Mauri Lehtovirta

Ihminen, joka on kiinnostunut olemassaolon peruskysymyksistä ja tosissaan etsii niihin vastauksia, huomaa pian, että tiede pystyy antamaan niitä johonkin saakka. Kun tieteen mittarit osoittautuvat riittämättömiksi, joutuu etsijä turvautumaan toisenlaisiin välineisiin.

Tällöin astuu keinovaraston yhdeksi mahdollisuudeksi tieteellisen tiedon vastakohdalta näyttävä usko. Usko on tieteen silmälasien läpi tarkasteltuna hatara, epävarma, jopa kerrassaan harhaanjohtava todellisuuden tutkimusväline. Sen avulla tehdyt syntyneet havainnot ja kokemukset ovat henkilökohtaisia, etsijän tai tutkijan omaan sisäiseen maailmaan rajoittuvia. Niillä ei tieteen näkökulmasta ole minkäänlaista yleisempää tai laajempaa todistusvoimaa.

Mutta itse Suuri Elämä — tuo ikuisesti hämmästyttävä mysteeri — on tutkimuskohteena jatkuvasti yllättävä. Se on itseään auki kehivää todellisuutta, joka saattaa saada pitkälle ehtineen ja arvostetun tiedemiehen lopulta tutkimuksissaan nöyrän hämmennyksen tilaan ja toisaalta uskoonsa järkkymättä luottavan totuuden etsijän sisäisen haltioitumisen valtaan, kun hän pääsee kurkistamaan hengen todellisuuden maailmoihin.

Todellisuus alkaa näin hahmottua paradoksien kautta. Mitä pidemmälle tutkimme Maailmaa, sitä enemmän alamme törmätä siihen, että todellisuutemme on täynnä paradokseja, joihin jossain vaiheessa alkaa olla pakko alkaa uskoa. Ne alkavat viehättää, koska elämän suurten ja pienten paradoksi-en havaitsemiseen liittyy usein omakohtainen oivallus, sellainen silmänräpäyksellinen — ahaa! Paradoksien oivaltamisen tilassa vastakohdat näyttävät menevän ristiin, ne alkavat muistuttaa toisiaan ja alkavat olla välttämättömiä toistensa ymmärtämiseksi.

Elämän paradoksisuus on sisään kirjoitettuna olemassaolon perustaan, siksi, että koko olemassaolo, kaikki ilmennys näyttäytyy meille täällä polaarisuutena, kaksinapaisuutena. Ja koko olemassaolo — me itse mukaan lukien — olemme jatkuvassa muutoksen, kehityksen tilassa. Olemassaolossa näemme kaikessa vastakohtaisuuksia: totuus ja valhe, ruma ja kaunis, vapaa ja vangittu tai vapaa ja riippuvainen, rikas ja köyhä, ystävä ja vihollinen, päivä ja yö, loputtomiin. Olemme niiden kanssa jatkuvan valinnan edessä ja myös jatkuvan arvottamisen edessä. Me kasvamme ihmisiksi näiden kahtalaisuuksien ristiriitaisessa todellisuudessa: osittain niiden armoilla, osittain jatkuvasti elävässä — valintatilanteessa. Näyttää siltä, että kasvaaksemme ihmisiksi meidän on opittava valitsemaan oikein. Tärkeimmät ja kohtalokkaimmat valinnat tehdään lopulta aina hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä.

Kun ihminen tulee siihen kohtaan, että hän alkaa havaita elämän suurissa kysymyksissä paradoksaalista luonnetta, on tuolloin yleensä jo kauan ollut kysymys perusvalinnoista, näistä eettisistä valinnoista. Tässä tilanteessa kannattaa luoda silmäys kehityksemme lähtötilanteeseen, jossa eteemme asetettiin ensimmäinen valinta. Se valinta-paikka oli hyvän ja pahantiedon puun juurella. Raamatun alkukertomus kuvaa tätä tilannetta, ihmisen minätietoisuuden syntymistä, jota voidaan myös pitää ihmisen syntymisenä. Se on hetki, jolloin ihminen — minäolennoksi muuttuva — ensi kertaa haluaa erottua, ilmaista oman tahtonsa. Silloin lähdettiin Paratiisista. Erottautuminen oli erottautumista ykseystietoisuudesta omaksi erilliseksi tietoisuudeksi. Ykseystietoisuudessa ei tarvinnut tehdä valintoja, ei tarvinnut arvottaa. Ykseystietoisuus oli harmonista lepoa ilmentymättömyydessä, jossa ei ole aikaa eikä tilaa. Tällaista ilmentymättöyyden tilaa on lähes mahdoton kuvata meidän kielellämme, koska se mikä ei ole ilmennyt, ei ole aistein havaittavissa.

