Marko Manninen

Voiko uskontoja ajatella metodina vähän kuten puhutaan tieteellisestä menetelmästä? Ei siis pelkästään niin, että uskontoja itsessään tutkitaan tieteellisin menetelmin vaan niin, että uskonto olisi tai se sisältäisi menetelmiä esim. itsekasvatukseen. Tieteen ja uskonnon vertailu johtaa helposti ikiaikaiseen väittelyyn toinen toisensa ylivertaisuudesta enkä halua tähän debattiin ottaa niinkään kantaa. En myöskään halua ottaa kantaa minkään uskonnon metodin paremmuudesta. Yritän enemmänkin tehdä huomioita, jotka tuntuvat yhdistävän tai erottavan niin uskontoja, tiedettä kuin elämänfilosofioita.

Uskonnon harjoittajina meitä on monenlaisia. On niitä, joille uskonto on läsnä lähinnä syntymässä, konfirmaatiossa ja hautajaisissa. Ensimmäisessä ja viimeisessä läsnä ehkä tiedottomasti luonnollisista biologisista syistä. Keskimäisessä eli konfirmaatiossa uskonto olisi läsnä enemmän, jos tytöt eivät veisi suurinta huomiota! Sitten on sunnuntaiuskovia ja lisäksi niitä hartaita ja nöyriä ihmisiä, joille usko on mukana lähes kaikessa arkisessa aherruksessa. On munkkiveljeskuntia, maallikkoveljiä, pappeja, guruja, mystikoita, okkultisteja, jne… Mystikoista ja okkultisteista Pekka Ervast on sen kirjallisesti taiteillut, että mystikko on henkilö, joka tutkii elämää sisältä, ikäänkuin ylhäältä käsin inspiraatiosta, kun taas okkultisti on henkilö, joka tutkii maailmaa induktiivisesti testaillen ja vertaillen elämän ilmiöitä. Tämä on ollut eräänlaisena kimmokkeena [1] sille, miten olen yrittänyt ymmärtää erilaisia tapoja elää uskonnollista elämää, itseni mukaanlukien. Mielestäni tieteellinen, harras ja taiteellinen lähestysmistapa voivat hyvinkin kulkea käsi kädessä ja itseasiassa olisi suotavaa, että tutkijan pää ja sydän pysyisivät tasapainossa. Bertrand Russelin mukaan mystikon ja tiedemiehen yhtyminen samassa henkilössä on korkeinta, mitä ajattelun maailmassa voidaan saavuttaa. [2]

Haluan nyt tässä esitelmässä käsitellä uskontoja kahdelta kannalta; ensiksi sitä, miten uskonnot on perinteisesti määritelty, mitkä ovat sen peruspiirteet sekä miten tätä kokonaisuutta voidaan tutkia. Toiseksi mietin sitä, miten myytit ja ennenkaikkea eettinen sanoma yhdistävät ehkä parhaiten uskontoja. Eettinen pyrkimys ei kuitenkaan yhdistä vain uskontoja vaan myös yleistä pyrkimystä yhteiskunnissa, ainakin teoriassa ja kansainvälissä julistuksissa. Totuuden etsijälle uskonnot ennenkaikkea kuvaavat tuntemattoman kaipuuta, tarvetta päästä yhteyteen ja tietoisuuteen alkuperänsä kanssa. Tämä kaipuu on tietysti se, jota uskonnot metodina pyrkii täyttämään ja johon se pyrkii vastaamaan. Onko se hyvä metodi, onko se riittävä metodi, voidaanko tieteen ja uskonnon metodeja yhdistää, vai tarvitaanko vielä jotain muuta?

