Varpu Kopra

“Kun saamme tämän salaisen tulipalon

syttymään yltympäri maailmaa,

silloin koittaa uusi aika“ (P. E. 1909)

Ruusu-Risti-lehden syntyvaiheet

Teosofinen toiminta Suomessa sai ensimmäiset näkyvät muotonsa 1800-luvun viimeisinä vuosina. Maamme lehdissä oli julkaistu jo 1880-luvun puolella teosofisia tai teosofishenkisiä kirjoituksia. Vuonna 1894, jolloin Suomessa oli kolmisenkymmentä Teosofisen Seuran Skandinaavisen Osaston jäsentä, lähti Helsingissä alkuun teosofinen toiminta. Lokakuun 14. päivänä perustettiin ensimmäinen epävirallinen looshi: Helsingin Teosofinen Yhdistys. Vuonna 1895 perustettiin toinen epävirallinen looshi Hankoon. Jäsenluku Suomessa oli noin 40 henkeä. Syyskuun 15. päivänä vuonna 1896 kerääntyi joukko teosofeja hotelli Kämpiin pohtimaan ehdotusta, jonka mukaan Helsinkiin perustettaisiin teosofinen kirjasto ja lukuhuone. Hanketta toteuttamaan valittiin kolmihenkinen toimikunta, johon nimitettiin kamreeri Herman Hellner, prokuristi J. Backman ja ylioppilas H. Silander. “Teosofiska Biblioteket i Helsingfors“ aloitti toimintansa tammikuun 10. päivänä vuonna 1897. Kirjastossa oli aluksi noin 30 nidosta; pienestä on aloitettava.

Nuori Pekka Ervast tutustui tovereittensa välityksellä teosofiaan tammikuussa 1894, ja aatteen vaikutuksesta hän suuntasi opintonsa vuodesta 1895 lähtien filosofiaan, psykologiaan ja sanskritiin. Samana vuonna Pekka Ervast liittyi Skandinaviska Teosofiska Samfundetiin. Hän erosi hetkellisesti seurasta sen hajotessa mutta liittyi uudestaan vuonna 1898. Hän oli mukana teosofisen kirjaston toiminnassa, jossa hän luki ensimmäisenä esitelmänään 24.1.1897 katkelman kirjoituksestaan Salaisesta opista. Ensimmäisen julkisen luentonsa Pekka Ervast piti 8.4.1898 Uusimaalaisen osakunnan talolla aiheesta teosofia uskontona (Teosofin som religion). Keväällä 1897 Ervast kirjoitti ensimmäiset artikkelinsa Päivälehteen, minkä lisäksi hän kirjoitti artikkeleita myös Nya Presseniin. Ervast ystävystyi Jean Boldtin kanssa, ja vuosisadan vaihteessa he alkoivat yhdessä julkaista Uusi Aika -nimistä aikakausilehteä.

Henkisen alan huomattavimpien ilmiöiden äänenkannattaja

Uuden Ajan näytenumero ilmestyi joulukuussa 1900. Sen tarkoituksena oli olla henkisen alan huomattavimpien ilmiöiden äänenkannattaja sekä suunnata huomiota myös teosofiseen ja sille sukua oleviin liikkeisiin. Teosofian lisäksi se tulisi huomioimaan muitakin kulttuurisesti ja yhteiskuntaeettisesti mielenkiintoisia liikkeitä. Ohjelmassaan Uusi Aika julistaa olevansa vapaa kaikesta lahkolaisuudesta, uskonkiihkosta ja formalismista. Sen perimmäinen tarkoitus oli etsiä totuutta avosylin. Se oli sen henkisen herätyksen äänenkannattaja, jonka 1800-luku oli tuonut tullessaan. Se arvostelisi rankasti epätieteellistä materialismia ja välinpitämättömyys-filosofiaa. Sen tarkoitus oli myös käyttää selkeää ja hyvää kieltä, eikä se kannattanut mitään puoluetta tai luokkaa, joten sen sisältö oli tarkoitettu kaikille ihmiselle. Uusi Aika kannattaisi myös siveellistä elämäntapaa. Uusi Aika oli ilmestyvä joka lauantai-iltapäivä nelisivuisena painoksena.

Uuden Ajan sisältö vastasi hyvin sen ohjelmaa. Siinä julkaistiin artikkeleita koskien kaikkia yhteiskunnan aloja ja luokkia. Pekka Ervast kirjoitti siihen säännöllisesti “Teosoofisia kirjeitään“, jotka olivat lukuja Valoa kohti -kirjasta. Uuden Ajan aika jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä lehden toimitus lakkasi jo 21. numeron jälkeen heinäkuun 13. päivänä 1901. Lehdellä oli ollut taloudellisia ongelmia, ja toukokuussa esitettiin tilaajille kysymys lehden lakkauttamisesta kokonaan tai sen ilmestymisestä uudelleen jonkin ajan kuluttua. Jean Boldt kertoi numerossa 17, että tehdyt ponnistelut olivat tuottaneet tulosta ja lehden ilmestyminen oli taattu vuoden 1901 loppuun. Näin ei kuitenkaan siis käynyt. Pekka Ervast luopui kokonaan Uuden Ajan toimitustyöstä 30.6.1901, jolloin hän virallisesti lakkasi olemasta lehden kustantaja, jona hän oli toiminut joulukuun alusta 1900.

Uusi Aika ei siis ollut varsinaisesti teosofinen lehti, mutta se oli lyhyenä ilmestymisaikanaan varmasti hyvä kanava saattaa ihmisiä yhteen teosofisten aatteiden kanssa. Tästä kertoo esimerkiksi vuoden 1905 Omantunnon ensimmäisessä tuplanumerossa oleva “Erään äidin“ kirje toimitukselle, jossa hän kertoi löytäneensä teosofian oppaan kautta: “Siunatun oppaani nimi oli ’Uusi aika’, teosofinen sanomalehti.“

“Kun omatunto on kompassina, järki perämiehenä ja tunteet tuulena, käy purjehdus varmasti päämäärää kohti“ (P. E. 1912)

Vuoden 1902 lokakuussa kerääntyi joukko teosofeja Sörnäisten työväentalolle keskustelemaan siitä, miten kustannustoimintaan saataisiin vauhtia. Lopputuloksena oli se, että perustettiin “Valon Airut“ -niminen komitea huolehtimaan teosofisen kirjallisuuden kustantamisesta suomen kielellä. Myös Pekka Ervast oli yksi ensimmäisistä jäsenistä. Ensimmäinen suomen kielelle käännetty teos oli C. R. Sederholmin “Omantunnon uskonto“, jonka Martti Humu suomensi. Kenraali Sederholm hoiti painokustannukset, ja tuhannen kappaleen painoksesta myytiin viikon aikana 700 kappaletta. Tämä innoitti komiteaa jatkamaan työtään tarmokkaasti.

Vuosisadan vaihteessa yleisenä yhteiskunnallisena vaikutteena olivat routavuosien mukanaan tuomat venäläistämistoimet ja tiukentunut sensuuri. Myös teosofit saivat sen kokea monellakin eri tavalla. Tämän historiikin kannalta merkittävin toimi oli se, että Pekka Ervast haki syksyllä 1903 Painoylihallitukselta lupaa julkaista “Uutta valoa“ -nimistä teosofista aikakausikirjaa.

Vuosi 1904 ei alkanut mitenkään rohkaisevasti teosofisen asian kannalta. Tuomiokapituli päätti takavarikoida Pekka Ervastin kirjan “Uskonnosta ja elämästä” suoraan painosta. Sitten tuli postissa kenraalikuvernööri Bobrikoffin kielteinen päätös Uutta Valoa -lehden julkaisemisesta. Ei ollut ihmekään, että tunnelmat seuran jäsenten piirissä olivat apeat. Ervast itse kuvaa asiaa: “… kun kenraalikuvernööri Bobrikoff pari päivää ennen kuolemaansa oli allekirjoittanut kieltävän vastauksen aikakauskirja-anomukseen, painui synkkyytemme melkein toivottomaksi.“ Syksyllä “Uskonnosta ja elämästä” vapautettiin kuitenkin takavarikosta. Tästä innostuneena päätti kustannuskomitea tehdä uuden yrityksen aikakauskirja-asiassa. Nyt eräs toinen sen jäsen, kirjailijanimi Martti Humu, valittiin hakemaan julkaisemisoikeutta.

Martti Humun hakemus Painoylihallitukselle on päivätty Helsingissä marraskuun 7. päivänä 1904. Hakemuksessa on mukana vaaditut asiakirjat, eli papinkirja, maistraatintodistus hakijaa koskien, sekä lehden ohjelma ja mallinumero. Martti Humu anoo samalla myös lupaa siihen, että hän saisi käyttää lehden toimituksessa kirjailijanimeään oman nimensä sijasta. Tästä syystä hän on allekirjoittanut hakemuksen sekä Martti Humuna että Maria Ramstedtinä. Hakemuksessa oleva suomenkielinen ohjelma kuuluu seuraavasti:

“Omatunto, teosofinen aikakausilehti puolustaa uskontoa materialismia vastaan. Se käyttää avukseen kaikkia tieteen, vertailevan uskonnontutkimuksen, viisaustieteen ynnä ihmisessä ja luonnossa piilevien voimien tutkimisen saavuttamia voimia. Sisältää: alkuperäisiä kirjoituksia, suomennoksia ulkomaalaisesta rikkaasta kirjallisuudesta, kysymyksiä ja vastauksia, kirjallisuuskatsauksia, ilmoituksia yllämainituilta aloilta ja kirjeenvaihto-osaston. Valtiolliset ja sosialistiset kysymykset eivät lehdessä, koska se on ulkopuolella kaikkia puolueita, tule ilmenemään.“

Hakemuksen hyväksyminen vaati sen tarkistamisen myös Porvoon tuomiokapitulissa, joka hyväksyi lehden ilmestymisen, mutta ei ilman varauksia. Tuomiokapituli epäili lehden levittävän buddhalaista propagandaa, mutta tuli kuitenkin siihen tulokseen, ettei ole mitään riittävää syytä estää lehteä ilmestymästä. Martti Humu joutui suomenkielisen hakemuksen lisäksi lähettämään myös ruotsinkielisen hakemuksen suoraan painoasiamies K. V. Regnellille, joka myös omasta puolestaan hyväksyi lehden ilmestymisen. Näin päätös oli selvä, sillä huolimatta varautuneisuudesta lehden ilmestymistä kohtaan ei ollut mitään laillista perustetta kieltää lehteä ilmestymästä. Virallinen päätös tehtiin maaliskuussa 1905 ja lehti sai luvan ilmestyä sillä ehdolla, että jokaisesta numerosta lähetettäisiin kaksi numeroa maksutta Painoylihallitukselle. Näin saatiin toiminta alkuun.

Omatunto, teosofinen aikakauslehti

Omatunto – teosofinen aikakauslehti ilmestyi ensimmäisen kerran toukokuussa 1905 kaksoisnumerona. Itse lehdessä ohjelma oli sanamuodoiltaan hieman eri kuin Painoylihallitukselle lähetetyssä hakemuksessa. Lehdessä kerrotaan esimerkiksi, ettei lehden tarkoituksena ole minkään uuden uskon tai pakanuuden levittäminen. Lehden palstat olivat avoinna kaikille kirjoittajille, mutta sen varsinaisina tekijöinä toimivat Pekka Ervast toimitussihteerinä ja V. Palomaa aputoimittajana sekä tietenkin Martti Humu vastaavana toimittajana. Huhtikuussa 1905 ennen ensimmäisen numeron ilmestymistä levitettiin Helsingissä lentolehtisiä, joissa kerrottiin Omastatunnosta ja siitä, kuinka sen voi tilata. Lehti ilmestyisi joka kuukauden 15. päivä; vuonna 1905 ilmestyisi siis yhdeksän numeroa.

Omantunnon ensimmäisessä artikkelissa Martti Humu korostaa, ettei lehden ole tarkoitus levittää Suomeen buddhismia tai mitään muutakaan uskontoa, vaikka näin eräältä taholta olikin huomautettu hakuvaiheessa. Hän korostaa, että lehden tarkoitus on auttaa ihmisiä totuuden etsimisen polulla. Hän myös painottaa, että teosofit eivät tahdo puolustaa tyhjää sokeata uskoa. He eivät tahdo tunnustaa mitään, mikä ei perustu elävään tietoon ja syvälliseen vakaumukseen. Sen teosofi haluaa saavuttaa vain taistelun ja tutkimisen kautta. Omantunnon/teosofian tarkoituksena ei myöskään ole luoda mitään uutta uskonlahkoa, sillä entisiäkin on olemassa jo riittävästi. Humu muistuttaa myös, ettei teosofian tarkoitus ole kieltää minkään uskonnon tai kansan pyhänä pitämään kirjan jumalallista arvoa, mikäli siinä piilee totuutta.

Omantunnon ensimmäisessä vuosikerrassa puhutaan monenlaisista asioista, kuten naisten asemasta sukupuolisessa maailmassa. Muinaissuomalaisten uskonnosta kertova pitkä artikkeli on jaettu useampaan lehteen. Pysyviä osioita lehdessä olivat Teosofinen maailma, Kysymyksiä ja vastauksia sekä Kirjeenvaihto. Ensiksi mainitussa uutisoidaan lyhyesti teosofisen maailman tapahtumia. Kysymyspalstalle sai jokainen Omantunnon lukija lähettää kysymyksiä mieltä askarruttavista asioista, joihin toimitus parhaansa mukaan pyrki vastaamaan. Vuoden aikana mukaan tuli myös osio, jossa esiteltiin teosofista kirjallisuutta nimellä Kirjoja, vanhoja ja uusia. Numerossa 7 Pekka Ervast puhuu lehden tulevaisuudesta kertoen, että vaikka lehti ei päässyt ensimmäisenä vuotena omilleen, sen aiheuttamat tappiot jäivät odotettua pienemmiksi, joten Omatunto ilmestyisi myös vuonna 1906. Samassa yhteydessä hän myös ilmoittaa, että Arvid Järnefelt liittyy mukaan toimittajakuntaan. Marraskuun numero on kokonaan omistettu Madame H. P. Blavatskyn elämäntyölle, koska Teosofinen Seura täytti 30 vuotta.

Vuonna 1906 Omatunto-lehdessä puhkesi kohu V. Palomaan kirjasta “Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa“. Se nostatti lehdessä valtavan vastalauseiden myrskyn. Heti vuoden ensimmäisessä numerossa vastalauseen esitti kahdeksan teosofia, joiden mielestä kirja ei missään suhteessa ollut teosofista kirjallisuutta. Tähän vastalauseeseen yhtyi saman tien myös Martti Humu, allekirjoittaen sen täysin. Samassa numerossa oli myös aiheesta arvostelu, joka ei sekään ollut erityisemmin mairitteleva. Kiistan juuret näyttävät olevan siinä, että kirjaa ei haluttu kutsuttavan teosofiseksi kirjallisuudeksi. Sen katsottiin olevan loukkaava sen vuoksi, että teosofisen ihanteen mukaan tulisi pyrkiä himoista kieltäytymiseen tai ainakin niiden hallitsemiseen. Kirjan olemassaoloa tai julkaisua ei haluttu kieltää, mutta sitä ei myöskään haluttu teosofiseen kirjastoon. Sen sisältö oli paikoin liian pöyristyttävää. Seuraavassa lehdessä keskustelu jatkuu vilkkaana, ja ainakin tekstistä päätellen on Palomaan ns. “punainen kirja“ puhuttanut koko teosofista yhteisöä.

