Marja Halmetoja

Jo hyvin pieni ihmisolento polkee jalkaa ja ilmoittaa: Minä tahdon! Koko olemassaolomme perustuu tähän elämäntahtoon, pyrkimykseen tulla joksikin, saada aikaan jotain. Lapsi kokee maailman, johon huomaa syntyneensä, mielenkiintoisena haasteena. Yksilökeskeinen aikamme sanoo sitä itsensä toteuttamiseksi.

Vapaa tahto

Työikäisinä huomaamme, että elämä on täynnä välttämättömyyksiä, joissa omalla tahdolla ei ole paljoakaan mahdollisuuksia vaikuttaa. Meitä ohjelmoidaan jopa vapaa-aikanamme. Tosin alamme olla tästä tietoisia ja yritämme suojautua manipuloinnilta. Kunnon kansalaisen tulee kuitenkin noudattaa miljoonia määräyksiä ja kirjoittamattomiakin lakeja.

Yhteiskunnan ylläpitämiseksi meidän olisi pidettävä yllä tiettyä tasoa; kilpailuvietti istutetaan meihin jo koulutusjärjestelmässä. Leikki-iästä asti meitä arvioidaan ja luokitellaan. Koska kaikki emme kelpaa huipputehtäviin, on kehitettävä muita menestymismenetelmiä. Meistä voi tulla pelimiehiä. Tietokonepeleissä teemme nopeita ratkaisuja ja tuhoamme vihollisia. Rahapeleissä hankimme voittoja keinolla millä hyvänsä. Tätä sanotaan henkiinjäämiskamppailuksi.

Ei elämästä yleensä selvitä hengissä. Tiettävästi ainoa on ollut Jeesus Nasaretilainen. Hänkin tosin kohtasi väkivaltaisen kuoleman, jonka voitti. Tästä saavutuksesta hänet pääteltiin kristinuskossa Jumalan ainoaksi pojaksi. Muissa uskonnoissa tiedetään näitä kuolemattomia Jumalan poikia olleen enemmänkin. Olemmehan me muut sentään Jumalan lapsia – olemmeko?

Elämän puu

Eräs vanhimpia symboleja, joka kuvaa yhteyttämme koko kosmokseen, on puu jonka juuret ulottuvat ylös taivaaseen. Voimme kuvitella puun olevan ihmiskunnan – tai koko luomakunnan. Oksat ovat perheitä, kansoja tai järjestöjä. Itse olemme tämän puun lehtiä, jotka puhkeavat keväisin. Tehtävämme on kesän aikana kerätä puulle elinvoimaa; sen oksat kasvavat, runko vahvistuu, puun juuret keräävät ravintoa näkymättömissä. Syksyllä lehdet putoavat tehtävänsä täytettyään, mutta lepoajan jälkeen ne puhkeavat uudelleen ja jatkavat työtään uuden kesän koittaessa.

Tällaisena ylösalaisena puuna ajattelivat myös pawnee-intiaanit ihmiskuntaa sanoessaan: ”Tuolla ylhäällä taivaan avaruuksissa ovat meidän sydämemme”.

Myös uudessa testamentissa Jeesus kertoo puutarhurista, joka karsii ne viinipuut, jotka eivät tuota hedelmää.

Näin omakin jälleensyntymiemme kierto jatkuu. Toinen samantyyppinen vertauskuva löytyy Zoharista, joka on juutalaisuuden tärkeitä teoksia. Se esittää ihmiskunnan taivaallisena ihmisenä Adam Kadmonina. Myös Paavali puhuu meistä Kristuksen jäseninä.

Kaikkiallinen Suuri Elämä toteuttaa meissä unelmaansa, se on meihin ohjelmoituna tuossa tahdossa toimia. Tulkaa siis te täydellisiksi niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on!

Uskonnollinen sanoo tottelevansa Jumalan tahtoa. Jonkun mielestä kaitselmus tai kohtalo hoitaa asiat.