Tilaisuus

Tällä toisella vuosituhannella meillä on hyvin ainutlaatuinen tilaisuus saada informaatiota ja tutustua uskontoihin kautta maailman. Jos ajatellaan maailmaa 1800-luvulla, jolloin esim. teosofia sai nykyisessä muodossa alkunsa, silloin vain yritteliäimmät, viitseliäimmät, rohkeimmat ja onnekkaimmat pääsivät ensikädessä tutustumaan esim. idän ja lännen uskontoihin ja tekemään niistä vertailevia syvälle käyviä luotauksia [3]. Kun ajassa mennään taas pari vuosisataa taaksepäin nähtävästi vain erityisen kohtalon kuljettamat mystikot saivat kokemuksia ja oppia useista uskonnoista eri mantereilta, mm. rosenkreutsilaisten sanottiin olevan yksiä näistä matkaajista, sillä heitä tavattiin todistettavasti ainakin Mauritiuksen saarella Etelä-Afrikassa [4]. Ristiretkien vaikutus oli myös siinä mielessä mielenkiintoinen, että se avasi portteja kulttuurien ja uskontojen väliseen kommunikointiin, vaikkakin vähemmän mairittelevalla tavalla. Mitä kauemmas historiassa mennään, sitä kapeampi oli kokemuspiiri ja sivistys tavallisella ihmisellä. Niinpä meidän aika, vaikka se on heittänyt eräällä tavalla haasteen informaation paljouden kautta, niin se myös antaa loistavan mahdollisuuden tutkia uskontoja ennennäkemättömän laajasti ilman fyysisen lynkkaamisen pelkoa länsimaissa. Kukaan meistä ei varmaksi tiedä, kuinka pitkään tämä on mahdollista. Kukaties energiavarat ovat kulutetut loppuun ennenkuin itse näen vanhuuden päiviä. Siksipä haluan käyttää, kohtuudella tietysti, tekniikan, ajan ja matkailun tuomat mahdollisuudet hyväksi saadakseni hyvän kuvan siitä, mitä kaikkea uskonto on tarjonnut ja tarjoaa ihmiselle vastauksena hänen sanoinkuvaamattomalle kaipuulle ja kysymykselle keitä ja mitä me olemme, mistä me tulemme ja minne me menemme.

Uskonnot aiheena on sillä tavalla myös läheinen minulle, että nuorempana suunnittelin mm. vertailevan uskontotieteen opintoja, mutta opiskelumenetelmät ja pelkän objektiivisen tutkijan rooli eivät kuitenkaan olleet mielestäni sitä mitä opiskelulta hain. Katsoin myös, että yliopisto-opiskeluissa olisin joutunut muovautumaan tiettyyn rajattuun sapluunaan. Uskontotieteestä sanotaan, että ”se ei esimerkiksi tutki Jumalaa, vaan sitä kuinka yksilö tai yhteisö ymmärtää, kokee ja ottaa käyttäytymisessään huomioon tuntemansa uskontoperinteen.” [5] Objektiivisuus on luonnollisesti johtava teema tässä tutkimustavassa. Jos objektiivisuuden ihannetta tutkii hieman enemmän, voisi se luoda mielenkiintoisia seurauksia tutkijan elämässä. Ennakkoluulottoman tarkkailijan rooli vääjäämättä vaatii tiettyjen luonteenominaisuuksien kehittymistä ja sitäkautta tunnustettujen hyveiden, kuten totuudenmukaisuuden, kärsivällisyyden ja laaja-alaisuuden kehittämistä. Tämä taas johtaisi siihen itsekasvatukselliseen ulottuvuuteen, jonka itse näen kaikkein merkittävimpänä uskontojen antina. Jopa niin, että jos objektiivisuuden henkeä haluaa todella toteuttaa, niin silloin tulisi ottaa huomioon myös esim. ruokavalio ja elämäntavat, joilla on vaikutuksia muistiin ja keskittymiseen. Opiskelijan tulisi myös valita huolellisesti mistä mielenvirikkeensä hakee, TV:stä, netistä, kapakoista, musiikista, uskonnollisista tilaisuuksista, luonnosta vai itseensä syventymisestä, jne. Buddha on tähän “asialle omistautumiseen” viitannut, kun häneltä kysyttiin, mitkä ovat ihmisen pahimmat esteet totuuden tiellä. Hän sanoi, että:

“Totuuden tiellä voi tehdä vain kaksi virhettä… että ei kulje tietä loppuun ja, että ei aloita sitä.” [6]

Kulkee ihminen sitten yhden uskonnon tietä tai synkretismin tietä, niin täytyisi uskaltaa juoda totuuden karvas kalkki loppuun, kuten Sokrateen kerrotaan tehneen.