Toimituksen edustajana Pekka Ervast kirjoittaa asiasta lehden, Teosofisen kustannusliikkeen ja teosofisen Seuran puolesta, että kirjojen ja artikkelien julkaisusta ei ole vastuussa lehti tai kustannusliike, vaan vain ainoastaan kyseisen tekstin kirjoittaja on sen sisällöstä vastuussa. Lehteä tai kustannusliikettä voi moittia vain ja ainoastaan epäviisaasta julkaisuvalinnasta. Toimitukset ja kustannusliikkeet ovat Ervastin mukaan inhimillisiä laitoksia, jotka eri tavalla voivat käsittää tehtävänsä teosofisen Seuran palveluksessa. Tämä viittaa vahvasti siihen, että toimitus ja kustannusliike ovat saaneet oman osansa ripityksestä koskien Palomaan kirjaa.

Samassa lehdessä, melkein heti perään, kirjoittaa Pekka Ervast oman arvionsa V. Palomaan kirjasta. Hän sanoo: “…tekisi mieli sanoa surullisen kuuluisaksi tullut ’punainen kirja’. Hieman vallankumoukselliselta se näyttääkin aito sosialistisessa ulkoasussaan, mutta vasta kun kirjan lukee, pääsee selville siitä, kuinka todella vallankumouksellisia ajatuksia se kätkee punaiseen pukuunsa.“ Pekka Ervast vastaa kirjaa kohdanneeseen kritiikkiin seuraavasti: “Omasta puolestani, en hetkeksikään epäile, että teosofian asia olisi minkäänmoisessa vaarassa, koska ’totuus on suuri ja pääsee voitolle’ …“ Pekka Ervast on tyytyväinen, että kirja on aiheuttanut vilkasta mielipiteiden vaihtoa. Hänen mielestään semmoista juuri tarvitaankin teosofisen liikkeen elinvoimaisuuden säilyttämiseksi. Hän muistuttaa, että kaikkia asioita pohdittaessa pääasia on se, että uskaltaa etsiä totuutta järkiperäisesti, intohimosta ja kiihkosta vapaalla tavalla. Hän kertoo oman näkökantansa siihen, miksi oli aivan oikein että V. Palomaan kirja julkaistiin teosofisena kirjana. Hän lopettaa kirjoituksensa kertoen, miten paljon työtä Palomaa oli tehnyt teosofian parissa ja kuinka paljon elämää kirjailija oli nähnyt – ja kauanhan hän oli etsinyt totuuttakin. Ervastin mielestä kaikki syytökset kirjan epäsiveellisyydestä raukeavat, kun lukija hetken pohtii kirjoittajan asemaa ja elämänkokemusta. Vielä Omantunnon numerossa 12 on V. Palomaan puheenvuoro kirjansa puolesta. Toimitus kuitenkin esittää samassa lehdessä, että koska kyseiseen asiaan ei enää uusia näkökulmia löydy, lopetettaisiin asiasta keskustelu lehden sivuilla. Tästä huolimatta vielä Omantunnon seuraavassakin numerossa on juttu sukupuoliasiasta. Asia ratkaistaan Omantunnon numerossa 14, jossa ilmoitetaan, että Teosofinen kirjakauppa ja Kustannusliike on vastaisen pahan välttämiseksi päättänyt olla myymättä kyseistä kirjaa. Huhtikuun 26. päivästä 1906 samaan päivämäärään vuonna 1913 pidetään koko painos kirjasta takavarikossa. Seitsemän vuoden päästä olisi sitten aika päättää uudelleen kirjan kohtalosta.

Toki Omassatunnossa kirjoitettiin muistakin asioista vuoden aikana kuin V. Palomaan kirjasta; jatkuvina teemoina olivat astrologia sekä teosofia ja kirkko. Omantunnon raha-asiat eivät vuoden 1906 edetessä parantuneet niin kuin toimitus oli odottanut. Numerossa 13 toimitus esittää vetoomuksen Omantunnon lukijoille, jotta lehti saataisiin pysymään toiminnassa. Se kuuluttaa, että jos jokainen Omantunnon lukija saisi lehdelle yhden tilaajan lisää, olisi lehden tulevaisuus turvattu. Seuraavassa numerossa lyhyesti todetaan, että ennen tätä julistusta tilaajia lehdellä oli noin tuhat, sekä korjataan edellisen numeron julistusta. Lehti ei tarvitsekaan tuhatta uutta tilaajaa pysyäkseen pystyssä vaan pysyäkseen samankokoisena. Ilman uusia tilaajiakin pärjätään, mutta lehden koko supistetaan puoleen eli 16 -sivuiseksi.

Vuoden 1906 toiseksi viimeisessä numerossa ilmoitetaan Omantunnon ilmestymisen jatkuvan vuoden 1907 samanlaisena ja että tilauksia otetaan myös vastaan. Vielä toimitus esittää toiveen, että saataisiin lehden tilaajamäärä kaksinkertaiseksi, sillä tilaajamäärän kaksinkertaistuessa pystyttäisiin lehden kokoa kasvattamaan ja sitä pystyttäisiin julkaisemaan juuri niin kuin tahdottaisiin. Vuoden viimeisessä lehdessä toimitus katsoo jo tulevaisuuteen kertoen vuoden 1907 tapahtumista. Vuosi 1906 on ollut lehden kannalta hyvä ja toimitus on oppinut paljon, joten vuoteen 1907 on hyvä siirtyä.

Omatunto väistyy Tietäjän edestä

Vuonna 1907 Omantunnon ohjelma pysyy samana kuin aikaisempinakin vuosina. Pääteemoina Pekka Ervast on ajatellut neljää eri teemaa. Ensimmäisenä on kysymys siitä, mitä uusia näkökohtia käytännöllisen elämän suhteen jälleensyntyminen tarjoaa. Toiseksi pohditaan sitä, mitä on salatiede ja kuinka voidaan kehittyä salatieteilijöiksi. Kolmantena kohtana Ervast nostaa esille kysymyksen siitä, mitä vainajat salatieteellisten tutkimusten nojalla itse ajattelevat kuolemanjälkeisestä elämästä. Neljäs teema käsittelee jokapäiväistä elämää ja ennen kaikkea sitä, mitä tulisi syödä. Toimitus toivoi myös tilaa jäävän sille, mitä vertaileva uskontotutkimus opettaa. Tietenkin samat vakituiset palstat, kirja-arvostelut jne. pitivät myös paikkansa, ja myös vuonna 1906 aloitettu Leadbeaterin kirjoitussarja “Näkymättömiä auttajia“ jatkuu. Uudistuksena lehden ulkoasuun vuosi tuo sille kansilehden. Vuoden 1907 aikana lehdessä näkyy myös hallinto selvästi. Vuoden aikana perustettiin Teosofisen Seuran Suomalainen Osasto ja valittiin koko seuralle uusi presidentti, joten näistä asioista kirjoitettiin myös paljon.

Lehdessä käsitellään myös useammassa numerossa Annie Besantin kantaa Teosofisen Seuran perustasta, joka on herättänyt monissa seuran jäsenissä ihmetystä ja huolta siitä, että tämä uusi kanta johtaa siveettömyyteen ja leväperäisyyteen seuran sisällä. Kiista koski C. W. Leadbeateria, joka oli eronnut seurasta epäsiveellisen käytöksen takia. Hän erosi itse, mutta jos näin ei olisi käynyt, hänet olisi erotettu. Leadbeater oli yksi Teosofisen Seuran kunnioitetuimmista jäsenistä, ja hänen erottamisensa oli ainakin Aate-nimimerkin mukaan suuri menetys seuralle. Annie Besantin kohua herättänyt kirjoitus koski sitä, että hänen mielestään Leadbeater oli vain tehnyt kauhean virheen eikä sen takia ollut ansainnut tulla erotuksi.

Lehden numerossa 5 on toimituksen avoin kirje Omantunnon lukijoille lehden vakavasta taloudellisesta tilanteesta. Vuonna 1906 lehti oli tuottanut yli 700 markkaa tappiota, ja vuoden 1907 aikana tappio kasvaisi vielä paljon suuremmaksi. Jälleen kerran toimitus pyytää jokaista tilaajaa hankkimaan lehdelle yhden tilaajan lisää, jotta lehti ei “nääntyisi nälkään“. Jos näin saataisiin Omantunnon tilaajamäärä kaksinkertaistettua, olisi lehden taloudellinen tilanne turvattu. “Nyt on kevät, nyt on toiveiden aika! Älkää antako kesän tehdä toiveita tyhjäksi. Kiiruhtakaa toimintaan. Ojentakaa auttava käsi ystävälle, joka on sen tarpeessa. Totuuden täytyy voittaa.“ Näin lopettaa vetoomuksen Pekka Ervast.

Kuitenkin oli Omatunto tullut tiensä päähän. Vuosi 1907 jäi lehden viimeiseksi, ainakin sillä nimellä. Lehden nimi olisi vuoden 1908 alusta Tietäjä, Teosofinen aikakauskirja. Paljon lehden sivuilla oli tapahtunut, mutta uudistumisen aika oli tullut.

“Rehellinen totuuden etsijä ja totuuden tietäjä” (P. E. 1898)

Omantunnon tie oli lyhyt ja täynnä kareja ja kivikkoja. Vuoden 1907 viimeisessä numerossa kerrotaan, miten koko teosofisen kentän muutoksen vuoksi on aika muuttaa myös lehden suuntaa. Muutoksella tarkoitettiin Teosofisen Seuran Suomalaisen Osaston perustamista; lupa-anomukset lähetettiin senaattiin marraskuun 22. päivänä 1907. Hakemuksen kanssa oli ongelmia, sillä ensin siitä ei kuultu vuosiin mitään, kunnes viimein vuonna 1913 tuli tieto, että säännöt oli senaatissa hylätty. Hakemus oli kaatunut tuomiokapitulin vastustukseen. Lehden osalta kaavaluissa oli vuonna 1907 lehden ulkonäön muutos sirommaksi, yksipalstaiseksi, ja lehden koko haluttiin pysyvästi 32-sivuiseksi. Lisäksi lehteen haluttiin kuvallinen kansi, jonka piirtäisi taiteilija. Lehden uudeksi nimeksi oli valittu Tietäjä, Teosofinen Aikakauskirja. Tietäjän asema kuvaillaan voimakkaammaksi kuin Omantunnon, jolloin se voi levittää sanomaa paremmin koko kansan tietoon.

Tietäjä jatkoi suoraan Omantunnon aloittamaa työtä. Ensimmäisessä numerossa julkaistu tilausilmoitus kertoo: “Tietäjä tulee kaikessa jatkamaan ja täydentämään Omantunnon työtä. Vuosi 1908 on teosofisen aikakausilehtemme neljäs ja samalla Tietäjän ensimmäinen vuosi. Tietäjän ohjelma on sama kuin Omantunnon: olla teosofisen liikkeen äänenkannattajana suomen kielellä.“ Lehdessä kerrotaan myös, että samat kirjoittajat jatkavat Tietäjän parissa. Tekstejä tulisi siis olemaan Pekka Ervastilta, Annie Besantilta, C. W. Leadbeateriltä, Aatteelta ja kaikilta muiltakin jo Omastatunnosta tutuiksi tulleita kirjoittajilta. Katsoessaan taaksepäin Omantunnon aikaan toimittajat toteavat, että Omantunnon kirjoittelu oli ollut monipuolista ja runsasta, ja tähän myös Tietäjän parissa pyrittäisiin. Pekka Ervast Tietäjän päätoimittajana kirjoitti ensimmäisessä numerossa perusteluita nimenmuutokselle artikkelissaan “Tietäjä”. Hän käy siinä keskustelun erään teosofin kanssa lehden uudesta nimestä. Esille nousevat tietäjä-sanan merkitykset niin pakanallisissa kuin kristillisissäkin yhteyksissä. Vanhastaan Suomessa oli tietäjiä, jotka toimivat parantajina ja poppamiehinä, jolloin tietäjä tarkoitti ihmistä, jolla on tietoa. Esille nousee Raamatun kohta, jossa kolme tietäjää saapuu katsomaan Jeesus-lasta. Näitä Pekka Ervast käytti hyvänä vertauspohjana teosofiselle lehdelle. Pääajatuksena oli, että jokainen teosofi on tietäjä.

Ilman ristiriitoja ei vaihdos sujunut. Samalla kun lehti vaihtoi nimeä, otti Pekka Ervast myös kustannusliikkeen hoitaakseen. Tämän seurauksista hän itse myöhemmin kertoo: “Kun v. 1908 otin Teosofisen Kustannusliikkeen hoitaakseni ja huolehtiakseni siitä kuin omastani ainakin, syytettiin minua eräiltä tahoilta ties minkälaisesta ahneudesta ja rahanhimosta. ’Ervast tahtoo liikkeen avulla maksaa velkansa ja tulla rikkaaksi. Kyllä hän on niin viisas, että hän ymmärtää liikkeen tulevan kannattamaan, vaikka se nyt on velallinen.’ Jopa sain kuulla, että minulla oli ’25,000 vanhoja lukuvelkoja’.“

Tietäjän ensimmäisessä vuosikerrassa on paljon jo Omastatunnosta tuttuja elementtejä, kuten Annie Besantin ja C. W. Leadbeaterin kirjoituksia. Ehkä mielenkiintoisimmat artikkelisarjat kuitenkin muodostuvat Aatteen kirjoittamista kahdesta sarjasta: “Miten minusta tuli teosofi?“ ja “Miksi uskon teosofiaan?“ Molemmat artikkelisarjat käsittelevät teosofiaa ihmisläheisemmästä näkökulmasta kuin aiemmin, sillä lukija pääsee kurkistamaan kirjoittajan omaan elämään ja siihen, miten teosofia on siihen suoranaisesti vaikuttanut. Ehkä silmiinpistävin ero Omantunnon vuosikertoihin verrattuna on se, ettei lehdestä juuri löydy Pekka Ervastin omalla nimellään kirjoittamia artikkeleita. Hän kuitenkin alkoi kirjoittaa nimimerkillä Elia Vera novelliaan “Tuonelan tuvilla“, ja helmikuun numerossa hän alkoi julkaista Dhammapadan suomennostaan. Numerossa 3 on myös Hollannin Teosofiselta Seuralta saatu kirje, joka sisältää onnittelut Suomeen perustetusta osastosta ja selonteon Hollannin toiminnasta.