Kun ihmisille on tätä lähtötilannetta yritetty selittää, on tietysti täytynyt jotenkin sitä koettaa kuvata. Näin on syntynyt vertauskuva paratiisista, täydellisestä ”onnellisuuden puutarhasta”, jossa ei ole mitään pyrkimistä, on vain harmoniaa ja vain yksi kielto. Kielto syödä hyvän ja pahan tiedon puusta eli kielto, jonka rikkominen johtaa ykseystajunnan särkymiseen, ilmennykseen, kaksinaisuuden ja sitä kautta valinnan pakon syntymiseen rajoituksen tilassa. Kun näin sitten kävi, paratiisista lähtö merkitsi vastakkaisten vetovoimien välillä tapahtuvan elämänaallon lähtöä liikkeelle, kehitykseen. Kehitys edellytti aika-avaruudellista tilaa, jossa oli mandollista tehdä valintoja ja oppia niiden kautta. Ja koko tämän kehityksen keskeinen filosofinen kysymys ja filosofinen ongelma alkoi inhimillisen tietoisuuden kehittyessä vuosituhansien kuluessa hahmottua materiaalisen ja spirituaalisen, aineellisen ja henkisen väliseksi vastakkainasetteluksi. Peruskysymykseksi tuli tällöin: kumpi on ollut ennen aine vai henki?

Se ilmenneen maailman ja maapallon kehitysvaihe, jota me nyt elämme, alkaa jo tieteenkin kehityksessä nähdä, että perustavanlaatuinen vastakohtaisasetelma — aineen ja hengen vastakkainasettelu ei näytäkään enää niin dramaattiselta kuin vaikkapa vielä vaikkapa sata vuotta sitten. Kun päästiin selville, mitä on atomien ytimessä, tieteessä ja filosofiassa jouduttiin uuden tilanteen eteen. Täytyi vastata sellaisiin kysymyksiin kuin: onko meidän aineellinen todellisuutemme lopulta pelkkää harhaa, kun ainetta tällaisena kouriintuntuvana ei oikeastaan ole olemassakaan; on vain kaiken aineen atomien sisällä olevia värähteleviä voima-kenttiä. Ja toisaalta: mistä tulee ja mistä on peräisin se voima, joka voimakenttinä näkyy jokaisessa atomissa. Mistä tulee se voima, joka näyttäisi olevan kaiken elollisen perustana ja pitävän kaikkea elämää käynnissä ja yllä.

Näyttää siltä, että olemme kohtuullisen varmasti kulkemassa kohti aikaa, jolloin tieteen ja filosofian vastaukset alkavat lähestyä aikain viisauden näkemystä, jonka mukaan kehitys onkin materian henkistymistä, materian kirkastumista ja materiaalisten olentojen ja organismien, kuten ihmisen vapaaehtoista hengen vastaanottamista. Alkaa tulla ilmi paradoksi, jossa henki murtautuukin aineeseen, läpäisee ja valaisee sen, laskeutuu siihen lopullisesti ja aine — se taas kirkastuu, henkistyy.