Itsekasvatuksellisen puolen toteutuminen tavallisissa kouluissa kuitenkin riippuu monesta tekijästä eikä se totta puhuen toteudu kovinkaan kummoisesti, koska se ei varsinaisesti ole koulutuksen tarkoitus. Yleensä tarkoitus on suorittaa jokin etappi opinnoissa matkalla johonkin tiettyyn meriittiin, oli se sitten opiskelijan oma tai koulun meriitilista. Tällöin rajoitteeksi muodostuvat enemmäkin esimerkiksi se, kuinka pitkään opintohjelma kestää, eli aikataulu tai kuinka paljon laitokselle on määrätty apurahoja eri tutkimuksiin, joka taas vaikuttaa siihen kuinka paljon henkilö voi käyttää aikaa ja resursseja tutkimuksensa tekemiseen. Pahimmassa tapauksessa se vaikuttaa oleellisesti siihen voiko yksilö yleensäkään suunnata erityisopiskelujaan haluamalleen linjalle. Lisäksi asiaan vaikuttavat tutkijan muut harrastukset eli kuinka keskittynyt ja todella kiinnostunut opiskelija on tutkimuksensa kohteesta, jne. Jos esim. uskonnontutkimus olisi enemmän sisäistä laatua, kumpuaisi sisäisestä intressistä, emme antaisi periksi markkinatalouden emmekä myöskään ulkomaailman houkutuksille, muuttuisi luonne oleellisesti. Valitettavasti yhteiskunta ei tällä hetkellä tue tällaisia intressejä.

Tutkimustavoista

Tieteellisistä uskonnontutkimuksen haaroista tunnetaan historiallinen, fenomenologinen, psykologinen, sosiologinen ja antropologinen haara. Tieto, jota näiden kautta saadaan on runsasta ja hyvin luettelomaista eikä sinänsä ehkä auttaisi meitä ymmärtämään mitään erityistä uskonnoista, paitsi ehkä näkemään niiden moninaisuuden, jos emme myös yrittäisi tulkita jotenkin kaikkea saatua tietoa. Uskontofilosofia ja teologia kiirehtivät auttamaan tässä ongelmassa lisäten laadullisen, kvalitatiivisen ulottuvuuden tutkimukseen. Uskontofilosofia voi ottaa kantaa uskontojen välisiin oppeihin toisin kuin teologia, joka tutkii enemmänkin yhden uskonnon sisällä olevia oppeja. Tämä tosin ei tarkalleenottaen pidä täysin paikkaansa, mutta tarkoituksenani on lähinnä esittää, että faktojen keräämisen, luokittelujen, tulkintojen ja teorioiden kehittämisen kenttä on laaja. Luonnollisesti esitelmän aikarajoituksen takia en voi mennä syvälle yksittäisiin uskontoihin vaan tyydyn tarkastelemaan ja hahmottamaan uskontoja yleensä. Haluan kautta linjan pitää tasaveroisesti mielessä kaikki suuret ja pienemmätkin uskonnot. Oikeastaan kaikkein oleellisinta omassa tutkimuksessani on ollut juuri se, että rauhallisen vertailevan ja tasa-arvoisen mielenlaadun ylläpitäminen uskontojen tutkimisessa johtaa sekä yhtäläisyyksien, että erojen tarkempaan havaitsemiseen, mutta se on samalla myös omanlainen sisäinen kasvatuskoulu, koska siinä joutuu alituisesti puntaroimaan omaa sisäistä suhtautumista eri tapoihin uskoa ja nähdä asioita.

Oma havaintoni on ollut, että tietyillä osa-alueilla uskontojen eroja on mahdoton ja turha kiistää. Esim. oppien ja perinnäistapojen erilaisuus, yksilöllinen historia ja muut tosiasialliset seikat puhuvat diversiteetin puolesta. Sitten on osa-alueita, joissa voidaan nähdä enemmän yhtäläisyyksiä, joskin se voi olla tulkinnanvaraista. Myytit voidaan juontaa samoihin alkujuuriin rakenteensa, maantieteellisen tai etymologisen johdantonsa puolesta. Uskonnollinen kaipuu on hyvin universaalia, kuten aiemmin tuli mainittua. Uskonnon merkitys ja tarve yhteisössä on epäämätön. Kulttuuriantropologia näkee samat tarpeet uskontojen takana määritellen uskonnon omalla symbolikielellä esitettyksi yhteisöllisten arvojen projektioksi [7]. Tämä on kiehtonut minua sen verran paljon, että olen ajan henkeen sopivasti päättänyt kutsua sitä nimellä ”eettinen koodi”. Uskonnot moraalin ja etiikan opettajina, kasvatuskouluina näyttävät kuin yhdessä kuorossa laulavan meille jotain merkittävää, joka on liian päivänselvää, että siihen kiinnitettäisiin todella huomiota.