Miksi meillä sitten on tuo tahto? Sehän tietenkin antaa meille voimaa ponnistella, kun olemme saaneet elämällemme ja toiminnallemme suunnan.

Salatieteilijä

Pekka Ervast kertoi jo vuonna 1900 – 25-vuotiaana – Teosofisk Tidskrift -nimisessä julkaisussa tapaamastaan mielenkiintoisesta henkilöstä otsikolla ”Salatieteilijää tapaamassa”. Käydystä syvällisestä keskustelusta häneen mieleensä painuivat seuraavat sanat: ”Ensiksi on kaivattava, toiseksi tahdottava ja kolmanneksi etsittävä. Koko asia on siinä, että ihminen vapautuu persoonallisuutensa illuusiosta, itsekkyydestä, siitä mitä ihmiset nimittävät omaksi minäkseen”.

Noissa parissa lauseessa on sanottuna kaikki ruusuristiläisen itsekasvatusjärjestelmänkin perusteet.

Ensin on kaivattava. Kyllähän meissä kaikissa elää kaipuu. On odotuksia elämän laadun suhteen, kaipaamme tulla hyväksytyiksi ja arvostetuiksi, kaipaamme hellyyttä ja ystävyyttä, rakkautta. Mutta lisäksi meitä kalvaa jokin selittämätön, tiedostamaton. Ehkä halu kuulua johonkin suurempaan, josta olemme irronneet kuin akanat tuuleen. Ihmiskunta on suuri orpo niin kauan, kuin se ei ole löytänyt henkiseen kotiinsa, sanoi madame Blavatskykin.

Täytyyhän elämässä olla muutakin kuin pelkkä itsensä toteuttaminen. Tänä päivänä käytämme toisiamme kuin kulutushyödykkeitä. Kun kaikki tarpeellinen on saatu irti, heitämme ihmissuhteenkin nurkkaan tarpeettomana. Mielestäni jotkut upporikkaat ovat oiva esimerkki siitä, kuinka itsensä toteuttamiseenkin voi väsyä. Kun kaikki mahdollinen on kokeiltu, jää jäljelle kummallinen tyhjyys, masentuminen, erakoituminen, mielenterveyden järkkyminen ja ihmisviha – vaikka itse on ollut koko ajan saavana osapuolena! Mikään ei ollut sen arvoista.

Olettehan huomanneet selviytymislajien suosion. Etsimme haasteita fyysisistä suorituksista, koska uskomme nykyisen elämämme olevan ainoa mahdollisuus. Emme kehitä itseämme pitkällä tähtäimellä, jos emme usko tulevaisuuteen. Usein kehitetään vain ulkoista persoonallisuutta; myös ajattelua treenaamme motiivilla ”tieto on valtaa”. Valtaa toisten yli.

Viime vuosisadalla elänyt amerikkalainen unissasaarnaaja Edgar Cayce totesi, ettei persoonallinen tahto voi edes estää paluuta elämään uutena persoonallisuutena, uuteen kehittymisen mahdollisuuteen. Hän sanoi, että tämä on tajuttava armoksi, kuten myös mahdollisuus entisen elämän unohtamiseen.

Jälleensyntymisen mahdollisuutta epäilevälle sanoisin vain: Ei mikään voi syntyä tyhjästä ja hävitä tyhjyyteen. Elämä sinänsä on vain jatkuva muutos, niin aineen kuin tajunnankin kannalta.

Passiivinen pelko on itseensä käpertymistä, kuoren kasvattamista, silmien sulkemista tosiasioilta, korvien sulkemista. Kuvittelemme ehkä, että Jumala on meidät hylännyt, ihmiset ovat hylänneet. Itse asiassa me olemme hylänneet muun maailman. Vaikka henkinen todellisuus, Jumala, koko maailmankaikkeus on ympärillämme meitä varten tässä ja nyt. Eristäytymällä menetän elämän tarjoamat mahdollisuudet. Aktiivinen pelko tekee meistä hyökkääviä, näemme vaaroja kaikkialla. Ei todellakaan ole tarkoitus kuluttaa elämää pelkäämällä.

