilla kaikilla on samat juuret. 1900-luvun alussa hän perusti ryhmät Taškentiin, Moskovaan ja Pietariin sekä vuonna 1918 Ihmisen harmonisen kehityksen instituutin. Muutettuaan Ranskaan hän vuonna 1922 aloitti kehittämänsä systeemin pohjalta työnsä opiskelijoiden kanssa ihmisen täydellistämiseksi. Gurdjieff uskoi, että viisaat silloin tällöin sekaantuvat maailman menoon ja ovat erikoisten koulujen ja opettajien kautta välittäneet viisauttaan jo tuhansia vuosia. ”Minulle tervejärkiselle ihmiselle kaikki uskonnot ovat kristillisyyttä. Eroavat vain nimitykset.” Todellinen kristitty tekee kaikkensa tullakseen omaksi oikeaksi ”minäkseen”. Kirjassa Belzebulin sadut lapsenlapselle jumalan lähetti Ashiata Shiamash täyttää jaloa missiota maan asukkaiden täydellistämäksi ja opettaa, miten ihmiskunnalle voi palauttaa todellisen elämän merkityksen ja päämäärän. Ihmisten tulisi unohtaa Usko, Toivo ja Rakkaus ja muistaa, että heillä on omatunto, jota kautta välittyy yhteys korkeimpaan. Vain korkea siveys auttaa ihmiskuntaa täyttämään tehtävänsä ja toteuttamaan tulevaa olematta maailmankaikkeuden kehityksessä jarruttavana tekijänä.

Pjotr Demjanovitš Uspenski (1878–1947) opiskeli yliopistossa biologiaa, matematiikkaa ja psykologiaa. Hänestä kuitenkin tuntui, että yliopistoprofessorit samalla lailla tappoivat tieteen kuin papit kirkossa uskonnon. Tärkeää tietoa etsimään hän lähti Intiaan, Egyptiin ja Eurooppaan. Teosofiseen kirjallisuuteen hän tutustui 1907. ”Se teki minuun suuren vaikutuksen, mutta minä huomasin siinä suuren puutteen: sillä ei ollut jatkumoa, näkymiä tulevasta”. Palattuaan Moskovaan hän 1915 tutustui Gurdjieffiin. Esoteeriset koulut, joita hän turhaan etsi muualta, toimivatkin Moskovassa. Uspenskilla oli kyky selkeästi nähdä maailman tilanteet. ”Historia ei ole vain menneen, se on myös tulevan historiaa”. Vuonna 1938 Uspenski perusti Historiallis-psykologisen yhdistyksen. Yhdistyksen piti tutkia ihmisen ja ihmiskunnan evoluutiota varsinkin psykologisen transformaation kautta. Sen piti tutkia ja verrata myös eri maissa eri aikoina toimivia ja toimineita psykologisia koulukuntia ja niiden vaikutusta ihmiskunnan moraaliseen ja älylliseen kehitykseen. Lisäksi ohjelmassa oli uskontojen, filosofian, tieteen ja taiteiden historian tutkimus, päämääränä niiden yhteisen lähteen ja psykologisten sisältöjen löytäminen.