Itsestäänselvyyden lisäksi etiikka on nyky-yhteiskunnassa kuivaksi, enemmän teoriaksi tai sovinnaissäännöiksi mielletty aihe, jolla ei varsinaisesti katsota olevan itsekasvatuksellista funktiota. Kiinnitetäänhän erilaisissa henkisissä harjoituksissakin enemmän huomiota mietiskelytekniikoihin, mantroihin ja henkisiin kokemuksiin kuin siihen, miten ihminen voisi kasvattaa itseään yhteiskunnassa jokapäiväisessä elämässä. En tietenkään sano, että tätä ei mikään uskonto huomioisi, tai että se olisi kokonaan unohdettu. Eettisyyden yksi ongelma on siinä, että länsimaisessa kulttuurissa kristinuskonnon oleellisin oppi, pelastusoppi [8] ikään kuin vesittää koko eettisen itsekasvatuksen sillä se sanoo, että ihmisen omat teot eli eettinen elämä eivät sinänsä pelasta ihmistä vaan pelkästään usko. Itämaisissa uskonnoissa eettistä toimintaa taas yleisesti ottaen pidetään hyvin tärkeänä. Se, joka sanoo, että tekoja ei tarvita uskon lisäksi, sitä pidetään vain laiskan ihmisen puheena. Tässä mielessä opit ja dogmit ovat äärimmäisen tärkeitä uskonnoissa, koska ne luovat perustan ja toiminnan mallin uskoville, sille miten uskonto näyttäytyy ulospäin ja miten se toimii maailmassa.

Yliluonnollisen olemassaolon hyväksymisen on pitkään katsottu olevan uskontoja yhdistävä tekijä, mutta vielä ehkä kaikkein vahvimmaksi avainsanaksi mielestäni nousee pyhyyden määritelmä. Yliluonnollinen on vaikeasti miellettävissä esim. niihin buddhalaisuuden muotoihin, joissa lähes kielletään Jumala, jumaluus tai yliluonnollisuus. Buddha piti uskoa Jumalaan, sen ajan intialaisessa kontekstissä tietysti, epäterveenä ja sanoi, että rukoilu ei kannata, koska Jumala ei heitä kuuntele eikä auta oivalluksessa, joka jokaisen on tehtävä itse [9]. Silti näitäkin lähes ateistisiä buddhalaisuuden muotoja pidetään uskontoina tai ainakin elämänfilosofioina. Voidaan ajatella, että tietty kunnioituksen asenne ja pyhyyden kokeminen alkuperäisen opettajan Buddhan oppeja muistellessa pitävät yhteisön kollektiivista tunnetta yllä.

Vertailukohtia

Uskontoja on tutkittu vertailevassa mielessä jo vuosikymmeniä, jopa pari vuosisataa. 1700-1800 -luvulla se oli vertailevaa mytologian tutkimista, nykyään se on vertailevaa uskontotiedettä. Tosiaan jo ennen teosofisen seuran perustamista 1875 ajateltiin, että myytit sisältäisivät jumalaista ajatonta viisautta, jota toisin ilmaisukeinoin ei voitaisi välittää [10].

Tämän pitkän tutkimusjakson, lähteiden ja materiaalin keräämisen takia tieto on nykyään yksityiskohtaisempaa ja määrältään suurempaa, josta johtuu mm. se, että on aina vain vaikeampi vetää tarkkoja määritelmiä uskonnolle. Kukin tutkija, oli sitten akateeminen tai hengentieteellinen, pitää oman erityishaaransa merkitystä tärkeimpänä ja on omiaan estämään suurten suuntaviivojen vakiintumista. Metodeista on tullut uskontoja. Toisaalta näyttää siltä, että ihmismieli itsessään kaihtaa tiukkoja määrittelyitä syistä, joista oleellisin littyy uskonvapauden yhä suurempaan tiedostamiseen. Kukaan ei voi meiltä evätä uskon, ajatuksen tai tuntemuksen vapautta. YK:n julistamana ja varmaan useimpien meidän oikeudentunnon mukainen toteama kuuluu:

”Jokaisella on oikeus ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauteen. Tämä oikeus sisältää vapauden tunnustaa omavalintaista uskontoa tai uskoa taikka omaksua se sekä vapauden joko yksinään tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti harjoittaa uskontoaan tai uskoaan jumalanpalveluksissa, uskonnollisissa menoissa, hartaudenharjoituksissa ja opetuksessa.” [11]