Sitten on tahdottava. Tahdon avulla rikomme eristäytyvän kovankin kuoren. Parasta kun teemme sen itse, mutta varovasti ja vähitellen voi ulkopuolinenkin murtaa tuon panssarin ja kaivaa esille sen pelokkaan värisevän sydämen, joka ei enää mihinkään osannut luottaa.

Osa nuorisosta on jäänyt kovin yksin kaikkien menestysvaatimuksien keskelle. On osallistuttava vastoin omia toiveitamme ja taipumuksiamme. Henkinen pahoinvointi osoittaa, ettemme löydä paikkaamme elämässä. Eihän se helppoa ole koskaan ollutkaan. Harva heti saa tilaisuuden. Saattaa olla parasta ottaa aikalisä. Mietiskellä vaikkapa luonnon keskellä, avautua hiljaisuudelle – silloin saattavat hengen kuiskeetkin kuulua. Ihmiskunnan ajatusmaailmasta saattavat antennimme vastaanottaa viestejä, jotka avaavat uusia näköaloja aivan ilmaiseksi, kun vain päästämme hetkeksi irti omista päähänpinttymistämme.

Tässä fyysisessä elämässä voimme aina aloittaa jotain uutta. Kuoleman jälkeinen kiirastulitila on juuri se ahdistus, jossa kadumme erehdyksiämme ja tekemättä jättämisiämme. Tähän kiirastuleen joutuu usein elämänsäkin aikana. Tie helvettiin kun on kivetty hyvillä aikomuksilla. Ei ollut aikaa tai rahaa eikä haluakaan…

Tuollainen mielentila osoittaa silti, ettemme ole katkaisseet yhteyttämme henkiseen todellisuuteen. Mikäpä muu meitä voisi siten arvostella? Peli ei ole vielä menetetty.

Kolmantena kohtana tuo Ervastin tapaama viisas esittää:

On etsittävä. Ja mehän etsimme. Nykyihminen etsii järjellistä selitystä kaikelle. Muinaiset filosofit puhuivat järjen valosta. Ei sitä turhaan ole ihmiskunnalle annettu. Onko se myös sisäistä tietoa? Kuinka saatan olla niin varma jo pienenä lapsena joistakin asioista? Monet seikat osoittavat, ettei synnynnäinen arvomaailma ole kaikilla samanlainen, eikä se edes voi johtua ympäristöstä ja kasvatuksestakaan. Maailmankatsomukseni voi olla tulosta ennen kokemastani, siis myös jälleensyntymismuistia. Voivathan esimerkiksi uuspakanuudeksi luokitellut ajatussuunnat olla paljolti muistoja menneisyydestä. Tarkkaan ottaen me itse olemme tulos entisistä elämistämme ja olomuodoistamme. Minun on kunnioitettava toisen kokemuksia ja annettava niille arvo. Kenenkään persoonallisuutta ei ole syytä lähteä muuttamaan, ellei hän sitä itse tee. Ainoastaan voimme rakastaa ja pyrkiä ymmärtämään toistemme ainutlaatuisuutta. Lapsen ennakkoluulottomuudella voimme hyväksyä toisen olennon.

Miten onnistuu mielikuvituksen kesyttäminen tahdon alaisuuteen?

Jonkin asian kuvitteleminen on tarkan yksityiskohtaisen mallin muodostamista siitä, mitä haluaa – täydellisenä, yksityiskohtaisesti. Tahto otetaan sen jälkeen käyttöön ja muoto siirtyy objektiiviselle tasolle. Tämä on luomista krijaashaktin avulla.