Idän ja lännen paradokseja

Jo vanhin eurooppalainen filosofia tuntee paradoksiajattelun varsinkin filosofi Herakleitokselta ja Idän henkiset traditiot ovat miettineet samaa asiaa tutkiessaan esimerkiksi taolaisuutta. Mieleeni on jäänyt Markku Graaen esitelmistä — Markkua on erityisesti viehättynyt Heraldeitokseen lause: ”Holvikaari lepää täydellisessä jännityksessä”. Toinen esimerkki vanhasta paradoksaaliajattelusta voisivat olla Lao Tsen kirjoittamat 700 vuotta enne ajanlaskumme alkua syntyneet Tao te Kingin runot, jotka avautuvat elämän kuluessa ja kokemusten lisääntyessä jatkuvasti uusina kirkastuen entisestään:

Joka sopeutuu, hän säilyy loppuun asti. Joka taipuu, ojentautuu suoraksi.
Joka tyhjentää itsensä, hän täyttyy.
Joka alentaa itsensä hän ylenee.
Joka ylentää itsensä hän alenee.
Hän ei ole itsekäs ja sen tähden hän saa ylistystä.
Hän ei ole turhamainen ja sen tähden hän on arvossa…

Varpailla seisoessa ei voi pysyä alallaan. Veljistään erillään kulkiessa ei voi edistyä.

Itsensä näytteille pannen ei kukaan loista.”

On myös mielenkiintoista vertailla itäistä ja kristillistä paradoksiaarteistoa. Ne ovat lähellä toisiaan. Kulkeepa ihminen kumpaa tietä tahansa, tulee paradokseja vastaan. Myös sille tulee, joka haluaa päästä vaikkapa teosofis-ruusuristiläistä totuudenetsijän tietä Elämän lähteille. Kun lähteille mennään, täytyy uida vastavirtaan ja se on välillä raskasta. Mutta eihän tänne olla huilailemaan tultu, vaan panemaan käytäntöön kosmista ohjelmaa, jota meidät kaikki on tänne synnytetty kerta toisensa jälkeen viemään sitä ”loistavaan” päätökseen.

Jeesus nasaretilainen opetti elämällään meitä jatkuvasti paradoksitekniikalla, jonka pohjalla kulkee ajatus siitä, että elämällä ei ole paljoakan virkaa, jos emme elä sitä oikein. Näin ei vakuuttavasti voi opettaa kukaan sellainen, joka ei usko siihen, että ihminen on jälleensyntyvä olento, joka palaa elämä elämältä tänne jatkamaan työtään. Jeesus kyllä kehotti meitä olemaan täydellisiä, mutta varmasti näki, ettei se helposti tapandu yhden elämän aikana. Mutta suunnan muutos voi tapahtua.

Kehotus kuuluikin: ”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle”.

Kun Jeesuksen elämän vaiheista lukee meidän päivinämme julki tullutta kirjallisuutta, törmää piankin lähteisiin, joissa kerrotaan Jeesuksen opetusmatkoista
Egyptiin, sen aikaiseen Persiaan ja Intiaan saakka. Idän paradoksaaliset ajattelutraditiot tulivat hänelle viimeistään noilla matkoilla tutuiksi ja niitä hän jalosti omaan opetustraditioonsa omassa joogassaan kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen kuolemaansa saakka.

Tapa, jolla tuo uusi profeetta, jota pian alettiin arvella odotetuksi messiaaksi, Jumalan voidelluksi, opetti, olikin ennenkuulumaton. Jeesus kulki opettamassa köyhiä, syrjäytyneitä, naisia jopa porttoja, sairaita, hyljeksittyjä, yhteiskunnan vähäosaisia: sellaisia ihmisiä, joista ei näyttänyt olevan kenellekään hyötyä. Uusi elämänoppi tarjoiltiin niille, jotka olivat oppimattomimpia ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat”, sanoi mestari. Jos Jeesus tämän päivän Helsingissä opettaisi, hän menisi työttömien leipäjonoihin Myllypuroon tai Kallioon, alkoholistien asuntoloihin, ilotaloihin, siltojen alle, jututtaisi köyhiä Heikki Hurstin vaate- ja soppajonoissa, Välillä hän kävisi tuomiokirkossa tai teologisessa tiedekunnassa oikomassa käsityksiä siitä, mitä tarkoittaa armo, iankaikkinen elämä, tai millainen paikka on helvetti ja kuka sinne joutuu ja kuinka kauaksi aikaa.

Jeesus opetti päinvastoin kuin mitä olemme oppineet, tai mihin suurin osa meistä pyrkii. Ensimmäiset tulevat viimeisiksi, hän sanoo. Joka haluaa olla ensimmäinen, hän olkoon muiden palvelija. Kuinka palvelija voi olla ensimmäinen, tai tulla sellaiseksi? Tao Te King toteaa: ”Viisas ei ole turhamainen ja sen tähden hän on arvossa, ja koskei hän kilpaile muitten kanssa, ei kukaan ole hänen vihamiehensä.”