Tietäjän ystävät – vuodet vierivät

Vuosi 1909 ei tuo tullessaan suuria uudistuksia. Ervast kertoo, että lehden viides elinvuosi on sen “manas- eli älyvuosi ilmiömaailmassa, sen oleminen ennen kaikkea ’intelligentti’ tänä vuonna ja tekeminen älyllisesti mieltä kiinnittävä vaikutus. Jos siis Tietäjä tahtoo toteuttaa kohtalon suomia mahdollisuuksia, ei se armon vuonna 1909 saa olla ’kuiva’.“ Tärkeimpänä uudistuksena lehdessä on se, että Pekka Ervast alkaa julkaista jokaisessa numerossa Toimittajalta-palstaa, jota hän itse kuvailee “johtavaksi artikkeliksi“. Suurimmaksi eduksi tästä Pekka Ervast näkee sen, että se vapauttaa hänet kirjoittamaan omia mielipiteitään kaikista asioista ilman, että hänen olisi oltava yliobjektiivinen. Lisäksi Pekka Ervast oli pyytänyt Aatetta kirjoittamaan teosofian opeista kansantajuisesti; näin syntyi artikkelisarja “Mitä teosofia opettaa“. Annie Besantin toimittama sarja H. P. Blavatskysta julkaistiin myös, ja edellisvuodesta jatkoi buddhalaisten pyhän kirjan Dhammapadan suomennos.

Tietäjään lisättiin myös Lasten osio. Siinä “Tietäjä-setä” puhuu lapsille teosofiasta Eero-nimiselle pojalle osoitettujen kirjeiden muodossa. Näiden kirjeiden jälkeen Tietäjä-setä vastaa lasten kysymyksiin. Numerossa 3 ensimmäisen kerran julkaistussa osiossa ensimmäinen kysymys kuului: “Onko Jeesus nyt viisaampi kuin Jeesuksena ollessaan? Onko Jeesus perustanut Teosofisen seuran?“ Näin kysyi Aili H. Vastauksessaan Tietäjä-setä kertoo Ailille Jeesuksen olevan viisaampi, koska nyt hän on korkeampi Mestari, joka rakastaa kaikkia. Tämä lasten osio toteutuu kuitenkin vain muutamassa numerossa ja katoaa sen jälkeen lehden sivuilta. Lasten kysymyksiä julkaistaan seuraavan kerran vuonna 1910, mutta ilman Tietäjä-sedän kirjettä Eerolle.

Vuosi 1909 oli hyvä vuosi Tietäjälle. Vuosikerran viimeisessä numerossa Pekka Ervast kertoo, että vuoden aikana lehden levikki on kasvanut 20 % ja että lehden uudistamista on useilta eri tahoilta kehuttu. Viimeisessä numerossa Pekka Ervast nostaa esille teosofian nousevan vastustuksen: hän vastaa kysymykseen, onko teosofia humpuukia. Näin oli antanut ymmärtää kirja “Teosofia paljastettuna“, joka oli julkaistu vuoden aikana. Ensimmäisen kerran julkaistiin myös joululehti, johon Pekka Ervast oli hyvin tyytyväinen: “’Tietäjän Joululehti 1909’ ilmestyi tämän kuun 1 p:nä. Vaikka se oli meidän ensimmäinen yrityksemme tällä alalla, onnistui se mainiosti. Lehti – 16-sivuinen, 2-palstainen – sisältää 15 kirjotusta ja 4 muotokuvaa. Ennakolta oli jo tilattu toista tuhatta, kolmena ensimmäisenä päivänä meni pari tuhatta kaupaksi, 4,000 painoksesta on nykyään jäljellä vain pari sataa kappaletta. Toivokaamme, että ensi vuonna voimme ottaa 10,000 painoksen.“ Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä vuonna 1910 ei joululehteä julkaistu ollenkaan.

Pekka Ervast kertoo vuoden 1910 ensimmäisessä numerossa toivovansa, että pystyisi kasvattamaan lehden kokoa 32-sivuisesta 40-sivuiseksi. Lisäksi hän kertoo, että Tietäjä noudattelee jo traditioksikin muodostuneita kaavoja sivuillaan vuoden aikana. Lehden sivuille tulevista uutuuksista mainittakoon C. W. Leadbeaterin artikkelisarja “Kuudennen juurirodun alkuvaiheet“. Lisäksi Teosofisen Seuran johtaja Annie Besant ilmoitti jo edellisenä vuonna kirjoittavansa Tietäjän lukijoille noin neljä kertaa vuodessa kirjeen, joka sitten lehdessä käännettynä julkaistaisiin. Ensimmäinen Annie Besantin kirje oli jo vuoden 1909 viimeisessä numerossa. Myös Constance Wachtmeister kirjoitti lehteen artikkelissansa “H. P. Blavatsky ja Salainen oppi“, jossa kerrotaan hänen elämästään H. P. Blavatskyn rinnalla ja seurataan Salaisen Opin vaiheita. Vuonna 1910 lehdessä käsiteltiin teosofiaa myös vastustajien kannalta. “Onko teosofia humbugia?“ -artikkeli saa jatkoa artikkeleissa otsikolla Teosofian vastustajat. Näiden seuraksi V. H. V. kirjoittaa arvostelua Antti J. Pietilän kirjasta “Teosofia liikkeenä, oppina, uskontona“. Tästä kirjasta kehkeytyy tiukkasanainenkin keskustelu, johon myös tohtori Pietilä osallistuu. Vuoden 1911 ensimmäinen Tietäjä on pienoinen yllätys. Se on hyvin ohut, vain 16-sivuinen. Pekka Ervast selittää asian heti aluksi: “Kun tätä nyt istun kirjoittamaan, on joulukuu vasta puolivälissä. Näin varhain on tällä kertaa Tietäjä valmistettava. Kirjallista maailmaa uhkaa näet suuri pysähdys työssä: kirjaltajain lakko. Lakko alkaa tammikuussa, ja koska ei voi tietää sen loppuhetkeä, ovat aikakauskirjat pakotetut jo ennen uutta vuotta painattamaan tammikuun numeronsa. Tästä aiheutuva työn lisäys on taas syynä numeron pienuuteen. Tietäjä on vain 16-sivuinen tällä kertaa, mutta niin pian kuin lakko loppuu, korvataan puuttuva sisällys.“ Tavoistaan poiketen Pekka Ervast ei kerro ensimmäisessä numerossa mitään Tietäjän tulevaan vuoteen liittyvää, vaan tyytyy vain toteamaan, että olkoon se lukijoille yllätys. Yllätys lehden toimitukselle oli varmasti kuitenkin se, että vuoden 1911 alussa Tietäjä menetti paljon lukijoita. Toimitus ajatteli sen johtuneen painoalan lakosta ja siitä, että lukijat luulivat lehden ilmestyvän säännöllisesti vasta lakon loputtua.

Lehti uudistui ulkonäöltään paljonkin vuonna 1912. Sen paperi vaihdettiin paksumpaan, kansista tuli paksummat ja siniväritykselliset, ja koko lehden sivumäärää lisättiin melkein 100 sivulla vuoden aikana. Lehdestä vakiopaikan sain myös Nuorille-osio, joka oli suoraan suunnattu Teosofisen Nuorisoliiton jäsenille.

Lehden tilaajakehitys oli ollut vuosien varrella sangen positiivista. Kun Omantunnon aikaan tilaajia oli ollut keskimäärin 1 000, oli vastaava luku Tietäjän ensimmäisenä vuonna 1 060. Vuonna 1912 Tietäjän tilaajamäärä oli noussut jo 1 332 kappaleeseen. Tästä innostuneena lehden toimitus päätteli, että olisi mahdollista jo seuraavana vuonna saavuttaa 1 400 tilaajan määrä, mikä olisi todella hyvä. Vuonna 1915 lehden vuosikerran levikki olikin jo 1 549.

Martti Humu oli ollut yksi lehden kantavista voimista sen perustamisesta lähtien, ja hänen hakemuksensa painoylihallitukselle oli mahdollistanut lehden perustamisen. Martti Humu kuoli 10.8.1915. Pekka Ervast kuvaa tuntojaan lehdessä: “ Niin, rakas ystävä, jatka työtäsi nyt, todellista työtäsi Suomen hyväksi! Syvenny Kalevalaan ja vanhoihin suomalaisiin mysteerioihin ja ole avuksi niille, joiden tehtäväksi vielä jää tässä näkyväisessä maailmassa työskennellä sinunkin ihanteittesi puolesta! Meidän maalliset tiemme yhtyivät hetkeksi ja erosivat jälleen. Nyt sinä olet vapaa ruumiin kahleista. Vapaasti voit käydä minunkin luonani. Tosin silloin kun aistini ovat sokeat ja kuurot, en sinua näe enkä kuule. Mutta kolkuta, kolkuta, ehkä havajan. Olen tiedonhaluinen minäkin. Tahtoisin kuulla tutkimuksistasi, joita nyt olet niin erinomaisessa tilaisuudessa esteettä tekemään, tahtoisin ohjausta kädestäsi kohdissa, joissa sinä nyt epäilemättä näet selvemmin kuin minä…

Kuolema on tosiaan persoonallisen elämän majesteetillisin ja juhlallisin hetki, mutta kuinka toisella tavalla kuin mitä yleensä otaksutaan!“

Vuoden 1916 Tietäjässä tekee paluun osio, joka oli jo usean vuoden ajan pysynyt poissa lehden sivuilta, nimittäin “Mitä muualla tiedetään“. Siinä luodaan katsauksia muiden maiden teosofisten lehtien sisältöihin. Tietäjä myös rikkoi levikkiennätyksensä. Sen tilaajamäärä nousi 1 770 kappaleeseen, ja joulukuun numeron levikki oli huimat 1 933 kappaletta. Pekka Ervast julkaisi vuoden mittaan lehdessä omia teosofisia muistelmiaan, ja lisäksi artikkelisarjana julkaistiin Elsa Barkerin kirjoittamia “Elävän vainajan kirjeitä”. Teosofisen seuran yhteiskunnallisesta asemasta käytiin tiukkaa keskustelua lehden sivuilla vuoden mittaan. Huomiota saivat osakseen niin kansallis- kuin kunnallissosialismi, sosiaalidemokratia. Tämän keskustelun alkulähde oli Teosofisen Seuran johtajan Annie Besantin suhtautuminen ensimmäiseen maailmansotaan, kun hän avoimesti asettui tukemaan liittolaisia keskusvaltoja vastaan. Besantin näkökulman mukaan keskusvaltojen voitto sodassa olisi suoranaisena vaarana maailman henkisen elämän kehittymiselle. Tämä keskustelu jatkui lehden sivuilla pitkään ja hartaasti. Vuonna 1917 Tietäjä aloittaisi 13. vuosikertansa. Kolmeatoistahan on yleisesti pidetty epäonnen lukuna, mutta kuten toimitus jo vuoden 1916 viimeisessä numerossa ilmoittaa, on 13 myös rakkauden ja onnen numero, jonka ansiosta Tietäjälle olisi luvassa vielä edellisiäkin parempi vuosi.

“Mammona aatteen palvelukseen“ (P. E. 1916)

Vuoden 1916 aikana oli nostettu keskusteluun teosofisen kustantamon perustaminen. Asiaan oli pikkuhiljaa ryhdytty paneutumaan, ja nimeksi tulisi Osakeyhtiö Tietäjä. Sen tarkoituksena olisi harjoittaa kirjansitomo-, kirjakauppa- ja kustannusliikettä. Vuoden 1917 aikana Osakeyhtiö Tietäjään liittyisi Teosofinen Kirjakauppa ja Kustannusliike. Myös tamperelaisen Sentraalikirjapainon omistaja K. Juvenius oli päättänyt tarjota kirjapainoaan osakeyhtiöön liitettäväksi, ja alustavat valmistelut oli jo tehty. Viralliseksi kauppa tuli 1.1.1917. Osakeyhtiön perustamisen myötä oli ehdotettu, että kaikki alan liikkeet ja kaupat sulautettaisiin yhdeksi yhtiöksi, mikä kirvoitti vuoden 1916 ja 1917 Tietäjissä keskustelua. Lehden toimitus sai vuoden aikana useita kyselyitä siitä, luovuttaisiko Pekka Ervast myös lehden Osakeyhtiö Tietäjälle, johon Ervast vastasi pitävänsä lehden itsellään, vaikkakin myönsi odottavansa uuden osakeyhtiön elävöittävän ja uudistavan lehteä läsnäolollaan. Kustannusosakeyhtiö Tietäjän perustava kokous pidettiin 6.1.1918 sen jälkeen, kun senaatti oli hyväksynyt osakeyhtiön säännöt. Syystä tai toisesta teosofit päästivät kirjapainon kaupan raukeamaan. Pekka Ervast kirjoittaa: “Anteeksiantamattoman erehdyksen me teosofit teimme viime vuonna, kun päästimme käsistämme sen kirjapainon, mikä kolmella meikäläisellä (niistä minä yksi) jo oli ennakolta ostettuna. Jollen näyttäisi itserakkaalta, sanoisin, että tuli kalliiksi se liian pieni luottamus, mikä T. S:n jäsenillä oli hommaa kohtaan, jonka etunenään minäkin olin asettunut.“ Lehdellä oli kansalaissodan aikana suuria vaikeuksia ilmestyä. Tämä johtui poikkeusoloista ja kustannusten noususta, jolloin omasta kirjapainosta olisi ollut hyötyä. Pekka Ervast möi lehden 1919 Oy Tietäjälle; tähän asti se oli ollut Ervastin yksityisomistuksessa.

Vuoden 1917 pääpaino kirjoittelussa oli luonnollisesti sodassa ja sen tarkoituksissa, hyvissä ja huonoissa. Pitkään Tietäjässä ilmestynyt artikkelisarja “Elävän vainajan kirjeitä” päättyi, ja tilalla alkoi ilmestyä “Elävän vainajan sotakirjeitä” -niminen artikkelisarja. Tietäjän vuositilaajien määrä kohosi vuoden 1917 aikana yli 2 000:n. Tietäjän viimeinen numero, joulunumero, levisi yli 5 000 kappaleen painoksena, ja silti lehdessä jouduttiin pyytämään anteeksi, ettei kaikkia tilauksia voitu toimittaa.