Helena Petrovna Blavatsky kertoo suurteoksessaan Salainen Oppi hindujen perimätiedosta, kuinka ihmiskunta vähitellen on saanut nykyisen muotonsa. Osassa II luvussa ”Tahdon ja joogan pojat” sanotaan: ”Krijaashakti on salaperäinen ajatuksen voima, mikä antaa kyvyn aikaansaada ulkonaisesti havaittavia ilmiöitä ja tuloksia ajatuksen omalla sisäisellä energialla. Muinaiskansat arvelivat, että jokainen aate tulee ilmenemään ulkonaisesti, jos huomio tai tahto syvällisesti siihen keskitetään. Samaten kiihkeästä tahtomisesta seuraa toivottu tulos.”

Kiihkeä rukouskin siis toimii näin. Ellei pyyntö ole epäitsekäs, siirrytäänkin jo mustan magian puolelle, jolla on karmallisia seurauksia.

Blavatsky jatkaa: ”Joogi tavallisesti tekee ihmeitään Itshaashaktin (tahdonvoiman) ja krijaashaktin avulla. Kolmas ihmisrotu loi tahdon ja joogan pojat, jotka olivat nykyisten arhatien ja mahaatmojen henkisiä esi-isiä.” Heitä Blavatsky kutsui maailman vapahtajiksi.

Pysyvä tahtotila

Suomalainen Ruusu-Ristin perustaja Pekka Ervast kokosi eläessään jäsenistöstä esoteerisen ryhmän, jolle hän antoi tiettyjä mietiskelyohjeita pyrkimyksenään selkeyttää oppilaan ajattelua. Eräs laji ohjeista koski geometristen muotojen ajattelua; näin myös ajatusten muodot selkeytyvät. Toinen mietiskelyaihe koski etiikkaa. Eettisten periaatteiden pohtiminen esimerkiksi Vuorisaarnan elämänohjeiden pohjalta kehittää rehellisyyttä itsetutkistelussa, vilpittömyyttä kaikissa toimissa ja rauhallista hyväntahtoisuutta eri tavalla ajattelevien joukossa elettäessä.

Samoja ohjeita löydämme nykyisen Dalai Laman opetuksissa; hän kutsuu niitä boodhisattvan hyveiksi. Kaikki tällainen ajatustyö auttaa tahdon kohdistamisessa oleellisiin asioihin.

Buddhalaisuus huomauttaa, että tuloksiahan voi aikaansaada kiduttamalla itseään tai lääkkeiden väärinkäytöllä, mutta jälleensyntymästä toiseen säilyvä kyky saavutetaan vain elämällä kahdeksankertaisen tien jaloa elämää. Sillä tiellä eräs saavutus on juuri kyky erottaa oleellinen epäoleellisesta, jolloin onkin jo helppo luopua elämässään kaikesta, mikä osoittautuu tarpeettomaksi.

Näin sekä Vuorisaarnan ohje olla vastustamatta sitä, mitä pitää pahana, ja jalon kahdeksankertaisen tien luopuminen epäoleellisesta johtavat samaan päämäärään; alamme nähdä asiat henkisen todellisuuden kannalta.

Irrottautuminen egon määräysvallasta ei tarkoita itsensä minimoimista. Tarkoitus on, ettemme takerru mihinkään, vaan luopuessamme annamme hyvän kiertää. Hyväntahtoisuuden ei tarvitse olla hyvänahkaisuutta. Sellainen vanhahtava sana kuin jalo ei taida olla muodissa. Se kuitenkin kuvaa laadukasta elämäntapaa, jossa ei vahingoiteta toisia.

Tiedämmekö, mitä on mielenrauha? Internetissä kutsutaan meitä maailmanlaajuiseen mietiskelyyn rauhan puolesta. Miten voi ihminen rauhaa levittää, ellei se ole hänessä pysyvänä mielentilana? Ja jos se on, hän levittää rauhaa pelkällä olemassaolollaan joka hetki. Ellei hän ole pohjaan saakka mietiskellyt, mitä rauha on, hän saattaa ryhtyä taistelemaan rauhan puolesta.