Kun Jeesus puhuu samasta asiasta, me kysymme: ”Voiko se, joka on meistä ensimmäinen, olla kuitenkin palvelija?” Jeesus osoitti omalla elämällään, että voi. Hän opetti myös, että ei ihminen siitä tule onnelliseksi, että hän kerää itselleen kaikkea mitä mieli tekee. Omistaminen on mielen hyvää, egon hyvää. (Meilläkin sanotaan: mieli tekee!) Se ei tee onnelliseksi, se tekee riippuvaiseksi. Onni tulee, kun me irrottaudumme riippuvuudesta. Onnihan on lopulta rakkaudessa, antamisessa, siinä, että voi tehdä muut onnellisiksi. Jumala rakastaa iloista antajaa. Jeesus määrittelee opetuksellaan ja toimillaan yhtä mittaa rakkauden olemusta. Se ei ole saamista vaan antamista, luopumista, pois antamista, anteeksiantamista. Rikas ei ole se jolla on paljon, vaan joka osaa paljon antaa.

Sellaiset asiat kuin voimankäyttö, valta, ylpeys, väkivalta ja sota, kaikki nuo, jotka Jeesuksen aikana ja yhä vieläkin näyttävät mainioilta elämässä selviämisen ja pärjäämisen välineiltä, osoittautuvat pysyvän onnen kannalta toisarvoisiksi. Ne asettavat meidät toisten yläpuolelle estävät veljeyden toteutumista. Kaikilla edellä mainituilla keinoilla — kuten olemme nähneet voi kyllä selvitä hengissä, mutta niin kuin Tommi Hellsten sanoo hyvin oivaltavassa paradoksikirjassaan — niillä ei voi elää

Jotkin Jeesuksen autuudenjulistuksista näyttäytyvät paradokseilta, mutta eivät oikeastaan olekaan sitä. Ovat vain muuten yllättäviä. Kun hän sanoo: ”Autuaita ovat hengessä köyhät”, näyttää lause näin käännettynä ja ilman selitystä vaikealta ymmärtää. Mutta kun Pekka Ervast avaa lausetta, hengessä köyhät tarkoittaa, että emme enää kiinnity omaisuuteen niin, että raha ohjailisi meitä, tuntuu ohje ihan järkeenkäyvältä. Näin vapauttaessaan meidät ulkonaisesta köyhyydestä, Jeesus vapauttaakin meidät rahasta ja sen orjuuttavasta vaikutuksesta

Jeesuksen opetuksessa nöyryys kasvattaa meistä suuria. Paradoksin kuultuamme kysymme, miksi näin tapahtuu. Jokainen, joka on tätä opetellut, tietää kuinka vaikeasti tavoitettava ominaisuus luonnollinen ja teeskentelemätön nöyryys on. Ervast sanookin, että ei kukaan voi oppia todellista nöyryyttä ennen, kuin hän on omaksunut oikean suhteen pahaan.

Paradoksaalinen vapaus

Yksi merkittävimpiä kysymyksiä Jeesuksen paradoksaalisessa opetustyössä on kysymys vapaudesta. Jeesuksen, kuten monen muunkin henkisen opettajan elämäntyö kietoutuu kysymykseen ihmisen vapautumisen prosessista. Ymmärrän niin, että ihminen kaikissa ikäkausissaan tavoittelee vapautta. Jo lapsena hän sitä havittelee, mutta on vielä niin ymmärtämätön ja elää muiden ehdoilla, ettei voi sitä saavuttaa. Mielikuvituksessaan ja leikeissään hän itse asiassa kyllä siinä vapaudessa suorastaan elää, mutta se on vielä suhteellista rajoitettua ja holhottua.