Tietäjän 14. vuosikerta ilmestyisi samoilla ehdoilla kuin aiemmatkin lehden vuosikerrat: kerran kuussa, kesällä kahtena tuplanumerona. Toimitus säilyisi entisellään, eli Pekka Ervastin avustajina toimisivat tuttuun tapaan Väinö Valvanne, Veikko Palomaa, J. R. Hannula, Antti Venna sekä Olga Salo. Tietäjän ohjelma pysyisi samana kuin Suomen Teosofisen Seuran. Lehdessä julkaistiin vuoden mittaan H. P. Blavatskyn kirjoitussarja “Kirkollisten ja vapaamuurarien juhlamenojen juuret“, Pekka Ervastilta sarja kirjoituksia salatieteellisen kehitysopin alalta, sekä monia muita jo niin tutuiksi tulleita artikkelisarjoja. Mutta maailman meno sotki kaikki suunnitelmat. Suomessa puhjennut kansalaissota oli järkytys myös teosofian kannattajille. Pekka Ervast kirjoittaa: “Suomi, armas synnyinmaani, missä on nyt sinun vapautesi, missä sinun itsenäisyytesi? Sinun omat lapsesi ovat tahranneet puhtaan lippusi toistensa verellä, kansallissota on täydessä liekissä, uusi ja vanha yhteiskunta taistelevat vallasta tulella ja miekalla. Raskas on aika, vaikea ja raskas. Se on raskas sielullisesti ja se on raskas ruumiillisesti. Ankaran ikeen laski kohtalo Suomen kansan hartioille. Kuinka sen yksilöt kestävät?“ Kun lukee Pekka Ervastin tekstiä eteenpäin, voi melkein koskettaa sitä järkytystä, minkä hän koki kansalaisten ryhtyessä sotaan toisiaan vastaan. Seuraavassa numerossa hän kirjoittaa: “Moni Tietäjän ystävä ehkä hämmästyksekseen on näkevinään sanoissani liian suurta sympatiaa ’punaisia’ kohtaan. Nyt kun hirmuaika on ohi ja jännitys on lauennut, nyt kun murhenäytelmä on näytelty loppuun, nyt kun kapinalliset ovat tyystin hävinneet, nyt on helpompi nähdä heidän suuret erehdyksensä.“ Myöhemmin hän jatkaa: “Eihän unelmani uudesta yhteiskunnasta vieläkään ole haihtunut. Päinvastoin. Nyt kun rauhalliset ja järjestyneet olot palaavat, nyt todella aletaan uutta Suomea rakentaa. Sillä nyt me olemme itsenäinen valtakunta ja nyt olemme tilaisuudessa luomaan Suomesta aito suomalaisen sivistysmaan. Mutta edellytyksemme ovat tällä hetkellä hieman toisenlaiset kuin äsken, muutamissa suhteissa loistavammat, toisissa köyhemmät kuin ennen. Olemme liitossa maailman etevimmän ja sivistyneimmän kansan kanssa – tämä on etumme. Mutta luottamuksemme oman kansamme hyveisiin ja etevyyteen on saanut hirveän kolauksen – ja se on köyhyytemme. Aika kyllä parantaa haavamme…“

Pekka Ervast kertoo myös, miten Tietäjän ensimmäinen numero oli valmiina jo ennen sodan syttymistä, mutta sitä ei ehditty tilaajille postittaa. Ensimmäinen numero jaettiin helmikuussa. Toisen ja kolmannen numeron kohtalo oli vielä heikompi. Tarkoituksena oli painattaa kaksoisnumero 16-sivuisena, mutta Tampereen Sentraalipaino seisautti työt, eikä lehteä voitu painaa. Helmi–kesäkuun numero ilmestyi 48-sivuisena. Tietäjän puolivuosikerta sisälsi vain 96 sivua, mikä oli lehden ennätys: tässä oli vähemmän sivuja kuin koskaan aiemmin. Myöskään jatkossa ei lehti pystyisi ilmestymään normaalissa koossaan, silla sota oli katkaissut tilausten tulvan sekä nostanut paino- ja postituskustannuksia. Pekka Ervast vetoaakin lukijoihin: “Jollei tilaajain lukumäärä kohoa ainakin entiselleen, ei ole toivoa Tietäjänkään ilmestymisestä entisessä koossaan… Sitä Tietäjän tuntematonta ystävää, joka lehden avustamiseksi lahjotti keväällä Helsingissä viisisataa markkaa, pyydän täten saada sydämestäni kiittää.“ Seuraavassa numerossa käydään kiivasta keskustelua lehden asemasta. Eräs lukija kirjoittaa Ervastille: “Muuten ei yleensä Tietäjä nykyaikoina ja varsinkaan viimeinen kesäkuun numero toimittajan kahden kummasti ristiriitaisen kirjoituksen johdosta saanut tilaajissa, ainakaan pohjalaisissa, rauhoittavaa vastakaikua. Siinä on syy Tietäjän tilaajien vähenemiseen, sillä se on muuttunut puoluelehdeksi.“ Pekka Ervast vastaa tähän kysymyksellä: “En tässä aio puolustaa itseäni enkä Tietäjää, sillä mitä muutamat kirjoitetut sanat merkitsevät, ellei Tietäjän kanta sen kolmetoistavuotisen toiminnan aikana ole lukijoille käynyt selväksi?“ Tästä näkee hyvin sen myllerryksen, mikä suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtui kansalaissodan aikana; ihmiset eivät luottaneet enää mihinkään.

Sota Suomessa päättyi, ja elämä alkoi palata takaisin kohti arkisia raiteitaan. Tietäjän kohdalla eräs ongelma ei kuitenkaan poistunut, sillä tilaajien puutteen vuoksi lehteä oli jouduttu lyhentämään 32-sivuiseksi. Toimitus vetoaa numerossa 10 tilaajamäärän kasvattamiseksi; se pitäisi saada moninkertaiseksi, jotta lehdestä tulisi taas “oma itsensä”. Numerossa 11 oleva kirje, joka koskee lehden Toimittajalta-osiota, herättää huomiota. Kirjeen kirjoittaja moittii Toimittajalta-palstaa poliittisen agitaation välineeksi, jonka avulla Suomesta pyritään saamaan kuningaskunta. Tähän Pekka Ervast vastaa olevansa pahoillaan moisesta väärinkäsityksestä ja pohtii itsekin Toimittajalta-palstan tarpeellisuutta. Tämän johdosta hän pyytää lukijoita ilmoittamaan, jos palsta on turha ja liian poliittinen. Vuoden viimeisessä numerossa ilmoitetaan, että toimitus on saanut paljon vastauksia kysymykseen Toimittajalta-palstasta. Ervast itse kirjoittaa aikovansa jatkaa palstan kirjoittamista mutta haluaa painottaa lukijoille, että Toimittajalta-palstalla julkaistut mietteet, aatokset ja mielipiteet eivät vastaa mitään virallisia linjoja vaan ovat kirjoittajan omia ja henkilökohtaisia. Vuoden 1919 ensimmäisessä numerossa julkaistaan muutama kirje Toimittajan esittämän kysymyksen johdosta. Suurin osa kirjeistä on rohkaisevia, mutta toki eriäviäkin mielipiteitä oli.

Lehden pitkäaikainen toimittaja ja Suomen Teosofisen Seuran ylisihteeri Väinö Valvanne kuoli 8.3.1919 keuhkotautiin. Väinö Valvanne oli yli vuosikymmenen ajan kirjoittanut lehteen nimimerkeillä V.H.V ja – e -. Pekka Ervast kertoo heidän yhteisestä taipaleestaan: “Kun kolmetoista vuotta sitten Väinö Valvanne liittyi työtoverikseni, tullen Tietäjän aputoimittajaksi ja toimitussihteeriksi, en olisi uskonut, että näin verrattain lyhyen ajan kuluttua istuisin toimittajana yksin, saatettuani vanhan rakkaan ystäväni… hautaan. Olenhan kyllä jo muutamia vuosia saanut toimittaa Tietäjää yksin V. H. V:n sairauden takia, mutta onhan hän kuitenkin säännöllisesti muistanut Tietäjää avustuksillaan. Nyt ei se enää tule tapahtumaan, sillä kynä on pudonnut uutteran työntekijän kädestä. Maaliskuun 9. p:ää vasten yöllä Väinö Vaivanne jätti fyysillisen tomumajansa ja siirtyi korkeampaan elämään.“ Hautajaisia Ervast kuvailee kauniiksi ja hartaaksi tilaisuudeksi, jossa oli paikalla paljon ystäviä ja Suomen Teosofisen Seuran jäseniä. Hän kuitenkin muistuttaa: “Nyt ei häntä enää sairaus paina, ei matkojen pituus estä. Nyt hän saa lohduttaa, tukea, opettaa ja ohjata – ja samalla itse nauttia opetusta omalta kalliilta Mestariltaan. Koko hautaus oli kuin onnen ja riemun juhla. Sangen moni tunsi varmaan, ettei kuolema ollut kuolemaa vaan elämää, että V. H. V. oli elävänä keskuudessamme ja että hän tahtoi antaa meidänkin tuntea sitä autuutta, jota hänen oma rintansa oli tulvillaan.“ Tietäjässä oli paljon kirjoituksia Väinö Valvanteen muistolle.

Myös lehti oli suurien muutosten edessä Kustannusosakeyhtiö Tietäjän vakiinnutettua paikkansa. Viimeiset kaksi vuotta olivat olleet lehden historiassa surullista aikaa. Tilaajamäärät olivat laskeneet ja ulkoasu oli kutistunut. Lehti päätettiin sulauttaa vuoden 1920 alusta sisaryhtiöönsä eli Kustannusliike Tietäjään. Tämän vuoksi lehti saisi aloittaa uuden vuoden entistä ehompana ja uudella ilmeellä. Tietäjän henki pysyisi ennallaan, mutta henkilöstössä tapahtuisi muutoksia. Tietäjän avustajiksi olivat lupautuneet mm. Eino Leino, Larin Kyösti ja Kaarlo Atra. Sisältöön lisättäisiin suomennoksia Intian pyhistä kirjoista, mutta tietenkin vanhat jo tutuiksi tulleet kirjoitukset pysyisivät lehden sivuilla.

“Myrskyissäkin osaamme alustamme ohjata, sillä tiemme kulkee kohti auringon nousua“ (P. E. 1917)

“Myrskyjen kauhuista aamuista kirkkautta kohti“(P.E. 1924)

Vuoden 1920 Tietäjän vuosikerrasta näkee hyvin, miten Teosofinen Seura oli ratkeamassa liitoksistaan. Vuosi oli lehdelle myllerryksen aikaa. Heikki Peltolan rahallisen avustuksen ja ammattitaidon avulla perustettiin vuonna 1919 Kustannusosakeyhtiö Tietäjä, jolle Pekka Ervast myi Tietäjä-lehden, joten ensimmäistä kertaa lehden historian aikana sen omisti joku muu kuin Pekka Ervast.

Ervast aloittaa vuosikerran 1920 pohtimalla teosofien ja muiden totuudenetsijöiden roolia ja toimintaa maailmassa tapahtuneiden myllerrysten aikana. Hän kirjoittaa ensimmäisessä Toimittajailta-artikkelissaan muun muassa: “Heidän olisi pitänyt kieltäytyä sodasta, miekkaan tarttumisesta, tappamisesta. Sen sijaan he maailmansodan aikana menettelivät niin kuin maailman lapset, joille totuus ei vielä ollut kirkastunut, jotka vaelsivat pimeydessä ja sokeudessa. Joka maassa teosofit asettuivat taistelevien riveihin, marssivat kivääri olalla ’vihollista’ vastaan ja kuolivat ’kunnian kentällä’.“ Kyseisestä artikkelista paistaa selvästi Pekka Ervastin yhä kasvava turhautuminen koko Teosofista Seuraa kohtaan. Suurimpana epäkohtana hän näki nimenomaan sen, ettei Seura noudattanut omia ohjesääntöjään. Hän kirjoittaa: “Maailmansodassa elämä koetteli meitä: ’uskotteko todella veljeyteen’ kansojen ja rotujenkin veljeyteen?’ Olimmehan väittäneet uskovamme. ’Näyttäkää siis nyt, että uskotte’, kehotti elämä, ’todistakaa vakaumuksenne teoissa. Sanokaa, että vieraatkin kansallisuudet ovat teidän veljiänne. Älkää tarttuko aseihin veljiänne vastaan. Vai murhalla ja vainollako te tahtoisitte rakkauttanne osoittaa?’ Eihän tämä ollut mikään poliittinen ohjelma, joka umpimähkään kelpasi kansoille ja yksilöille! Kansojen ja yksilöiden täytyi saada taistella ja tappaa, vihata ja vainota. Tämä oli vain ohjesääntö muutamille ihmisille, niille, joiden Sydän oli auennut rakkauden valolle ja lämmölle, niille, jotka totuutta etsiessään olivat päässeet Mestarein jalkojen juureen. Tämä oli teosofeja varten. Ja me, me Pietarin tavalla kielsimme Mestarin ja totuuden. Me lankesimme syntiin. Kaidan tien asemasta valitsimme lavean. Kuolimme mieluummin sankareina maailman opin kuin marttyyreina totuuden puolesta.“

Lehden palstoilla keskustellaan Seuraa jakavista asioista vuoden mittaan paljonkin. Pekka Ervastia arvostellaan siitä, ettei hän enää ole Annie Besantin linjoilla Teosofisen Seuran asioissa. Tähän Pekka Ervast vastaa muun muassa näin: “Olen siis vuodesta 1896 lähtien ollut ehdoton ’antimilitaristi’ ja aseettomuuden kannattaja. Nyt ehkä ymmärrätte, miksi minun tässä kysymyksessä on täytynyt olla toisella kannalla kuin Mrs. Besant. Jo aikoja sitten luin kerran jostakin Mrs. Besantin kirjasta, että sota on suuri kansojen kasvattaja ja että jumalat silloin tällöin käyttävät sitä keinoa ihmiskuntaa kasvattaakseen. Kauhistuintätä lausetta, sillä se oli minusta mitä pintapuolisin puolitotuus; toinen puoli, jota Mrs. Besant jätti painottamatta, oli se, että sota oli kansojen hirveä raaistuttaja ja kehityksen ehkäisijä. Tästä pikku seikasta johtui se epäilys, josta äsken mainitsin ja jota työnsin syrjään aina, kun se pisti päänsä näkyviin. Mutta maailmansodan alkaessa en voinut sitä enää syrjäyttää. Ja kun Mrs. Besant julkisissa sanoissaan asettui liittolaisten puolelle sodassa, tuomiten saksalaiset mustien voimien johtamiksi, silloin hän minun korvissani ikäänkuin sanoi: ’Jumala taistelee englantilaisten puolella ja heidän oikea asiansa voittaa’, ja minusta tuntui, että nyt Teosofinen Seura syöksyi veljeyden tieltä pois…“

Tästä suuntautumiskysymyksestä oli tullut jo niin iso asia, että Pekka Ervast oli vuonna 1919 perustanut Teosofisen Seuran sisälle oman osaston, “Suomen Teosofisen Seuran Okkultisen Osaston“. Hän myös kieltäytyi ehdottomasti ylisihteerin virasta ja poistui kannattajineen vuoden 1919 vuosikokouksesta kesken kaiken. Vuoden 1920 ajan Tietäjä lehtenä jatkaa vielä vanhoilla ja tutuilla linjoilla. Sen sisältöön kuuluu jo tutuiksi tulleiden osioiden lisäksi myös uusia tulokkaita, kuten esimerkiksi sarja “Miten tulin teosofiksi“. Tässä sarjassa lukijat saavat itse kertoa, miten heistä tuli teosofeja. Lehden sivuilta on kuitenkin selvästi luettavissa merkkejä tulevista muutoksista, varsinkin Pekka Ervast uumoilee monessakin kirjoituksessaan muutosten tuloa. Muutoksia tulikin sitten roppakaupalla, myös lehteä koskevia. Vaikeat ajat pakottivat miettimään erilaisia vaihtoehtoja lehden rahoituksen ylläpitämiseksi. Kustannusosakeyhtiö Tietäjän toimintaan tuli muutoksia, sen toiminta siirrettiin elokuussa Viipuriin ja sen vetäjäksi tuli Fredrik Heliö. Osakeyhtiön osakkeita laskettiin myyntiin 750 kappaletta, jotta toimintaa saataisiin jatkettua. Nämä osakkeet eivät kuitenkaan menneet kaikki kaupaksi, joten niitä suunniteltiin laitettavaksi uudelleen myyntiin myöhemmin.