Nicholas Roerich (Nikolai Konstantinovitš Riorih, 1874–1947) oli taiteilija, kirjailija, filosofi, legendaarinen ihminen. Hän syntyi juristin perheeseen, ja jo lapsena hän opetteli maalausta. Vuodesta 1893 lähtien hän opiskeli samanaikaisesti oikeustiedettä Pietarin yliopistossa ja taidetta taideakatemiassa. Hän matkusti hyvin paljon ja tutki neoromantismin hengessä slaavilaisten ja muun muassa suomalaisugrilaisten muinaisia aikoja. Kalevala käännettiin venäjäksi kokonaan 1881 ja se herätti suurta huomiota. Vaimonsa Helenan (1879–1955) kanssa hän perusti Agni Joga -yhdistyksen. He liittyvät vahvaan yhteiskunnalliseen suuntaukseen. Kuuluisaksi on tullut Roerichin pakti kulttuurimuistomerkkien suojelusta ja säilyttämisestä (1929), joka virallisesti otettiin vastaan Haagissa vuonna 1954. Heidän oppinsa nimi on Agni-jooga (sanskr. ’yhteys tuleen’), tai Elävä Etiikka, joka merkitsee opin mukaista siveellistä elämää. Ihmisen elämän päämäärä on ikuinen täydellistyminen; hän käy yhdessä maailmankaikkeuden kanssa evoluutioprosessia. Ihmisen olisi otettava haltuun kundalini-energiansa ja tätä kautta osallistuttava luomis- ja luovaan työhön edesauttaen maailmankaikkeuden kehitystä. Agni-jooga on tiede, joka auttaa ymmärtämään kosmisen evoluution suunnan ja ottaa käytön ajatteluvoiman aineen muuntamisen välineeksi. Agni-joogan tehtävä on auttaa ihmiskuntaa evoluutiossaan sekä kontakteissa muiden maailmojen kanssa. Kaikkien uskontojen lähde on sama. Ne erottuvat vain täydellisyyden puolesta. Agni-jooga ei perustu katumustyölle vaan puhuu viisasta yhteistyöstä ja yhteisluomisesta.

Daniil Leonidovitš Andrejev (1906–1959). Hänen isänsä oli arvostettu kirjailija Leonid Andrejev, Suomessakin asunut ja hyvin tunnettu täällä. Äidin kuoltua synnytyksessä Daniil kasvoi sisarensa kodissa, joka oli hyvä paikka varttua: perinteinen, uskonnollinen, täynnä lämpöä ja rakkautta. Daniil kärsi totalitarismin aikana Vladimir-kaupungin vankilassa 10 vuoden vankeusrangaistuksen (1947–1957). Siellä hän loi teoksensa.

Ensimmäiset näkynsä Andrejev koki kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Hän vei loppuun sen, mikä häntä edeltäneiltä filosofeilta jäi kesken. Hän haluaa rakentaa hengellisen tiedonhaun menetelmän tieteelliselle pohjalle, mikä merkitsee mystikkojen visioiden keruuta, menetelmien kehittämistä, pyrkimystä erotella pois ajan ja paikan aiheuttamat vääristymät. Andrejeville näytettiin paljon, ja oppineena ihmisenä hän osasi myös paljon kysyä, analysoida, kumuloida ja luoda systeemin siitä, mistä monet mystikot välittävät ainoastaan hajanaisia visioita.

Rauha Ruusu on hänen oppinsa. Hänen mukaansa karvas kokemus osoittaa ihmiskunnalle, että ei tiede eikä järki pysty pelastamaan ihmiskuntaa tyrannioista ja sodista, joilla on pyrkimys muuttua globaalisiksi. Tiede muuttuu alttiiksi ja luotettavaksi vallan palvelijaksi nopeammin kuin kirkko konsanaan. Tieteen tragedia on siinä, ettei sen toiminta ole eettistä. Rauhan Ruusu eroaa monella tavalla vanhoista henkisistä liikkeistä. Tärkein ero on siinä, että liike pitää päämääränään valtion muuttamista veljeskunnaksi, jalopiirteisten ihmisten kasvattamista, ihmisten, jotka pystyvät erottamaan korkean eettisen ihanteen sen muunnoksista ja rohkeasti huomauttavat vääryydestä. Rauhan Ruusua voi verrata ylösalaisin käännettyyn kukkaan, jonka juuret ovat taivaassa, mutta ruukku juurineen täällä ihmiskunnassa, maan päällä. Sen varsi on ilmestys, jonka kautta virtaavat henkiset mahlat, jotka ruokkivat ja vahvistavat sen kukkaterinä tuoksuvaa uskontojen kuoroa. Mutta ruusulla on myös sydän, sen ikioma oppi. Sen oppi ei ole kokoelma muista opeista vaan aivan erilainen tapa suhtautua luontoon, historiaan, kulttuureihin, rakkauteen, ihmisen kehittymisen teihin. Se on interreligio, joka tulee sulkemaan syliinsä kaikki maailman ihmiset, kansat ja uskonnot yhden yhteisen kirkon siipien suojaan.