Ei ole aina ollut selvää, eikä välttämättä syvällisemmässä mielessä ole monelle vieläkään selvää, mitä ajatuksen vapaus todella tarkoittaa. Onko se vapautta tehdä mitä huvittaa vai tuleeko vapaa-ajattelu siitä, että olemme mielessämme rikkoneet menneisyyden kahleet, karistaneet vanhojen uskomusten taakat? Tarvitaan aikamoinen oivallus nimittäin siinä, että tajuamme ajattelumme ja uskomuksemme kumpuavan kasvatuksesta ja menneisyydestä, olevan yhteiskunnan ja ehkä sisäisen alitajuiden mielentoiminnan tulos. Ja vielä suurempi voima tarvitaan, jotta tuosta menneisyyden taakasta pääsee irti niin, että heräämme itsenäisesti ajatteleviksi ja silti empaattisiksi ihmisiksi. Yrjö Kallinen, teosofi ja työväenliikkeen tunnustettu pioneeri [12] mainitsee tästä voimasta kuuluisassa “Olemmeko unessa” tv-haastattelussa 70-luvulla ja sanoo muuten paljon muutakin merkittävää samaisessa ohjelmassa, joka on nähtävissä internetistä.

Ajatuksen vapaus ja toisaalta pitäisikö sanoa henki-aineen loputon jakautuminen ja tietoisuuden tarkentuminen aiheuttavat sen, että uskonnollisista asioista on mahdotonta sanoa mitään lopullista ja ehdotonta. Samaisen vapauden nojalla rohkenen kuitenkin esittää, että seuraavat viisi osa-aluetta yhdessä muodostavat tarpeellisen käsitekentän uskonnon määritelmälle ja vertailulle. Ne ovat:

  1. Alkuperä, perustaja, historia
  2. Dogmit, opit, lait
  3. Uskonnonharjoitus, tavat, rituaalit
  4. Myytit, symbolit, vertauskuvat
  5. Etiikka, moraali, hyveet

Välttämättä esim. usko tai uskomattomuus Jumalaan tai yliluonnolliseen ei tiputa pois uskonnollisen määritelmän parista, vaan jotkin osa-alueet korvaavat toiset. Ts. toteutuneet osa-alueet yhdessä mieluummin kuin jokin tietty yksittäinen tekijä luo uskonnon. Olen nyt tarkoituksella vielä järjestänyt osa-alueet niin, että ne mielestäni esittävät myös suurempaa yhtäläisyyden mahdollisuutta uskontojen välillä, mitä alemmas listassa mennään. Mainittakoon myös se, mikä uskonnonvapauden julistuksesta käy ilmi, että yhteisöllisyys ei ole uskonnollisuuden välttämätön ominaisuus. Meillä voi siis periaatteessa olla ihan oma yhden miehen uskonto, joskaan ei uskonnollista yhdyskuntaa Suomessa, sillä sen perustamiseen tarvitaan 20 henkilöä sekä vakiintunut toiminta uskontunnustuksineen. [13]

Me kuljemme kohti suurempaa monimuotoisuutta koko ajan kaikilla elämän osa-alueilla. Uusia puhelinmalleja tulee koko ajan markkinoille, uusia tietokoneohjelmointikieliä syntyy kuin sieniä sateella, hengellistä ja materialista tarjontaa on enemmän ja enemmän kiihtyvällä vauhdilla. Ajatus synnyttää aina kaksi uutta ajatusta, ongelman ratkaisu kaksi uutta kysymystä, elämä on jatkuvaa jakautumista. Uskomuksista tulee uusia uskomuksista, muistoista uusia muistoja, tämä on rekursiivisuuden kirous, jota oleellisesti pitää yllä elämän halun jano, hindulaisten tanha. Krishna opettaa Bahagad Gitan 14:sta luvussa:

“Tiedä, että rajas, himoluonne, on kahlehtimisen lähde ja elämisen halun jano, oi Kaunteya, se sitoo ruumiissa asujan (sielun) toimintojen siteillä.” [14]

Janoamme eli haluamme elämän halua! Eikö ole ihmeellistä, että jo tuhansia vuosia sitten on oivallettu asiat näin, nykyään meillä on vain eri käsitteitä kuvaamaan asiaa, kuten aiemmin mainitsemani rekursiivisuus ja takaisinkytkentä. Huomattavaa on, että rajaksen ja tamaksen lisäksi myös sattva sitoo sielun ruumiiseen vaikkakin onnenautuuden ja tuntemisen kautta.