Pekka Ervast joutui vuoden aikana myös vaikean päätöksen eteen. Suomen Teosofisen Seuran enemmistö oli sitä mieltä, ettei Seuran jakaminen kahdeksi osaksi ollut hyvä ratkaisu. Pekka Ervast kirjoittaa: “Osastojakoajatus ei kuitenkaan saanut kannatusta toisella taholla. ’Emme tahdo muodostaa mitään osastoa, pysymme vain yksinkertaisesti Teosofisena Seurana kuten tähänkin saakka’, selitettiin siltä taholta. Ja koska he olivat enemmistössä, olivat he tietysti nykyisen käsityskannan mukaan – oikeassa. Enemmistöllä on valta, ja onhan valta sittenkin käytännössä sama kuin oikeus: sen tähden enemmistöllä on oikeus päättää. Me, jotka olimme vähemmistössä, olimme väärässä. Meillä ei siis ollut oikeutta esiintyä Suomen Teosofisen Seuran nimessä! Minä, joka olin palvellut teosofista asiaa neljännesvuosisadan, en ollut enää oikeutettu edustamaan Teosofista Seuraa! Näin ollen ei ollut muuta kuin yksi mahdollisuus jäljellä: lakata Teosofisen Seuran välityksellä palvelemasta teosofiaa ja etsiä teosofialle uusi väline, synnyttää teosofinen työ uudestaan uudessa muodossa. Kun vanha ruumis hylkää, on luotava uusi. Ehkä se sanoma, joka meikäläisten kautta pyrkii esille, onkin täynnä niin uutta henkistä viiniä, ettei sitä enää käynyt kaataminen vanhoihin leileihin! Senpä tähden kutsuin, noudattaen siinä monen TS:n jäsenen kehoitusta, kaikkia niitä totuudenetsijöitä, Okkultisen Osaston teosofeja, jotka minun kanssani tahtoivat jatkaa henkistä valistus- ja kasvatustyötä uusissa uomissa, liittymään kanssani seuraksi, jonka nimeksi ehdotin RUUSU-RISTI, Suomen Salatieteellinen Tutkimus-Seura (ruotsiksi: ROSEN-KORSET, Samfundet för Ockult Forskning i Finland), ja jonka perustava kokous pidettiin Helsingissä marraskuun 14 p:nä.“ Kokouksessa oli läsnä noin 70 henkeä, ja Ruusu-Risti tuli perustetuksi 14.11.1920 kello 13.50 Helsingissä.

Tietäjän julkaisun kanssa oli myös ongelmia vuoden 1920 lopulla. Syystä tai toisesta Pekka Ervast ei lähettänyt käsikirjoituksia painoon ajoissa, jolloin lehteä ei voitu painaa. Lehden omistaja Heikki Peltola raivostui tästä, ja kaksikko ajautui riitoihin keskenään. Viimeinen Tietäjän numero vuodelta 1920 oli loppujen lopuksi kolmoisnumero, ja sekin painoteknisten syiden vuoksi supistettu.

“Tuntuu kuin ois risti taakka ainoastaan siihen saakka, kun tuo ruusu rakkauden“ ( nimim. H.P. 1921)

Vasta perustettu Ruusu-Risti tarvitsisi myös äänenkannattajan, ja Pekka Ervast tarjoutuikin ostamaan Tietäjän takaisin Heikki Peltolalta. Tietäjän johtokunta suunnitteli lehden toiminnan jatkamista uusien toimittajien avulla. Ervast tarjoutui ostamaan lehden takaisin 10 000 markan hinnasta, mutta Kustannusosakeyhtiö Tietäjän uusi johtokunta vaati siitä 25 000 markkaa, eikä Ervastin auttanut muu kuin suostua kauppaan. Ervast suorittaisi velan käsikirjoituksillaan, joista hän antaisi velkakirjan. Peltola vaati lisäksi kuitenkin vielä 36 Ervastin kannattajan takuun asialle. Peltolan suivaantuminen Pekka Ervastille johti lopulta hänen erottamiseensa Teosofisesta Seurasta.

Tietäjä lehtenä tuli kokemaan jälleen uudelleensyntymisen. Vuoden 1921 alusta sen nimi vaihdettiin. Lehden nimeksi tuli “Ruusu-Risti, Okkultinen Aikakauskirja“. Lehdestä tulisi jälleen uusittu ja entistä ehompi. Toimitus- ja painopaikaksi tulisi Helsinki. Lehden säännöllinen ilmestyminen oli taattu vuodelle 1921, ja Pekka Ervast lupasi itse valvoa postitusta, jolloin kaikki lehden varmasti saisivat. Lehden ulkoasu muuttui aikaisempaan verrattuna, sillä sen koko pieneni hieman. Ilmestymisestä Ervast kertoi sen verran, että jos tilaajamäärä pysyisi entisellään, ilmestyisi lehti 64-sivuisena. Sisällön puolesta Ruusu-Risti jatkaisi Tietäjän luomalla polulla, sillä erotuksella, että lehdessä julkaistiin enemmän salatieteellisiä kirjoituksia, etenkin suomennoksia. Vanhat, tutut osiot säilyisivät. Lehdessä nähtäisiin siis jatkossakin mm. “Mitä muualla tiedetään“, “Toimittajalta“ sekä “Tien varrelta“ -osiot. Toimitussihteerinä toimiva Aarni Kouta pitäisi huolen kielellisestä asusta, jota tästä eteenpäin pyrittäisiin petraamaan. Ensimmäisessä vuosikerrassa kirjoitettiin myös paljon ruusuristiläisyyden olemuksesta ja ilmentymisestä. Lisäksi lehden sivuilla keskusteltiin paljon kaikkien muiden teosofisten liikkeiden suhtautumisesta Ruusu-Ristiin ja sen aiheuttamasta hälinästä teosofisessa maailmassa.

Koska uuden seuran perustamisen myötä oli osa lehden tilaajista ja jäsenistä jäänyt pois, oli selvää että taloudellisia huolia riitti. Heikki Peltola jätti lehdestä tulleen velkakirjan lunastettavaksi pankkiin heti, kun sen määräaika oli umpeutunut. Maksuaikaa oli kaksi viikkoa, eikä Pekka Ervastilla ollut varaa sitä maksaa. Tämän vuoksi Ervast lähetti marraskuun 16. päivänä 1921 jäsenistölle kiertokirjeen, jossa hän vetosi seuran jäseniin taloudellisen ahdingon helpottamiseksi. Jo joulukuun 2. päivänä Pekka Ervast pystyi lähettämään toisen kiertokirjeen, jossa hän kertoi olemassa olevan velan tulleen maksetuksi vapaaehtoisilla avustuksilla. Lehdelläkään ei mennyt vahvasti, sillä tilaajamäärien putoamisen vuoksi lehti oli tuottanut tappiota syksyyn 1921 mennessä 7 000–8 000 markkaa. Tämän lisäksi marraskuussa lankeaisi maksettavaksi suuri vekseli, arvoltaan 17 200 markkaa. Pekka Ervast maksoi omistaan kaiken minkä pystyi, mutta se ei riittänyt. Tässä vaiheessa apuun tuli J. R. Hannula, joka kirjoitti uuden kiertokirjeen jäsenistölle, ja tämän jälkeen alkoi lehdelle tulla vapaaehtoisia lahjoituksia. Suurin lahjoitus tuli Amerikasta, josta eräs lukija lahjoitti 100 dollaria (silloisen kurssin mukaan noin 2 400 markkaa). Ervast painotti kuitenkin, että ainoa ratkaisu lehden talouden kohottamiseksi olisi saada tilaajamäärät nousemaan. Hän toivoi määrän kolminkertaistuvan. Vuonna 1921 tilaajamäärä oli noin 800, kun tavoite oli ollut 1 000 ja lehden painos oli 1 200. Myös Ruusu-Ristin Neuvosto ojensi auttavan kätensä pelastaakseen lehden taloudelliselta ahdingolta. Lokakuun numerossa julkaistiin lausunto, jossa Neuvosto ehdotti seuraavaa: Jos entiset tilaajat uudistaisivat tilauksensa ajoissa ensi vuodelle ja lisäksi hankkisivat kukin yhden tai useamman uuden tilaajan lehdelle, voisi toiminta jatkua ilman taloudellisia huolia. Lehden mukana oli lappu, joka pyydettiin palauttamaan toimitukseen. Tässä tilaaja sitoutui hankkimaan lehdelle uusia lukijoita ja tilaajia. Lisäksi asiamiehistä muodostettiin Ruusu-Ristin Kannatusliitto. Neuvosto pyytää myös, että tilaajat hankkisivat lehteen lisää ilmoituksia, joista se saisi pientä lisätuloa. Neuvosto takaa samassa myös sen, ettei lehden hintaa eikä kokoa tai ulkoasua muuteta seuraavaksi vuodeksi.

“Jos tapaat hänet elon taipaleella ja valtateillä arkielämän, se arkipäivä muuttuu sunnuntaiksi“ (Rafael Ronimus 1924).

Kuitenkin Pekka Ervast aloittaa vuoden 1922 ensimmäisen numeron: “’Onpa Ruusu-Risti nyt tullut ohueksi!’ huudahtavat lukijat, saadessaan käsiinsä tämän tammikuun numeron. ’Tämmöisenäkö se nyt aikoo ilmestyä tänä vuonna?’ Niin, rakkaat ystävät, vastaan kysymykseenne, tämmöisenä se nyt ainakin toistaiseksi tulee ilmestymään. En voi antautua samaan seikkailuun kuin viime vuonna, en uskalla enää tehdä niin haaveellisia laskelmia kuin syksyllä 1920, jolloin kuvittelin, että Ruusu-Risti v. 1921 saisi vähintään kaksi tuhatta tilaajaa, mutta mahdollisesti kolme tuhatta! Ja Ruusu-Ristin ilmestyminen viime vuonna 64-sivuisena olisi hyvin kannattanut vasta kolmella tuhannella tilaajalla.“ Lehti tulisi ilmestymään ohuempana niin kauan kuin tilaajamäärä pysyttelisi samalla tasolla (900–1 000). Ervast lupaa kuitenkin, että jos tilaajamäärä saadaan nousemaan edes kahteentuhanteen, niin lehden kokoa lähdetään heti kasvattamaan. Vuosikerrassa tulisi olemaan enemmän Pekka Ervastin omia kirjoituksia, sillä lukijat olivat niitä pyytäneet. Lisäksi ilmestyisi loppuun Kryshanovskajan kertomus “Supramantin vierailusta kaukaisessa tähdessä”. Uutena sarjana ilmestyisi “Tibettiläisten mestarein tuttavalliset tiedonannot“. Mutta esimerkiksi Lévin “Suurten mysterioiden avain“, joka oli alkanut ilmestyä edellisenä vuonna, saisi odottaa, kunnes lehden kokoa voitaisiin taas kasvattaa. Pekka Ervast kirjoitti vuoden aikana muun muassa “Muistoja menneiltä vuosilta“ sekä “Pieni Ruusu-Risti-Katekismus“ -kirjasen. Vuoden 1922 vuosikokouksessa päätettiin aloittaa yhteistyö Kustannusosakeyhtiö Tietäjän kanssa, jotta saataisiin julkaistuksi enemmän teosofista kirjallisuutta.

Vuodelle 1923 Pekka Ervast varovaisesti suunnitteli lehden koon kasvattamista 320 sivusta 400 sivuun. Hän edelleen toivoo lisää lukijoita uudelle vuodelle, jotta Ruusu-Risti- lehti saisi ansaitsemansa arvokkaan ulkoasun. Ensimmäisessä numerossa vuonna 1923 Ervast toivoo lehden “sisällön kaikin puolin kirkastuvan, niin että sen ystävät iloisella sydämellä voisivat pitää sitä lukemisen ja tutkimisen arvoisena ja todella hyvällä mielellä tahtoisivat työskennellä sen levittämiseksi“. Pekka Ervast julkaisee vuosikerrassa “Christosophian“.

Vuosi 1924 oli lehdelle juhlavuosi: olihan se lehden 20. vuosikerta. Vuosi toi mukanaan myös menetystä, sillä monia seuran jäseniä siirtyi tuonpuoleiseen, kuten Oskar Merikanto ja Aarni Kouta. Muuten vuosi kului jo totutuissa merkeissä. Vuosi 1925 olisi lehdelle merkkivuosi, sillä tulisihan siitä täysi-ikäinen. Tämän kunniaksi lehden ulkoasua muutettiin, se näyttäisi samalta kuin Tietäjän aikoina ollen myös samansuuruinen, 432-sivuinen. Pekka Ervast esitti vuoden vaihteessa jälleen toiveen tilaajamäärän kasvusta. Myös lehden nimeä muutettiin hieman. Se kuului nyt “Ruusu-Risti, Salatieteellinen Aikakauskirja“. Jatkosarjoina julkaistiin “Käytännöllistä salatiedettä”, “Tietäjien tiede“, sekä poimintoja H. P. Blavatskyn “Teosofisesta sanakirjasta“. Vuoden viimeisessä numerossa julkaistiin Pekka Ervastin 50-vuotisjuhlan kunniaksi Sven Krohnin kirjoittama artikkeli Pekka Ervastin elämästä nimellä “Erään tietäjän elämä”.

Lehden painatus on vuosien varrella siirtynyt paikasta toiseen. Ensin Tietäjää painettiin Helsingissä vuoteen 1912 asti, jolloin painatus siirtyi Tampereelle Sentraalikirjapainoon. Vuonna 1917 Tampereen sentraalikirjapaino vaihtoi omistajaa, ja lehden painatus siirtyi Jyväskylään seuraavana vuonna. Vuonna 1920 lehteä painettiin jälleen Tampereella, ennen kuin vuonna 1921 sen painaminen siirrettiin Helsinkiin. Viimeiset vuosikerrat painettiin Keravalla. Tampereen Sentraalikirjapainon ensimmäinen omistaja oli ottanut yhteyttä Pekka Ervastiin kysyen, halusiko hän siirtää painamisen taas Tampereelle, kun hän perusti taas kirjapainon, samalla vanhalla nimellä. Pekka Ervast kirjoittaa: “En epäröinyt, sillä kaikki muistoni yhteistyöstä menneiltä vuosilta olivat mitä mieluisinta laatua, ja niin kävi, että Ruusu-Risti, pukeutuen uudestaan vanhan Tietäjän muotoon, samalla on siirtynyt Tietäjän entiseen kirjapainoon. Olkoon nyt tämä uudestaan elpynyt yhteistyö otollinen sekä Tampereen Sentraalikirjapainolle että Ruusu-Ristille!“. Ruusu-Risti-lehden olotila näytti vakiintuneen.

“Lyökäämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan, totuuen sanan saattimeksi, uuen päivän päästimeksi, Kalevan kansamme valoksi, Ruusu-Ristimme hyväksi“

(J. E. Kaukomaa, 1927)

“Suo aatoksilleni aateluutta, pyrkimyksilleni puhtautta ja voimaa!“ (Rafael Ronimus 1928)

Ruusu-Ristin vuosikerta 1926 jatkaa jo hyvin tutuiksi tulleissa uomissaan. Pekka Ervast kirjoittaa melkein läpi koko vuoden Toimittajalta-palstalla samasta asiasta, teosofisen liikkeen alkuvaiheista ja Idän Tähti -liikkeen vaikutuksista teosofiseen maailmaan. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, kun oli ilmoitettu Idän Tähti -järjestön puolelta, että Jeesuksen uusi ruumiillistuma oli syntynyt. Pekka Ervast koki tämän huolestuttavaksi, sillä kyseiset henkilöt unohtivat täydellisesti kaikki H. P. Blavatskyn opetukset asiasta. Blavatsky kirjoitti, ettei Jeesus saa uutta ruumiillistumaa, sillä hänen vanhakin ruumiinsa oli elossa ja hän pystyi halutessaan käyttämään sitä. Lisäksi Pekka Ervast painottaa, että “H. P. Blavatsky nimenomaan oli sanonut, että eksoteerinen ennustus Maitreeja Buddhasta, jonka mukaan hänen piti tulla maailmaan viisi tuhatta vuotta Buddhan jälkeen (siis noin vuonna 4500 j.Kr.), esoteerisesti merkitsi, että hän ilmestyisi seitsemännen alarodun aikana (elämme nykyään viidennessä), ja vaikka H. P. B. niin ikään oli vakuuttanut, että seuraava hänen – H. P. B:n – kaltaisensa lähettiläs esiintyisi vasta vuonna 1975.“

Pekka Ervast on kuitenkin myös huolissaan lehden tilasta ja epäilee omia kykyjään lehden toimittajana: “Vika on luultavasti aikakauskirjassa ja minussa. Minä toimittajana alan ehkä tulla vanhaksi ja pitkäveteiseksi – ja se on todella anteeksiantamaton vika. Toiselta puolen tunnen yhä, kuinka sammumattoman innon nuorekas veri virtaa suonissani, joskin totuuden rakkauteni on tehnyt minut vanhoina päivinäni paljon kriitillisemmäksi kuin ennen. Tämä taas ei mielestäni olisi luettava viaksi – ei ainakaan niiden puolelta, jotka etsivät totuutta ylinnä kaikkea. Olen vielä liian elävä ja liian joustava sielultani voidakseni kangistua muotoihin, ja sen tähden etsin joka paikassa henkeä ja elämää enkä anna muodon häikäistä silmiäni. Olen myös liian paljon kokenut ja oppinut voidakseni pitää auktoriteetteinani muita kuin Mestareita, niiden joukossa ennen kaikkea Kristusta ja Buddhaa, ja voisinpa sanoa lopullisena auktoriteettinani ainoastaan Jeesus Kristusta, sillä hän puhuu evankeliumissa samaa kuin mystillinen Kristus omassatunnossani. Koetan siis voimieni ja kykyjeni takaa etsiä ja tulkita totuutta, joka on kaikkia personallisia uskonmuotoja ja mielitekoja ylevämpi, ja kysyn itseltäni, eikö totuus ole rakas ja kallis nykyajan ihmisille ja etsijöille, niin että he voisivat siihen ihastua, vaikka sen tulkitsija heidän mielestään olisikin puutteellinen?“ Samassa hän toivoo myös jälleen tilaajamäärän nousua, jotta lehden toiminta olisi jatkossakin mahdollista. Tähän eräs lukija vastaa seuraavaa: “Ruusu-Risti on totuuden etsijöitä varten. Se, joka on totuuden etsijä, löytää ja tilaa Ruusu-Ristin. Ken ei ole totuuden etsijä, hän ei lue Ruusu-Ristiä, vaikka sen tilaisikin. Niin monta kuin Ruusu-Ristin lukijoita on, niin monta on totuuden etsijää Suomessa ja suomen kielellä”. Pekka Ervast myöntää tämän olevan “paradoksi, ja meidän täytyy sydämestämme toivoa että totuuden etsijöitä on paljon, paljon enemmän Suomessakin. Ne on löydettävä, ja sentähden kehoitan kaikkia rohkaisukseen lukemaan, mitä veli J. E. Kaukomaa kirjoittaa artikkelissaan tässä numerossa.“

Lehti koki muutaman vuoden sisällä useita muodonmuutoksia. Vuoden 1927 alusta lehden ulkonäköä muutettiin hieman, siihen liitettiin yksiväriset kannet. Vuoden 1928 alusta lehden ulkoasu pysyi samana, sillä se oli saanut paljon kiitosta myös lukijoilta. Lehden sisältö tulisi kuitenkin muuttumaan; siinä olisi jatkossa kaksi osaa: normaali Ruusu-Risti ja uutena tuttavuutena Suomen Vapaamuurari -osio. Nämä olisivat periaatteessa kaksi lehteä yhdessä, ja muutos ei vaikuttaisi hintaan. Pekka Ervast perustelee muutosta: “Mutta sisältö tulee rikkaammaksi sen kautta, että – kuten jo syyskuun numerossa viittasin – Ruusu-Risti aikoo vastedes puhua myöskin vapaamuurariudesta ja sen yhteydessä olevista kysymyksistä. Kohotetaan vähän sitä esirippua, joka peittää tätä salaperäistä liikettä maailman silmiltä, emmekä tule käyttämään mitään kolmipistekirjoitustapaa. Asiat, joita voidaan sanoa, sanotaan suoraan, ja muita asioita ei sanota. Tätä lehtemme osastoa tulee yhteistoiminnassa toimituksen kanssa hoitamaan korkea-asteinen vapaamuurari.“

Lehden ulkoasu jakaantui selvästi uudistuksen myötä. Vanhat tutut osiot ilmestyivät edelleen Ruusu-Ristin puolella, lukuun ottamatta Toimittajalta-palstaa, jonka kirjoittamista Pekka Ervast harvensi huomattavasti. Vapaamuuraripuolella käsiteltiin vapaamuurariuden peruskysymyksiä ja tietenkin julkaistiin aiheeseen liittyviä artikkeleita.

Vuodelle 1929 Pekka Ervast suunnitteli jälleen muutoksia lehteen, lähinnä sen tilaushintaan ja sivumäärään. Hän kysyi asiasta lukijoilta, ja lokakuun 1928 lehden mukana jaettiin äänestyslippu, jolla tilaajat saivat kertoa mielipiteensä. Jos ehdotus menisi läpi, lehden tilaajahinta tuplaantuisi ja sivumäärä nousisi 64 sivuun/lehti. Äänestystulos oli hyvin selvä, sillä vain 20 % lehden tilaajista kannatti uutta suunnitelmaa, ja se siis unohdettiin heti, mistä Pekka Ervast oli luonnollisestikin pettynyt. Palaute vuoden 1928 lehdestä oli muutenkin runsasta, sillä eritoten toivottiin Toimittajalta-palstaa takaisin “omalle paikalleen“, mutta paljon palautetta sai myös uusi Vapaamuurari-liite. Sen katsottiin olevan raskas, ja sen tulisi olla oma lehtensä, jonka saisi tilata erikseen, jos sen halusi. Palautteissa kirjoitettiin mm.: “Nykyisellään se on vain painamassa Ruusu-Ristiä, joka edelleenkin pitäisi olla samoin kuin ennenkin lehti, jota voi tarjota kelle hyvänsä. Siinä voisi olla silloin erikseen luento-osasto, jonka voisi erottaa vuoden lopussa ja sidotuttaa joka haluaa eri kirjaksi.“ “Toimittajan osasto olisi hyvä olemassa kuten ennenkin lehden alkupuolella. Varsinaisen Ruusu-Ristin hinta voisi olla Smk 75:- ja yhdessä Vapaamuurarin kanssa tilattuna Smk 100:-.“ “Tätä erottamisesitystäni perustelen sillä, että minulla on kokemusta siitä, että Vapaamuuraria eivät lue muut kuin ne, jotka ovat muurareita. Muille se on liian raskasta ja epäintresanttia luettavaa, lukuun ottamatta sellaisia kertomuksia kuin Meksikon Rosenkreuziläinen, Vapaamuurarin ottopoika j.n.e.“

Vuodeksi 1929 Pekka Ervast ei kuitenkaan luopunut Vapaamuurarista, mutta sitä pienennettiin reilusti. Uutena lehteen tuli mukaan kolmas osio, jossa julkaistiin pitkin vuotta ennen julkaisemattomia esitelmiä. Tämä uusi muoto sai heti vankan kannatuksen; lehti jaettiin seuraavasti: a. Yleinen osio, b. Vapaamuurariosio ja c. Johtajan osio. Pekka Ervast kertoo: “Kaikki puhujat yksimielisesti tunnustivat Ruusu-Ristin tänä vuonna olevan sisällöltään paremman kuin koskaan ennen ja ihmettelivät, etteivät edes vanhat tilaajat olleet hoksanneet miehissä uudistaa tilauksensa.“ Lehden nimi koki vuoden 1929 alusta muodonmuutoksen, Ruusu-Risti, Salatieteellinen aikakauskirja vaihdettiin Ruusu-Risti, Totuudenetsijäin aikakauskirjaksi. Lehteä siis pyrittäisiin jatkamaan samalla lailla kuin oli vuonna 1929 tehty. “Huutajan ääni korvessa, joka pelkäämättä sanoo totuuden elämän suurista kysymyksistä” (P.E. 1929)

Käytännössä lehden ulkoasu muuttui hieman, sillä lehden osiot b ja c ilmestyivät vuorolehdin, paitsi vuoden viimeisessä kaksoisnumerossa. Muuten vuosi 1930 kului lehden sivuilla sopuisasti ja rauhallisesti. Vuodelle 1931 lehdestä putosivat erilliset osastot pois, ja lehti palautui muistuttamaan “vanhaa“ itseään. Kokeiluna Pekka Ervast otti mukaan artikkelisarjan nimeltä “Pyrkijän päiväkirja“, jossa “kerrotaan mietiskelyä, itsekasvatusta y.m. askeesia harjoittaneiden havainnoista, kokemuksista, näyistä ja mietteistä heidän omien muistoonpanojensa mukaan.“ Vuoden 1932 alusta lähtien ei lehteä enää jaettu erikseen osastoihin, vaan sen ulkoasu muuttui samanlaiseksi kuin se oli ollut ennen Pekka Ervastin kokeiluja. Vuoden ehkä tärkein tapahtuma oli Ruusu-Ristin Kirjallisuusseuran perustaminen vuosikokouksen aikana. Sen tarkoituksena oli toimia seuran henkisen työn tukena julkaisemalla kirjoja, aikakauslehtiä ja tilapäisiä julkaisuja. Vuoden 1933 lehteen Pekka Ervast lupasi jälleen muutoksia, ei niinkään ulkoasuun kuin enemmänkin sisältöön. Hän kirjoittaa: “Nykyisessä muodossaan Ruusu-Risti on tavallaan ollut liian intiimi, liian subjektiivinen miellyttääkseen ketä tahansa. Ja kun asiamme on siksi suuri ja siksi kallis, että se pitäisi saada mahdollisimman monen tietoon, ei ole haitaksi vaan päinvastoin hyödyksi, jos äänenkannattajamme olisi niin objektiivisesti toimitettu, että se todella voisi kiinnittää puoleensa laajemmankin piirin huomion. Sentähden saa nyt toteutua ensi vuoden alusta monen menneen vuoden toivomus ja tuumailu. Pysyn tietysti päätoimittajana, mutta saan apua itse toimitustyössä taholta, joka mieleeni kuvastuu päteväksi ja taitavaksi.“

Salamyhkäisyys jatkui vuoden 1933 ensimmäisissä lehdissä: “Kuten tammikuun numerosta näkyi, on aikakauskirjamme nyt saanut toimitussihteerin. En tahdo vielä mainita hänen nimeänsä, koska hän ei vielä virallisesti ole astunut toimeensa. Se on hänelle toistaiseksi kuin koeaikaa. Minä hoidan toimitusta kuten ennen, mutta hän saa koetella siipiään omassa kronikkaosastossaan. Olen ilokseni jo kuullut hyväksyviä ja kiittäviä lausuntoja hänen äskeisestä ’Toimitussihteeriltä’ kirjoituksestaan. Hän itse kuiskasi minulle ohimennen, että se vasta on vaikeata ja aikaa kysyvää työtä. ’Alku aina hankalaa…’, mutta edellytyksiä hänellä nähtävästi on.“ Salaperäiseksi toimitussihteeriksi paljastui Jorma Partanen. Vuoden varrella Pekka Ervastin rooli lehdessä muuttui, mikä johtui hänen matkastaan Yhdysvaltoihin. Hän jätti lehden toimituksen toimituskunnan hoitoon, johon kuuluivat mm. Eino Krohn, Jorma Partanen, Tuuli Reijonen ja taloudenhoitajana Waldemar Kaade. Toimittajalta-palstalla julkaistiin Pekka Ervastin matkakirjeitä, joissa hän kertoi kokemuksistaan Yhdysvalloissa ja tapaamistaan ihmisistä hyvin seikkaperäisesti ja värikkäästi.

Vuosi 1934 toi mukanaan järkytyksen: Pekka Ervast kuoli yllättäen 22.5. Luonnollisesti tämä vaikutti suuresti lehteen. Touko–kesäkuun numero oli oikeastaan kokonaan koostettu Pekka Ervastin kunniaksi ja muistolle. Toki Johtajan kuolema toi esille myös käytännön asioita, joista lehdessä ilmoitettiin. Kuitenkin ulkonaisten toimenpiteiden järjestely siirrettiin syksyyn, jolloin seura voisi toimia suuremmalla joukolla. Siihen asti vastuu järjestöstä oli Hilda Pihlajamäellä, joka toimi hallituksen varapuheenjohtajana. Lehti siirtyi pian Pekka Ervastin kuoleman jälkeen Ruusu-Ristin Kirjallisuusseuran omaisuudeksi. Eino Krohn jatkoi Pekka Ervastin työtä lehden päätoimittajana jatkaen myös Toimittajalta-palstaa. Hän kertoo ensimmäisessä kirjoituksessaan: “Oudolta tuntuu ajatella, että Toimittajalta ei enää ole Toimittajalta, että olemme orpoja, ulkonaisesti ilman sitä isää, Toimittajaa, jonka kirjoitukset henkilökohtaisella tavalla olivat läheisiä ja lämmittäviä ja samalla kertaa suuren totuuden kristallinkirkkaan objektiivisuuden täyttämiä. Syy, miksi vielä näemme tämän otsikon lehtemme ensi sivulla, ei johdu siitä, että uskoisimme kenenkään pystyvän likipitäenkään täyttämään ne mittapuut, jotka vallitsivat Toimittajan hengen tuotteissa. Syy on siinä, että tämäkin otsikko on muistuttava meitä siitä suunnasta, jota työssämme on noudatettava.“ Virallisesti Ruusu-Ristin Kirjallisuusseura r.y.:n hallitus valitsi lehden toimittajaksi Eino Krohnin, toimitussihteeriksi Jorma Partasen ja taloudenhoitajaksi Waldemar Kaaden. Lisäksi lehden avustaja- ja neuvottelukunnan jäseniksi lupautuivat Uuno Pore, Sven Krohn ja Tuuli Reijonen.