Seuraava ikäkausi, jossa ihmisen vapauspyrkimys voimakkaana esiintyy, on murrosiän ja pian sen jälkeinen ajanjakso, jossa nuori ihminen rimpuilee itseänsä irti vanhempien holhouksesta. Se on rimpuilua itsenäiseen asioista päättämiseen, täysi-ikäisyyteen, täysivaltaiseen ihmisyyteen, kohti vapautta. Aikuisiässä ihminen yleensä huomaa, että hänen vapautensa on monin tavoin sidoksissa toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Melko harvat meistä jäävät vapaaehtoistesti syntyvien sitoumusten ulkopuolelle — vaille sitoutumista aviopuolisoon, lapsiin jne. Niin tai näin aikuisikä ihmisellä on kasvamista täyteen ihmisyyteen ja myös täyteen tai ainakin täydempään käsitykseen vastuusta.

Lähestyessään vanhuutta, ihminen voi alkaa tulla siihen tulokseen, että vapaus inhimillisessä yhteydessä, ihmisen osana on edelleen ongelma ja suuri kysymys, mutta se alkaakin nyt näyttää paradoksaalisen luonteensa. Todellisessa vapaudessa eläminen yllättävää kyllä edellyttääkin täydellistä sitoutumista, selkeätä ja peräänantamatonta vastuullisuutta.

Nuorena jo kuulin, että vapauteen sisältyy aina vastuu. Mutta en silloin lähtenyt enempää sitä asiaa miettimään. Teosofia avaa tätä paradoksia, kun se puhuu karmasta, oman karmansa voittamisesta; siitä, miten ihminen voi vapautua karmastaan.

Matkalla kohti tätä vapautumista me saatamme moneen kertaan tulla siihen tilanteeseen, että joudumme epäilemään, voiko vapautta tällaisessa elämässä mitä me elämme, ollenkaan olla. Voiko vapautta olla sellaisessa elämässä jota ihminen elää, jota hänen on pakko elää, jossa hän on alituisten valintojen edessä? Eivätkö nämä valin nat jo sido ihmistä peruuttamattomasti, vai löytyykö näiden valintojen kautta jokin tie, joka voi johtaa siihen vapauteen, jota ihminen syvällä sisimmässään tavoittelee?

Vapautuminen karmasta

Jeesus sanoo arvoituksellisesti: ”Minä olen tie totuus ja elämä”. Tästäkö syystä Jeesusta sanotaan vapauttajaksi? Tie, jonka Jeesus meille opetti, on puhdistuksen tie, joka aikanaan johtaa vanhan karmamme ehtymiseen, häviämiseen. Se vapauttaa meidät kokemisen pakosta. Puhdistuksen tie on sitä, että ihminen alkaa ottaa vastuuta omasta henkisestä kehityksestään. Tällä tiellä karmallinen puhdistautuminen johtaa lopulta meidät oikeaan suhteeseen hyvään ja pahaan. Me voimme kärsiä pois vanhaa karmaamme ja me voimme keventää karmataakkaamme myös muilla keinoilla esimerkiksi lähtemällä järjestelmällisesti opettelemaan rakkautta. Ervast puhuu vanhasta karmasta vapautumisesta ja sanoo: Niin paljon kuin te olette kärsimystä aiheuttaneet, niin paljon on teidän rakkautta tänne maailmaan tuotava.

Puhdistaessaan mieltään, reaktioitaan, irrottautuessaan monista riippuvuuksistaan ja ehdollistumisistaan, ihminen vähentää vanhaa karmaansa, vapauttaa itseänsä vanhojen negatiivisten riippuvuuksiensa aiheuttamista karmallisista seurauksista. Se on sisäisen vapautuksen tie. Mielihyväriippuvuuksien tilalle astuu vapaaehtoinen sitoutuminen Kristus-tietoisuuteen. Se on Jeesuksen joogaa.

Kirkon yksinkertaistettu kanta on, että Jeesus on vapauttanut meidät synneistämme. Kirkon tarjoilema ajatuksellinen temppu on, että usko Jeesuksen armokuolemaan olisi vapauttanut meidät pahojen tekojemme seurauksista. Ajatuksessa on totta toinen puoli, sillä Jeesus sanoo myös: ”Joka taakseen katsoo, ei ole minulle otollinen”.