Raadollisesti ajateltuna vain kuolema pelastaa tältä kierteeltä, sillä se on se ennalleenpalauttaja, joka palauttaa asiat samaan alkupisteeseen, ensin yksilön tasolla sitten myös kollektiivisemmalla tasolla. Kuolema luo ikäänkuin kiintopisteen elämälle. Ajattele, jos kuolemaa ei olisi, kuinka pitkään sitten jahkailisimme sitä, milloin on sopiva hetki astua tielle?! Filokaliaa lukiessani kuukausi sitten huomasin sen merkillisen asian, että kuoleman mietiskelyä pidettiin myös ortodoksi munkkien keskuudessa erittäin tärkeänä henkisenä harjoituksena, sen sanottiin olevan todellisen toivon ja onnen edellytys, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Tästä helposti ajatellaan, että se on vain pappien synkkämielisyyttä, mutta kun toisaalta tiedetään, että Filokalian kirjoittajat olivat nimenomaan munkkeja eivätkä pappeja ja, että kuoleman mietiskelyä pidettään yhtälailla tärkeänä myös buddhalaisessa ja hindulaisessa perinteessä, jossa tietyissä harjoituksissa mennään jopa hautausmaille mietiskelemään kuoleman prosessia, niin ei kai siinä pelkästä synkkämielisyydestä ole kyse vaan enemmänkin syvällisestä pyrkimyksestä ymmärtää rajallisuuden, harhan ja pysyväisyyden erot.

Vanhat uskonnot ovat jakautuneet tuhansiksi pieniksi ja suuriksi joiksi, jotka yhdistyvät sitten toisiinsa ja muodostavat synteesejä. Tämä on jonkinlainen luonnon laki, jakautumisen ja yhdistymisen loputon kiertokulku. Kun tähän lisää sen, että olemme yhä suuremmassa määrin tietoisia individuaaleista oikeuksistamme ja koemme sisäisesti olevamme vapaita ajattelemaan ja uskomaan mitä haluamme, on helppo nähdä tässä uskonnollisten liikkeiden pirstaloitumisen syyt. Uskonnollisia totuuden etsintään luokiteltuja moderneja rekisteröityjä liikkeitä tai yhdistyksiä on Suomessa n. 150 [15]. Pieniä rekisteröitymättömiä ryhmiä voidaan arvoida olevan jopa tuhansia eri paikkakunnilla. Kuinka peruuttamattomasti me sekä ympäristömme on muuttunut tässä mielessä? Jos meistä pikku hiljaa on kasvamassa omatoimisia, omnipotentteja Buddhia, niin eikö järjestöjen merkitys jää oikeastaan siihen, että ne aikansa palvelevat tarkoitustaan ja katoavat lopulta? Tällöin hengen tietoisuus kulkee yksilöissä eikä muita rakennelmia enää tarvita siihen ympärille. Tavallaan, jos antautuu Jeesuksen elämän henkeen, niin sehän oli vaeltamista ihmisten keskuudessa. Ja jos antautuu rosenkreutsilaiseen henkeen, niin hekin olivat vaeltajia tai erakkoja meidän silmissä, jotka hyvin harvoin kokoontuivat, ainakin fyysisessä mielessä, mutta hengessä silti tiesivät kuuluvansa samaan veljeskuntaan.

Uskonnot metodina

Edellä olen enemmänkin ulkokohtaisesti kertonut mitä uskontojen tutkimus sisältää. Tutkimisessa voidaan käyttää eri metodeja hankittaessa materiaalia uskonnoista ja analysoitaessa saatua materiaalia. Ydinkysymykseni kuitenkin kuuluu, voidaanko uskontoa itsessään ajatella metodina tutkittaessa itseä ja ehkä maailmankaikkeutta, yhtenä tärkeänä päämääränä tietysti jumalyhteyden luominen tai alkuperäisen yhteyden muistaminen heräämisen tai valaistumisen kautta? Tieteellinen menetelmä pyrkii selittämään esimerkiksi luonnossa ilmeneviä tapahtumia toistettavissa olevalla tavalla ja niin, että menetelmää voidaan käyttää hyödyllisten ennusteiden tekemiseen [16]. Toistettavuuden ja ennusteiden tekemisen ongelmaa uskonnoissa kuvaa hyvin Jeesuksen sanat:

“Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt.” [17]

Ennustettavuus uskonnollisessa metodissa on kovin helppoa: vakavaa lupausta tullaan kokeilemaan heti, kun vähiten sitä odotamme, jokainen tulee epäonnistumaan uskonkokeessaan, koska herää epäilys. Kulkija kompastuu, kaatuu ja jopa luopuu uskostaan jossain vaiheessa elämäänsä, ainakin hetkeksi silloin, kun laskeutuu “sielun pimeä yö.” Näin on käynyt monelle mystikolle ja kokelaalle. Jos asiaa tutkisi pikaisesti, niin oikeastaan ainoaksi kysymykseksi jäisi enää metodin hyödyllisyys, jos se tosiaan on noin paikkansa pitävä ennusteessaan!