“Se, mikä ajatuksen kannalta on pysyväistä, on tieto. Se, mikä tahdon kannalta on pysyväistä, on rakkaus.“ (P.E. 1927)

Alkava vuosi toi lehden uudelle toimittajakunnalle uudenlaisen haasteen. Vuonna 1935 “aikakauskirjamme aloittaa kolmannenkymmenennenensimmäisen vuosikertansa, ensimmäisen ilman perustajansa Pekka Ervastin tukea ja johtoa. Toivomme, että Ruusu-Ristin tähänastiset tilaajat eivät nyt hylkää lehteämme, että he pitävät tärkeänä tämänkin P.E:n alulle paneman työn jatkamista. Vaikkei Ruusu-Risti enää kykene antamaan samaa säteilevää henkistä voimaa kuin ennen, pyrkii se kuitenkin säilyttämään saman ennakkoluulottoman, vapaan totuudenetsimisen hengen, joka oli sen perustajalle ominainen, sekä myöskin heijastamaan sitä sydämen lämpöä, jota P.E:n yksilöllinen toimitustapa herätti.“ Pelko osoittautui sinänsä turhaksi, sillä Ruusu-Ristin Kirjallisuusseuran vuosikokouksessa ilmoitettiin, että vaikka seura oli joutunut suuren koitoksen eteen lunastaessaan Ruusu-Risti-lehden sekä Pekka Ervastin kirjojen kustannusoikeudet, se oli selvinnyt niistä hyvin. Yksi tärkeimmistä syistä tähän oli ollut Pekka Ervastin viimeisen kirjan Suuren Seikkailun hyvä menestys.

Lehteen tuli uusien henkilöiden mukana myös uusia tuulia. Ulkoasua muokattiin vain vähän, mutta kuitenkin niin, että eron huomaa. Suurimmat muutokset olivat, että ensimmäisinä artikkeleina julkaistiin katkelmia Pekka Ervastin teksteistä ja että lehdestä tuli taitollisen ulkoasun muutoksen ansiosta paljon helppolukuisempi. Sisältöön ei tullut suuria muutoksia, mutta kuitenkin lehden kirjoittelu oli nyt vähän “poliittisempaa“. Tämä ei tarkoita sitä, että lehden sivuilla olisi käyty poliittisia väittelyitä, vaan sitä, että lehdessä uutisoitiin ja reagoitiin voimakkaammin Suomen ja maailman poliittisiin tapahtumiin. Toki yleismaailmallinen poliittinen painostavuus vaikutti tähän myös. Lehden toiminta jatkui lähivuosina hyvin rauhallisena, ja se jopa onnistui kasvattamaan jonkin verran sivumääräänsä vuonna 1936. Vuodeksi 1938 lehden ulkoasu muuttui jälleen hieman: sen koko muuttui hieman kapeammaksi ja korkeammaksi. Lisäksi jokaisen lehden alkuun liitettiin seuran motto “Totuus on korkein uskonto“. Uusi ulkoasu selkeytti lehteä entisestään. Katkelmat Pekka Ervastin teksteistä siirrettiin suoraan kanteen.

Pekka Ervast viittasi jo 1930-luvun alussa Hitlerin valtaannousun uhkaan. Pitkin vuosikymmentä otettiin lehdessä yhä useammin kantaa maailman kuumentuvaan poliittiseen tilanteeseen. Vuoden 1938 lehden sivuilla mainitaan jo niinkin, että ihmiset eivät enää arvuuttele alkaako sota, vaan milloin se alkaa. Toimituskin näytti keskittävän voimiaan vankemmin Saksan ja sen liittolaisten suuntaan. Toisaalta työtä pyrittiin jatkamaan normaalisti, mutta toisaalta uhka nähtiin selvästi. Vuosi 1939 toi sitten tullessaan sen, mitä jo osattiinkin odottaa.

“Ruusu-Risti – riemunristi, elon – kuolon kumma merkki: ristille ikuisen uhrin ruusut rakkauden punotut“ (Jussi Snellman, 1920)

“Idän taivaalle ovat synkät pilvet nousseet, salamat ja sodan jylinä halkovat taivaankantta, emme saa unohtaa, että sieltä kerran on nouseva aurinko“ (Waldemar Kaade, 1939)

Elämä jatkui normaalina lehden sivuilla melkein koko vuoden 1939. Kuitenkin artikkeleista kuultaa läpi hienoinen odottava jännityksen tunne, joka oli varmasti vallannut koko Suomen kansan. Ruusu-Ristin Kirjallisuusseuran talous kohentui jonkin verran vuoden aikana, sillä lahjoitusten avulla oli velkoja saatu lyhennettyä. Tämä mahdollisti myös mm. Pekka Ervastin Kalevalan Avaimen uusintapainoksen. Vaikka taloudellinen tilanne olikin kohentunut, oli vuosikokouksen selvä toive kuitenkin se, että seura saisi lisää kannattavia jäseniä. Sodan puhkeamisen jälkeen lehdessä julkaistiin paljon sotaa koskevia artikkeleja, niiden joukossa myös Pekka Ervastin ensimmäistä maailmansotaa koskevat kirjoitukset. Kirjoitusten sanomana olivat puolueettomuus ja sodan kauheudet. Sodan syttyminen Suomessa vaikutti välittömästi myös lehden toimintaan, sillä joulukuun numero myöhästyi pahasti. Lehden toimitus vetosi tilaajiinsa, että ihmiset jatkaisivat lehden tilaamista, vaikka olot olivatkin epävakaat. Waldemar Kaade kirjoitti: “Toivomme heidän ymmärtävän ne taloudelliset vaikeudet, joiden edessä Ruusu-Ristin Kirjallisuusseura on yrittäessään ylläpitää kirjallista toimintaansa ja selviytyäkseen entisistä sitoumuksista. Yrittäkää siksi pitää yllä tätä ainoata ulkonaista yhdyssidettä, joka liittää meidät yhteen.“ Suomen teosofit saivat paljon myötätuntoa osakseen muilta teosofisilta seuroilta. Vuoden 1940 lehdissä julkaistiin katkelmia muutamista näistä myötätunnon osoituksista. Tohtori Arundale, Adyarin Teosofisen Seuran presidentti, lähetti sähkeen Teosofiselle Seuralle: “Koko maailman teosofit tervehtivät ilolla Suomen voimakasta vapaudentahtoa. Teidän esimerkkinne on syvästi kaikkia innoittava.“ Myös Library Critic -lehdessä sekä Canadian Theosophistissa huomioitiin Suomen tilanne ja teosofisen työn voima.

Koko seuran toiminta oli vaakalaudalla sodan aikana. Vuosikokous jouduttiin siirtämään pois keväältä, ja lehden ilmestymisessä oli ongelmia paino-ongelmista paperin puutteeseen. Seuran toiminta oli käytännössä keväällä pysähdyksissä kokonaan. Seura menetti sodassa myös jäseniään. Heti vuoden ensimmäisessä numerossa oli Waldemar Kaaden kirjoittama muistokirjoitus Olavi Wiikistä, joka oli kaatunut taistelussa. Kuolleiden nimiä julkaistiin pitkin vuotta, vaikka tietenkään he kaikki eivät olleet kaatuneet rintamalla. Yhden kuolinilmoituksen toimitus joutui oikaisemaan, sillä kävi ilmi, että kyseinen henkilö ei ollutkaan kuollut, vaan tieto oli ollut virheellinen. Sota ei ollut ainoa syy, minkä vuoksi jäseniä menetettiin. Lehdessä ilmoitettiin hyvin lyhyesti, että J. R. Hannula oli erotettu Ruusu-Rististä.

Eino Krohn kirjoitti vuoden viimeisessä numerossa lehden eläneen ahdinkoaikaa. Tilaajamäärä oli pienentynyt, joten lehden tulevaisuus oli vaarassa. Hän toivoi, että ihmiset lehden puutteellisuudesta huolimatta tilaisivat sen, jotta toiminta voisi jatkua. Hän kirjoittaa: “Ruusu-Risti-lehden toimitus kokonaisuudessaan tuntee, että se on suuressa kiitollisuudenvelassa lehden perustajalle ja ensimmäiselle toimittajalle Pekka Ervastille. Tämä velka vaatii lyhentämistä.“ Myös sodan tuhoja pyrittiin korjaamaan, sillä kirjallisuusseura pyysi ihmisiä ilmoittamaan tuhoutuneista teosofisista kirjoista, jotta seura mahdollisuuksien mukaan voisi toimittaa uusia tilalle. Vuonna 1941 onnistuttiin pitämään vuosikokous, ja toimintaa pyrittiin muutenkin normalisoimaan rauhan aikana, joka ei kuitenkaan kauan kestänyt. Lehden tilaajahinta nostettiin vuoden 1942 alussa 50 markasta 60 markkaan jo senkin vuoksi, että painatuskustannukset olivat nousseet paljon. Ulkomaille tilauksia ei pystytty toimittamaan, koska sota-aikana postin kulku ulkomaille oli vaikeaa. Eino Krohn pyytää samalla, että saataisiin lisää kannattajia kirjallisuusseuralle, jotta myös muu painotuotanto pysyisi toiminnassa.

Sotatilan vuoksi myös vuoden 1942 toiminta oli hyvin vähäistä. Vuosikokousta ja kesäkursseja ei näissä oloissa järjestetty. Lehti kuitenkin ilmestyi kutakuinkin normaalisti. Tämä on varmasti vaatinut suuria ponnistuksia sen toimituskunnalta. Joulunumerossa toimitus kirjoittaa seuraavasti: “Aikakauskirjamme Ruusu-Risti haluaa omasta puolestaan kiittää kaikkia niitä nimeltä mainitsemattomia lukijoitaan, jotka ovat tilanneet tätä lehteä ja usein myös auttaneet sen leviämistä. Poikkeuksellisten olojen johdosta monet seikat saattavat häiritä sekä toimitus- että painatustyötä, mutta jokainen lukija tietänee, että toimitus tekee aina voitavansa. Nykyisenä raaka-aineitten ja työvoiman puutteen aikana on ilo todeta, että lehtemme yleensä voi ilmestyä, vaikkapa aika ajoin myöhästyneenäkin.“ Vuonna 1943 järjestettiin jälleen vuosikokous. Kirjallisuusseuraa koskeneessa selonteossa pystyttiin tyytyväisenä ilmoittamaan lehden tuottaneen ensimmäisen kerran hieman ylijäämää, vaikkakin monet vanhat tilaukset olivat jääneet uudistamatta. Jo vuoden 1941 vuosikokouksessa oli puhuttu siitä, että lehteä tulisi mainostaa enemmän ja saada sen sisältöä sellaiseen suuntaan, että se kiinnostaisi enemmän suurta yleisöä. Varsinainen “propagandatyön“ idea hylättiin, mutta lehteä päätettiin kuitenkin mainostaa. Yksi keino oli se, että jokainen jäsen tilaisi joulunumeron yhdelle tai useammalle tuttavalleen lahjaksi. Tällä tavoin lehti saisi lisää tilaajia. Näin ruvettiinkin toimimaan. Lehti oli jo aiemmin muuttanut tekstiensä linjaa “populistisempaan“ suuntaan, mikä näkyy lehdessä heti tekstien monipuolistumisena ja aihepiirien laajentumisena. Varsinkin Mitä muualla tiedetään -osiossa käsiteltiin paljon yleismaailmallisempia asioita kuin aiemmin.

Vuosi 1944 oli lehden neljäskymmenes. Juhlavuoden kunniaksi vuoden ensimmäinen numero lähetettiin myös kaikille vanhoille tilaajille. Taloudenhoitajan toiveena oli tietenkin se, että he jälleen tilaisivat lehden. Tavoitteena oli myös julkaista joulunumerona lehden 40-vuotisalbumi, mikä toteutuikin. Albumissa on lehden 40-vuotishistoriikki Eino Krohnin kirjoittamana. Epävakaista oloista johtuen vuosikokousta ei järjestetty kuin vasta vuonna 1945. Tässä vuosikokouksessa Kirjallisuusseuran osuus oli jälleen hyvin positiivinen. Kahden edellisen vuoden aikana kirjallisuutta oli myyty yli 100 000 markan edestä. Lisäksi kaikki Karjalasta evakuoidut ja muut kirjallisuutensa menettäneet olivat saaneet Kirjallisuusseuralta kaikki Pekka Ervastin kirjat, jotka olivat ilmestyneet ennen vuotta 1939. Menekin lisääntymisen ansiosta kirjat olivat kustantaneet itsensä. Lehti oli myös kannattanut hyvin – suureksi osaksi joulunumeron ansiosta – ja uutta joululehteä suunniteltiinkin Kirjallisuusseuran vuosikokouksessa innostuneesti.

Rauhan solmiminen Venäjän kanssa ei suoranaisesti näkynyt lehden artikkeleissa, mutta toimintaan se vaikutti huomattavasti. Ihmisten osallistuminen lisääntyi, varsinkin vuoden 1945 aikana, mikä puolestaan heijastui lehdenkin sivuille. Sodan aikana lehti koki suuria muutoksia. Sen aihepohjaa lisättiin tuntuvasti, ja muutamia vanhoja tuttuja osia jäi pois. Toimittajalta- ja Toimitussihteeriltä-palstat ilmestyivät enää harvakseltaan ja lakkasivat lopulta kokonaan. Kirjoittajien määrä lehden sivuilla lisääntyi, ja uusia vakiokirjoittajiakin nousi esiin, kuten Uuno Pore.

Uudenvuoden 1946 kynnyksellä Ruusu-Ristiä kohtasi vastoinkäyminen. Temppeli, joka oli säilynyt vahingoittumattomana sodasta, paloi. Tämä oli suuri shokki seuralle, ja lehden sivuilla se näkyi heti. Nopeasti aloitettiin temppelin korjaustyöt ja sitä varten rahankeräys. Lehden sivuilta löytyi myös yksityiskohtainen selostus palon kulusta. Työn oli kuitenkin jatkuttava. Temppeli saatiin korjattua kesän loppuun mennessä; lainaa siitä kuitenkin jäi.

Lehden taival sotien jälkeisessä Suomessa ei ollut helppo. Säännöstelyviranomaisten määräyksestä lehtien kokoa oli rajoitettava, koska paperista oli pulaa. Tästä syystä Suomessa lakkautettiin vuoden 1946 kynnyksellä monia lehtiä. Ruusu-Risti-lehdellä oli onni myötä: se ei joutunut lakkautettavien listalle. Kun lehti oli aikaisempina vuosina julkaistu ainakin 320-sivuisena, useimmiten 356–sivuisena, nyt kansanhuoltoministeriö ilmoitti sallittujen painosivujen määrän olevan 236. Tämä tarkoitti sitä, että jokaisen lehden tulisi olla 8 sivua lyhyempi kuin ennen. Lehden toimitus päätti kuitenkin, että lukemista olisi yhtä paljon kuin ennenkin, eli yhä suurempi osa lehdestä painettiin petiitillä, pienemmällä kirjasinkoolla. Joulunumeron kohtalosta päättäisi vuosikokous, ja päätös oli, että joulunumero ilmestyisi samanlaajuisena kuin ennenkin. Vuoden aikana alkoi myös Toimitussihteeriltä-palsta taas ilmestyä; nyt vain kirjoittajia oli kaksi: ensimmäinen ja toinen toimitussihteeri eli Jorma Partanen ja Uuno Pore.