Nykyisten aistiemme lisäksi kerrotaan meille kehittyvän niitä vielä lisää, selvänäöksi ja selväkuuloksi sanotut. Edellinen – hassua kyllä – ei ole erityisesti silmien kanssa tekemisissä vaan vaistomaista tietoa ja kirkasta loogista päättelykykyä. Puhdistunut järki näkee pitemmälle ja selvemmin kuin tunteiden ja ns. himojen sokaisema. Tästä on vain askel oivaltamiseen, jota sanotaan suoraksi oppimiseksi, ja sitten inspiraatioon, jossa motiivimme ovatkin jo täysin muuttuneet ja ideamme lähteet ovat henkisillä tasoilla.

Toinen puuttuva aistimme liittyy veljeyteen. Meidän on kasvettava empaattisemmiksi. On kyettävä ymmärtämään, miltä toisesta tuntuu, on osattava eläytyä hänen kohtaloonsa ja tukea häntä niin henkisesti kuin aineellisestikin, varottava vahingoittamasta mitään elämää. Tätä kaikkea luonnonsuojelijamme ja monet tieteenalat jo pohtivat.

Tuollainen oman elämäntapansa muuttaminen on todella tahdon asia. Mitä itsessään voi muuttaa? Ulkoisia tapoja kyllä: tupakoinnin voi lopettaa, lihan syömisen voi lopettaa. Mutta muuttuuko oma sisäinen itsemme todella – ja edes parempaan suuntaan? Vai tuleeko meistä näitä hyvään pyrkiviä, mutta niin ikäviä ja rasittavia omassa ympäristössään – näitä maailmanparantajia?

Halujen hillitsemiseen auttaa usein asketismi. Koetellessaan tahtonsa lujuutta ihminen voi asettaa itselleen kovia vaatimuksia. Toisilta hän ei kuitenkaan saa mitään vaatia.

Kuuluisa oli aikanaan Apollonios Tyanalainen, joka teki puhumattomuuspäätöksen viiden vuoden ajaksi. Hänestä tuli niin vaikuttava persoona, että hän pystyi hillitsemään kansanjoukkoja sanomatta sanaakaan.

Jos jatkuvasti tarkkailemme omaa toimintaamme, lähestymme vääjäämättömästi myös pysyvää tahtotilaa, jossa huomaamme rakastavamme elämää sen kaikissa muodoissa, jopa läheisiämme. Mietiskely ja hiljentyminen ovat sitä oikeaa rukousasennetta, jossa saamme vastauksia kysymyksiimme. On vain avauduttava. Ellemme olisi niin itsekeskeisiä, koko tiedon valtameri olisi käytettävissämme. Oma itsemme vain on esteenä. Kaikki luovuus kumpuaa luottamuksesta henkiseen todellisuuteen. Silloin ideoita syntyy tulvimalla. Taiteilijat, jotka taipumustensa perusteella osaavat tuoda jotain oleellista näkyvään maailmaamme, tietävät tästä syntyvän paineita, joita on vaikea hallita. Henkeä kun ei anneta mitalla. Fyysinen voi suorastaan palaa loppuun tuon hengen paineen alla. Historia kertoo sankariteoista, joissa oma itse on unohdettu. On herännyt tahto, joka ei enää kuuntele edes sitä järjen ääntä, jota itsesuojeluvaistoksi sanotaan.

Hyvästi vapaa tahto – tervetuloa välttämättömyys!

Raamatun kauneimpana kohtana mainitaan Paavalin korinttolaiskirjeen sanat: ”Jos minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi”. Rakkaus on sopusointua. Siihenhän koko maailmankaikkeuskin pyrkii, vaikka sen muutos on jatkuvaa ja loppumatonta. Elämä on mielenkiintoista, kun muuttuvia tekijöitä on niin paljon. Arvomme toki pitävät meidät koossa, mutta silti on joka hetki syytä tarkistaa, ovatko ne sittenkin liian ahtaita ja estävät uudistumista. Samaan kohtaan ajan virrassa et voi astua kahdesti. Itsekin muutumme koko ajan.