Mutta tämä ei tarkoita, etteikö uskontojen intressinä olisi sittenkin toistaa hengen yhteys, niin tavoittamattomalta kuin se kuulostaa. Jokainen muslimin viidestä tiettyyn kellonaikaan suoritetusta rukouksesta, kristityn järjestetty sunnuntaimessu tai helluntailaisen hartaustilaisuus, uuspakanan rituaali tai buddhalaisen munkin meditaatiohetki on toistuva tilanne. Toistuvuus on tietynlaisen pyhyyden yksi selkeä edellytys. Hans J. Molin, hollantilainen sosiologi [18] on oivallisesti nähnyt, että toistuva hengellinen tilaisuus osaltaan vahvistaa aiempaa yhteyttä ja osaltaan palauttaa asianomaiset keskeisen myytin äärelle, myytin, joka on henkisen todellisuuden tulkinta. Toistuvassa hetkessä tapahtuu analogian kautta projektio tuonpuoleiseen, jäsenet sitoutuvat ja antautuvat hetkeen, tapahtuu pyhitys ja uskonto on määritelty taas yhdellä uudella tavalla!

Pyhyyttä toki voi kokea yksinkin. Kun olemme yksin hiljaa jonkin tuntemattoman, suuren tai vaikka kuoleman äärellä, voimme kokea pyhyyttä, seesteisyyttä, johon liittyy oman pienuuden tai vaikka ykseyden kokemus. Yhteisössä muodostuva pyhyys taas sisältää konaation, yhteisten velvollisuuksien vakavuudella ja antamuksella täyttämisestä koostuvan hengen. Konaatio on äärimmäisen tärkeä yhteisön elossa säilymisen kannalta yksilön initiaation rinnalla.

Mikä tältä osin erottaa uskonnon ja tieteen on se, että osaltaan tuosta pyhyydestä johtuen, osaltaan ehkä vielä uskonnollisen metodin kehittymättömyydestä johtuen kokemuksia ei kirjata kovinkaan täsmällisesti ylös eikä niitä jaeta yhteiseksi hyväksi. Tämä tosin on hyvin ymmärrettävää, koska kokemukset ovat hyvin henkilökohtaisia ja niiden analysointi ja jakaminen vaatii hyvin edistynyttä mielentoimintaa ja tietoisuutta. Uskonnolliselta yhteisöltä vaaditaan myös tältä osin äärimmäistä hienotunteisuutta sekä varovaisuutta ja onkin tätä kautta hyvin perusteltavissa, miksi tietyt yhteisöt haluavat pysyä suljettuina sekin uhalla, että se voi antaa aiheen kaikenlaisille juoruille.

Ei kuitenkaan ole tavatonta, että hengenmiesten kokemuksia jaetaan helminä maailmalle. Aiemmin mainitsemani Filokalia on hyvä esimerkki, samoin muiden yksittäisten mystikkojen, esim. Pyhän Ristin Johanneksen kuvaukset kilvoittelusta ja heräämisistä. Mystillisille kokemuksille yhtäläistä kautta maailman kolkkien on pyhyyden, rauhan, paradoksaalisuuden, varmuuden ja sanoinkuvailemattomuuden tunne. Mutta ennenkaikkea ykseydentunne. Melkein poikkeuksetta he julistavat rakkaudesta, veljeydestä ja hyveellisestä elämästä, mutta olen myös laittanut merkille, että harvemmin nämä suuret mystikot pyrkivät yhteistyöhön muiden mystikkojen kanssa, vaan joko he erakoituvat tai heidän ympärilleen kasautuu oma tiivis oppilas ja kuulijakunta. Ihmettelen sitä, mikseivät suuret tämänpäivän gurut esimerkiksi laita hynttyitä yhteen ja esimerkillään näytä, että heidän ykseyskokemuksensa juontaa juurensa samasta jumalallisesta lähteestä. Lisäksi, kun tutkii suurten uskontojen historiaa, niin loppujen lopuksi aika vähän näkee tällaista synergiaa perustajien toimesta muiden uskontojen tai kulttuurien suuntaan. Ajattele millainen paneeli siitä syntyisi, jos Dalai Lama, Äiti Amma, Vishvananda, Eckhart Tolle, Sai Baba ja Deepak Chopra haastattelisivat toisiaan samassa TV-lähetyksessä!

