Kauno Mannonen

Minulta kysyttiin: ”Mitä on suvaitsevaisuus?” Vastaan nyt.

Totuus on yksi. Se on “suvaitsematon”! Se ei hyväksy edes tosiasioita rinnalleen.

Jos olemme totuudenetsijöitä ja janoamme totuutta yli kaiken, tulee meidän kypsyttyämme pystyä luopumaan kaikista dualistisista käsitteistä ja arvoista, jopa suvaitsemisesta. Oikea ja väärä ovat vain hyvän ja pahan tiedon puun hedelmiä, eivät elämänpuun. Elämänpuussa on vain yhdenlaisia omenia: tosihyviä, eli totuudesta käsin kypsyneitä.

Suvaitsevaisuus kuuluu alemman tunnepuolemme opettajiin ja ominaisuuksiin; tunnepuolen, joka on vielä kehityksen alainen. Suvaitseminen on rakkauden opettelemista eli tekoa. Lapsemme ovat hyviä kasvattajia siinä suhteessa. Kun ensin suvaitsemme pahankin olemassaolon, niin opimme sitä ymmärtämään. Silloin ymmärryksemme vapauttaa meidät vielä suuremmasta pahasta, nimittäin tuomion hengestä, joka sokaisee meitä näkemästä kaikessa, “pahassakin”, tapahtuvaa tarkoituksenmukaisuutta ja välttämättömyyttä. Vain sen ja sinun kauttasi suvaitsemattomuuskin poistuu maailmasta.

Niin kauan kuin vielä näemme ihmisten tekevän vääriä tekoja, me helposti tuomitsemme heidät. Vasta sitten kun ymmärrämme ja hyväksymme ne teot heidän kehitykselleen vielä välttämättömiksi, herää meissä sääli, suvaitsevaisuus ja lempeys heitä kohtaan. Silloin myös näemme kuinka voimme heitä todella auttaa. Oikea teko tapahtuu välttämättömyydestä eli jumalaisesta tahdosta meissä. Siinä ei ole alempi persoonallinen tunne eikä järki ohjaamassa, vaan viisaus.

Kun puhdistunut ajatuksemme ja järkemme ottaa puhdistuneen tunteen syleilyynsä, herää jumalainen tahto toimimaan meissä. Silloin teemme tekoja, jotka ovat tosihyviä, jumalaisen rakkauden inspiroimia.