Mutta se, että lopettaa menneissä ”synneissään” piehtaroimisen ei vielä pelasta. Jeesus voi vapauttaa meidät synneistämme, mutta, jos emme muuta kurssia ja hylkää vanhaa elämäntapaamme, olemme pian uudestaan saman ongelman edessä ja se meitä sisäisesti kalvaa ja syö. Tärkeämpi lause on: ”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.” Jeesuksen elämän myötä taivasten valtakunta tuli lähemmäksi meitä kuin se on vielä koskaan historiassa ollut. Ja niin se on edelleen.

Jeesus voi vapauttaa meidät synneistämme, mutta toisella lailla. Hän on antanut elämänsä esimerkillä meille uuden työkalun, joka auttaa meitä vapaaksi karmataakastamme. Tämä vapauttava voima, Pyhän Hengen lohduttava voima on puhdistuksen tien kulkemisesta seuraava voimaantumien, joka vähitellen täyttää tätä tietä kulkevan ihmisen tietoisuuden ja tajunnan. Pekka Ervast on yksityiskohtaisesti kertonut mitä seuraa siitä, että me pyrimme toteuttamaan tässä arjessamme Jeesuksen viittä käskyä — nämä käskyt ja niiden selitykset löytyvät Ervastin kääntämästä Vuorisaarnasta ja hänen kirjastaan Jeesuksen salakoulu.

Paradoksiteemamme kannalta olennaista on se, että Jeesus Kristus antaa meille voimaa ja ennen kokematonta vapautta sitä mukaa kuin me osaamme ottaa eettistä vastuuta omasta elämästämme. Se vapaus kasvaa vastuullisuudesta. Sinä päivänä, kun me täydellisesti osaamme tehdä eettiset valintamme elämässä oikein, me olemme valmiit astumaan täydelliseen vapauteen, joka varmasti on jotain sellaista, josta emme vielä oikein osaa uneksiakaan. Jeesus kutsuu sitä taivasten valtakunnan elämäksi.

Raha ja väkivalta

Vapauden ja vastuun keskeiseen paradoksiin liittyvät ja sitä täydentävät myös ne muut Jeesuksen elämänopit, joita hän an toi sekä vertauksissaan että puheissaan ja esimerkillisellä elämällään. Me puhuimme jo siitä, miten Jeesus opetti meitä suhteissamme rahaan ja omaisuuteen. Itämaista ajattelutraditiota vahvistaen Jeesus puhui alituiseen siitä, miten meidän ei tule kiinnittyä katoavaan maalliseen. Omaisuus on valtaa, jota täytyy osata käyttää oikein. Se on suhde, jonka mammona luo meidän ja muiden ihmisten välille. Kun ihminen irrottautuu ja vapautuu tästä rahan määrittämästä suhteesta, häntä ei voida taloudellisilla pakotteilla painostaa enää mihinkään. Hän voi irrottautua tästä suhteesta ja silti hallita omaisuuksia. Jo Tao Te King puhuu tästä: ”Sen tähden viisas ei koskaan kadota arvokkuuttaan, vaan säilyttää rauhansa päivästä päivään. Vaikka hänelle kuuluisi loistavia palatseja, asuisi hän niissä rauhallisesti kiintymättä niihin.”