Mystiikka on helppo nähdä uskontojen ytimeksi ja aihetta on käsitelty paljon kirjallisuudessa, mutta kaikkea tätä tutkittuani vähemmälle huomiolle mielestäni on jäänyt niiden pienten ryhmien merkitys uskontojen sisällä, joita kutsutaan veljeskunniksi. Mystillinen kokemus on vapaan hengen mielen ilmaus, joka usein nähdään spontaanina kokijan taustasta ja elämästä riippumattomana armon osoituksena. Mutta tarkemmin asiaan tutkittuani minulle on vahvistunut käsitys, että mystikot ovat usein käyneet pitkän vaiherikkaan elämän läpi. He ovat jonkinlaisen enemmän tai vähemmän järjestäytyneen uskonnollisen koulun suorittaneita sieluja, jos ei harvoja poikkeuksia lasketa mukaan, joille elämän mysteerit ovat selvästi jo syntyessään olleet avoimet.

Uskonnollisen metodin kannalta munkkiveljeskunnat, oli ne Shaolin temppelin, Intialaisen luostarin, Assisin fransiskaani- tai Avilan karmeliittasääntökunnan harjoittajia, ovat ne kaikkein tärkeimmät, koska hehän itseasiassa omaavat kaikki käytännölliset menetelmät, vuosisatojen traditiot ja kokeet, suullisen perimätiedon ja kirjalliset tallenteet siitä, miten uskonnollinen yhteys tai gnoosis on saavutettavissa heidän järjestelmässään. Uskonnolliselle etsinnälle totaalisesti pyhittäytyneet jäsenet luovat sen ponnahduslaudan, jolta mystiikka pääsee loistamaan ja jonka päälle instituutiot rakennetaan pintakerroksineen jokapäiväisen ihmisen henkeä aina silloin tällöin kutsuvine freskoineen. Tiukat säännöt ja hierarkia antavat vakavuuden ja omistautumisen tunteen, joka on välttämättömyys järjestelmän pidemmälle olemassaololle maanpäällä. Mutta voiko mikään järjestelmä saada toistumaan sitä alkuperäisen mystikon kokemusta jäsenissään? Enemmänkin näyttää siltä, että tulevien sukupolvien kokemus on toisaalta sama, mutta toisaalta nyansseiltaan eri, koska kehitys ei koskaan pysähdy. Kulttuurit rakentuvat toistensa päälle, oppilas kiipeää opettajansa hartijoille, viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Näin sen ovat viisaat sanoneet ja historia toteen näyttänyt.


[1] Ks. aiempi esitelmäni: Mestarin muisti valaiskoon mieleni s. 16

[2] Mystiikka ja filosofia, Matti Luoma, s. 3

[3] http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Max_Müller

[4] http://www.sacred-texts.com/sro/rhr/rhr31.htm, Fraternity in the Island of Mauritius

[5] Uskontotieteen portailla, Päivikki Suojanen, s. 13

[6] Yksi siteeratuimmista (englanninkielisessä muodossaan) Buddhan sanoista, jonka kirjallista lähdettä ei ole voitu osoittaa!

[7] http://en.wikipedia.org/wiki/Anthropology_of_religion, Émile Durkheim, 1912

[8] http://weppipakki.com/sdg/tables/table.htm

[9] Principled Atheism in the Buddhist Scholastic Tradition, Journal of Indian Philosophy, s. 4

[10] Classical approaches to the study of religion, Jacques Waardenburg, s. 9

[11] http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1976/19760008, Artikla 18

[12] http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/tyovaenliikkeen-legenda-yrjo-kallinen-nostaa-paataan-uudessa-kirjassa-ja-youtubessa

[13] Uskonnon vapaus 2000-luvun Suomessa, Juha Seppo, s. 190, 193

[14] http://www.teosofia.net/eriusk/bhagavad_gita-14.htm

[15] http://www.uskonnot.fi/uskonnot/

[16] http://fi.wikipedia.org/wiki/Tieteellinen_menetelmä

[17] http://www.evl.fi/raamattu/1933,38/Joh.3.html 8. jae

[18] Uskontotieteen portailla, Päivikki Suojanen, s. 75