Kun Jeesus katseli maailmaa, hän huomasi, että meillä on taipumus pitää kiinni vihaan ja väkivaltaan iskostuneesta käyttäytymisperinteestämme. Olemme tottuneet ja oppineet näkemään, että voimamme on pakottamisessa ja väkisin vääntämisessä. Jeesus opettaa meitä luopumaan kummastakin ja näkemään, että todellinen voimanlähde on muualla. Rakkaus ei synny pakottamalla. Jeesus oli tosi radikaali elämässään ja opetuksissaan. Ei kuka tahansa elä ja toimi sillä periaatteella, että viha voidaan sulattaa pois ja voittaa rakkaudella. Ensimmäisessä käskyssään hän opetti meille suuttumattomuutta, jonka opettelemisesta seuraa Ervastin mukaan: ”Sen aistin avautuminen, jonka avulla voi kuulla toisten ihmisten ajatuksia”. Neljännessä, pahan vastustamattomuuden käskyssä hän kehottaa meitä olemaan tekemättä pahalle vastarintaa. Kun me tätä opettelemme, alkaa meille herätä jälleensyntymismuisti.Tähän asiaan liittyvä toinen voimanlähde on nöyryys. Palaan siihen vielä. Jeesus opetti monessa käytännön tilanteessa toiminnallaan, miten nöyryydestä merkillisellä tavalla kasvaa voima ja auktoriteetti. Me muistamme tilanteen, jossa Jeesus seisoi Pilatuksen edessä eikä sanallakaan uhmannut tuota Roomalaista hegemonia. Hän osoitti, miten nöyryyden voima heikentää sisältä käsin pakottamiseen luottavaa ylimielistä vastustajaa. Nöyryyttämiseen ja nöyrtymiseen liittyy myös julkisessa katsannossa usein häpeä. Ja kuitenkin: riisuttu, ruoskittu ja sanoin häpeään saatettu ”Jeesus nasaretilainen, juutalaisten kuningas” ristille nauloilla kuolemaan isketty, kaikin tavoin nöyryytetty ihminen nousee kolmantena päivänä Jumalan oikealle puolelle hengen maailmaa hallitsemaan. Maallisen elämänsä viimeisenä päivänä hän lopulta näytti, miten täydellinen väkivallattomuus, toisen posken kääntäminen, uhrautuminen ja anteeksianto uhmaavat rakkauden voimalla kuolemaa ja kukistavat sen. Jeesuksen elämä oli paradoksi. Hänen radikalisminsa haastoi alusta lähtien kuoleman. Ei ole vaikeaa nähdä, että hän sillä halusi osoittaa, että kuolemaa ei lopulta ole. Ja hän teki sen. ”Elämä on minulle taistelu ja kuolema on minulle voitto”, hän sanoo. Eläminen on kuoleman opettelemista. Tämä ajatus liittyy myös uudestisyntymiseen, valaistumiseen ja sen kaltaisiin asioihin. Ihmisen on jossain mielessä aina kuoltava tälle maailmalle luovuttava, annettava periksi saavuttaakseen jotain uutta. Niin kuin saamisen edellytys on antaminen, niin on anteeksisaamisen edellytys anteeksiantaminen ja lopullisen voiton edellytys antautuminen.

Jeesus opetti meille uuden tavan voittaa. Kuolemaa voi lykätä tappamalla, mutta sitä ei voi voittaa tappamalla. Kuolema voitetaan kuolemalla. Uusi tapa voittaa on antaa elämänsä. ”Joka antaa elämänsä, voittaa sen, joka kadottaa elämänsä, löytää sen”. Tämä oppi toimii monilla tasoilla. Tietäjät kertovat meille, että korkeassa vihkimysdraamassa miekka ei ole enää surmaamisen väline, vaan ihminen opettelee työntämään miekan omaan sydämeensä. Pimeyden kautta valoon
Olen tuonut esiin muutamia havaintoja paradokseista, joita elämän salaisuus kätkee sisäänsä. Kaunis runo valosta ja pimeydestä kertoo myös eräästä perustavaa laatua olevasta paradoksista.

Älä pelkää pimeyttä valo syttyy silloin.

Eihän tähtiäkään nää kuin pimeässä illoin.
Älä pelkää pimeyttä, se on valon kehto.
Älä pelkää pimeyttä, se on valon ehto.
Myös on musta silmäterä iiriksessä sulla.
Pimeyden kautta vain voi valo esiin tulla.”.
Erik Blomberg

”Valo loistaa pimeydessä, mutta pimeys ei sitä käsitä”. Lause on tosi myös yksityisen ihmisen kohdalla. Ja onhan ymmärrettävää, että me pelkäämme pimeyttä. Mutta on paradoksaalista, että me pelkäämme myös valoa. Pelkäämmekö me sitä, koska se paljastaa sen, mitä olemme pimeyteemme kätkeneet. Me emme halua paljastua. Siksi me pakenemme valoa, ja kuitenkin se on se valo, joka meidät pelastaa. Se meidät lopulta kokonaan valaisee. Se on rakkauden valoa, joka on meidän oman sielumme syvyyteen kätkettynä. Kun meistä tulee suurten mestarien opetuslapsia, meistä tulee maailman valo. Meistä tulee valon kantajia, jotka opimme, että se valo, se rakkaus on vietävä sinne, mistä sitä eniten puuttuu, sinne pimeään.