Lehden hintaa jouduttiin nostamaan vuodelle 1947. Uusi tilaajahinta oli 150 markkaa – kolminkertainen sotia edeltäneeseen aikaan verrattuna. Yleinen hintataso oli noussut saman verran sotien aikana, ja Waldemar Kaade muistuttaakin lukijoita siitä, että vaikka lehti ei ole liikelaitos, sen on pystyttävä kannattamaan itsensä. Samoista syistä tilaajahinta tuplattiin seuraavan vuoden alusta 300 markkaan. Vuonna 1949 tilanne normalisoitui siinä mielessä, että paperin säännöstely lopetettiin, joten lehti pääsi jälleen ilmestymään normaalinkokoisena eli 32-sivuisena.

Vuosi 1950 oli Ruusu-Risti-järjestön 30-vuotisjuhlavuosi. Tämän kunniaksi julkaistiin paksu juhlanumero, jonka sivuille mahtui niin tulevaisuuden suunnitelmia kuin historian siipien havinaakin, ja erityisesti Pekka Ervastia muisteltiin lämmöllä. Lehden työ oli asettunut vakiintuneille ja turvallisille raiteille. Toiminta oli sotien jälkeen saatu vakaaksi ja työtä tehtiin tarmolla.

Vuoden 1951 suuri suru-uutinen oli Johtaja Hilda Pihlajamäen siirtyminen rajan taakse, joka tuli monelle ehkä yllätyksenäkin, sillä melkein 85 vuoden iästään huolimatta Pihlajamäkeä kuvailtiin hyvin nuorekkaaksi ja tarmokkaaksi. Vuosikerrasta omistettiin yksi numero kokonaan Hilda Pihlajamäen muistolle, ja Ruusu-Ristin uudeksi Johtajaksi tuli Uuno Pore hänen määräämänään. Pore palautti lehteen Toimittajalta-osion, joka oli enimmäkseen ollut tauolla sota-ajoista lähtien. Vuonna 1953 lehdessä suoritettiin vastaavan toimittajan vaihdos: Uuno Pore astui tähän tehtävään Eino Krohnin siirtyessä muihin tehtäviin. Tätä perusteltiin sillä, että on luonnollista, että Johtaja vastaa myös seuran virallisesta äänenkannattajasta.

Lehdelle alkoi pitkä, rauhallinen kausi uuden toimittajan käsissä. Vuoden 1954 lopussa Uuno Pore pyytää lukijoita lähettämään hänelle seuraavaa vuotta varten kirjoituksia 50-vuotiaasta lehdestä, aiheella “Mitä Omatunto–Tietäjä–Ruusu-Risti on merkinnyt minulle?“. Samalla hän myös huomauttaa, että lehti ei tuota voittoa vaan on muutamana vuonna tuottanut tappiota, joten tilauksia pitäisi saada enemmän. Vuosikerran hinta oli ollut 500 markkaa vuodesta 1949, mutta tämän lisäksi myös lahjoitukset olivat tervetulleita lehden jatkon takaamiseksi. Vuonna 1955 lehteen tuli mukaan uusi palsta, joka kantoi nimeä “50 vuoden takaa“. Tästä historiakatkelmasta tuli kiinteä osa lehteä. Uuno Pore iloitsi myös lehden tilaajamäärästä, joka oli kuin olikin lähtenyt nousuun. Kun lehdellä oli vuonna 1954 ollut noin 700 tilaajaa, oli vuoden 1955 tilaajamäärä noussut noin 840 tilaajaan. Lehdellä oli kuitenkin tulevina vuosina taloudellisia vaikeuksia. Tilaajahinta piti nostaa ensin 600 markkaan ja heti perään 700 ja 800 markkaan. Vaikka tilaajakanta pysyikin melkein ennallaan, olivat lehden taloudelliset ongelmat samaa luokkaa kuin Omantunnon aikana. Vuonna 1958 tilaajamäärä oli 731, eli noin 100 vähemmän kuin kolme vuotta aikaisemmin.

Lehden asema oli kuitenkin jotakuinkin vakiintunut, ja sen toiminta jatkui rauhallisesti ja tutuiksi tulleissa uomissaan uudelle vuosikymmenelle. Heti uuden vuosikymmenen alussa Kirjallisuusseuran vuosikokouksessa todetaan, ettei lehti tuota tappiota, mutta silti sen tilaajamäärän soisi kasvavan. Lehden ulkoasusta huomaa hyvin sen, että ylimääräistä ei ole käytettävissä, sillä heti sodan jälkeen ilmestyneissä lehdissä on esimerkiksi paljon kuvia, kun taas 1960-luvun lehdissä kuvat ovat harvinaisempia. Talousongelmista kertoo sekin, että Kirjallisuusseuran vuosikokouksessa 1963 mainitaan lehden tuottavan hiukan tappiota. Yhdeksi syyksi tähän sanotaan se, että seuran jäsenistäkin vain noin puolet tilaa lehteä. Uuno Pore kirjoitti samana vuonna Toimittajalta-palstalla: “Lehtemmehän ei koskaan ole ollut voittoa tuottava liikeyritys, mutta nyt on kuitenkin – pienin järjestelyin – saatu tulot ja menot tasoihin. Nyt kuitenkin jo näyttää siltä, että tämän vuoden painokulut tulevat viemään tuloksen tappion puolelle – nykyisin tilaajamaksuin ja tilaajamäärin. Olen silloin tällöin – vuosittain – vedonnut nykyisiin tilaajiin pyytäen heitä ojentamaan auttavan kätensä…“ Vuoden 1964 tilaajahintaa nostettiin vähän, se nousi 800 (vanhasta) markasta 12 (uuteen) markkaan. Jos hinta olisi pysynyt samana se olisi ollut noin 8 markkaa.

Vuosi 1964 toi lehteen – sen kuudenteenkymmenenteen vuosikertaan – muitakin uudistuksia. Aikakausikirjan ulkonäkö muuttui täysin. Uuno Pore kuvaili, että lehti koki “nuorennusleikkauksen“. Yksi syy ulkonäön muuttumiseen oli kirjapainon vaihdos. Lehti oli pitkään, jo Pekka Ervastin ajoista lähtien, painettu Hyvinkään kirjapainossa. Nyt kirjapainon johtaja Einari Vanamo jäi eläkkeelle ja jätti kirjapainon ohjat, jolloin lehden painokustannukset nousivat heti kaksinkertaisiksi. Ruusu-Ristillä oli ollut Hyvinkäällä todella hyvät alennukset, ja tariffien nousu normaaleiksi aiheutti kyseisen muutoksen. Tämän vuoksi lehden painatus siirrettiin Helsinkiin. Uuno Pore kirjoittaa: “Kohtalo näyttää tarttuneen asioidemme hoitoon. Ruusu-Ristin Kirjallisuusseura joutui osakkaaksi Helsingissä toimivaan uudenaikaiseen ja suurenpuoleiseen kirjapainoon – Kirjapaino Universal Oy:hyn – joten oli luonnostaan lankeavaa, että aikakauslehtemme painatus päätettiin siirtää Universaliin.“ Vaikka lehden ulkoasu koki suuriakin muutoksia, ei se sisältöön vaikuttanut – ei ainakaan heikompaan suuntaan.

”Mitä suurempi tiedon saari, sitä pienempi ihmettelyn ranraviiva” (Laotse)

”Tunnetuista vaikeuksista huolimatta on potkittu pinnalle” (Heikki Ahonala, 1967)

Vuonna 1964 oli lehdellä juhlavuosi, sillä kyseinen vuosikerta oli sen kuudeskymmenes. Lehti lähti juhlavuoteensa uudistuksien myötä. Kaikki asiat eivät kuitenkaan olleet parhaalla mahdollisella tolalla, sillä vuosikokouksessa Kirjallisuusseuran johtajalla Heikki Ahonalalla oli hyvien uutisten lisäksi myös huonoja. Lehden tilaukset olivat vähentyneet, ja muunkin kirjallisuuden myynti oli laskenut. Lehdessä vedottiin jäseniin, että he kuuntelisivat sydämensä ääntä ja tekisivät asialle jotakin. Vuoden viimeisessä numerossa Uuno Pore vetoaa lukijoihin seuraavasti: ”Yleensähän aatteelliset aikakauslehdet saavat kamppailla taloudellisten vaikeuksien kanssa ja tulevat toimeen vain runsaitten apurahojen turvin. Ainoa pätevä parannuskeino olisi riittävä tilaajamäärä. Ruusu-Risti on ollut sikäli onnellisessa asemassa, että tulot ja menot ovat menneet jokseenkin yksiin: milloin vuosi on joskus osoittanut suoranaista tappiota, se ei ole ollut niin suuri, etteikö sitä olisi voitu peittää pienillä ’järjestelyillä’. Mutta elämme ’rajalla’: tilaajamäärän pienikin lasku heittää tuloksen tappiolle. Rakas Ruusu-Risti lehden lukija! Tahtonet edelleenkin olla tukemassa aikakauskirjamme edustamaa Suomen henkistä kulttuuria uudistamalla oman tilauksesi ajoissa, ja nostamassa Ruusu-Ristiä ’rajalta’ paremmalle puolelle hankkimalla yhden uuden tilauksen.” Aikakauskirjan ohjelman kerrotaan pysyvän seuraavana vuonna samana kuin aina ennenkin. Jo tutuiksi tulleet Pekka Ervastin ja Madame Blavatskyn kirjoitukset jatkavat ilmestymistään, ja lisäksi luvataan paljon muutakin mielenkiintoista lukemista.

Seuraavat vuodet lehdessä sujuivat suhteellisen rauhallisesti. Tilaajamäärät eivät nousseet toivotulla tavalla, mutta lehti tuli toimeen entiseen tapaansa – niillä pienillä ”järjestelyillä”, joista Uuno Pore puhui. Vuonna 1965 alkoivat pienet ongelmat kirjapaino Universalin kanssa, ja ne kumuloituivat siihen, että vuonna 1967 Ruusu-Ristin oli pakko vaihtaa kirjapainoa. Ongelmana olivat olleet mm. lehden painon myöhästymiset. Uudeksi kirjapainoksi tuli Kirjapaino Kvartto Oy. Ongelmat jatkuivat kuitenkin uudenkin kirjapainon kanssa. Tähän ei syyllinen ollut kirjapaino vaan keväällä 1967 alkanut kirjapainolakko. Lakon johdosta painatuskulut nousivat, ja jälleen kerran Uuno Pore vetoaa lehden lukijoihin: ”Painatuskulut aikanaan tulevat nousemaan, mikä kaikille meille edullisimmin korvautuu siten, että tilaajamäärä saadaan nousemaan. Asia on autettu sillä, että Teistä kukin saa yhden uuden tilaajan. Voisitteko tehdä sen? Kiitos!”. Vuonna 1967 oli Ruusu-Risti-lehden levikki 553 kappaletta. Syyskuun numerossa Uuno Pore ilmoittaa, että Jäsenlehden ilmestyminen lakkautetaan toistaiseksi nousseiden painokustannusten vuoksi. Tämä tarkoitti sitä, että monet aiemmin Jäsenlehdessä julkaistut jutut tulivat nyt Ruusu-Ristiin, kuten esimerkiksi kesäkurssiselostukset.

Lehteä kohtasi jälleen uusi vastoinkäyminen: verotus. Tähän asti se oli voinut toimia ilman että sen liikevaihtoa verotettiin. Kuitenkin uuden lain mukaan myös lehden oli maksettava liikevaihtoveroa – huolimatta siitä, ettei se tuottanut voittoa lainkaan. Tämän vuoksi vuodelle 1968 jouduttiin jälleen korottamaan tilausmaksua, joka nousi nyt 14 markasta 16 markkaan vuosikertaa kohti. Uuno Pore kirjoittaa: ”Ensi vuonna olemme toivoneet tulevamme toimeen 16 mkn tilausmaksulla, mitä ei vieläkään saata sanoa kohtuuttoman korkeaksi. Ja huomautan tässä vielä, ettei tähän korotukseen sisälly lainkaan mitään devalvaatiokorotusta tai ilmeisesti tulevaisuudessa seuraavia palkka- ja painatuskulujen nousua.” Lehden toiminta oli kääntynyt tappiolliseksi, minkä Kirjallisuusseuran johtaja Heikki Ahonala toi esille vuosikokouksessa. Hän kertoi, että jäsenistöstä vain kaksi kolmannesta tilasi lehteä. Jos kaikki jäsenet tilaisivat lehden, se kannattaisi itse itsensä. Noin 150 tilaajaa tarvittiin lisää. Lehden hintaa kaavailtiin nostettavaksi 18 markkaan vuonna 1969, mutta maan taloudellisen tilanteen johdosta hintaneuvosto teki sulkupäätöksen, ja lehden hintaa ei tämän määräyksen vuoksi voitu nostaa. Sulkupäätös tarkoitti sitä, että hintojen tuli pysyä samoina, kunnes taloudellinen tilanne saatiin rauhoittumaan.

Kirjallisuusseuran vuosikokouksessa 1969 oli mielenkiintoinen tunnelma. Heikki Ahonala kertoi, että vuosi oli sujunut suotuisasti ja tyydyttävästi. Rahallisesti kirjamyynti oli kohonnut edellisestä vuodesta peräti 40 prosenttia. Lehden tilanne ei ollut yhtä hyvä, sillä sen tilaajamäärä polki paikallaan: tilaajia oli ollut 574 vuonna 1966, 575 vuonna 1967 ja 551 vuonna 1968. Lehti tuotti jatkuvasti tappiota ja tarvitsisi tilanteen korjaamiseksi 150–200 uutta tilaajaa. Sihteeri Jussi Alatalo kirjoittaa sihteerin vuosikertomuksessaan: ”Kaikki tuottaa tappiota. Yleisöesitelmät tuottavat tappiota, Ruusu-Risti lehti tuottaa tappiota, juhlamatinea Kansallisteatterissa tuottaa tappiota, kirjat tuottavat tappiota. Omat yleisöjuhlat tuottavat voittoa, koska esiintyjät ovat ilmaisia…” Tilanne ei ollut kuitenkaan aivan toivoton, sillä seura oli saanut vuoden aikana muutaman huomattavan lahjoituksen ja jäämistön. Lehden tilannetta hankaloitti eritoten vakauttamislain jatkuminen, mikä tarkoitti, ettei lehden tilaajahintaa voitu nostaa tappioista huolimatta. Vuonna 1969 lehden tappio oli noin 4 000 markkaa.

”Että me yhtä olisimme” (50. vuosikokouksen motto)

Vuonna 1970 pidettiin seuran 50. vuosikokous, ja tästä syystä väkeä oli paikalla sankemmin joukoin kuin yleensä. Heikki Ahonala kertoi kirjallisuusseuran puolesta, että kirjojen myynti oli ollut ihan hyvää, mutta lehden rooli oli käymässä heikoksi. Ponnisteluista ja vetoamisista huolimatta oli lehden tilaajamäärä tipahtanut edellisvuodesta noin 70 tilaajalla. Lehden asiaa pohdittiin seurusteluillassa Heikki Ahonalan johdolla. Aiheena oli se, miten levikki saataisiin nousuun ja mitkä aiheet kiinnostaisivat lukijoita. Ehdotuksia tuli laidasta laitaan horoskoopeista jatkokertomuksiin. ”Yksi tapa saada tilaajakunta kasvamaan olisi ottaa yhteys puhelimitse ensiksi niihin jäseniin, jotka ovat jättäneet lehden tilaamatta.” Lehden jatkuva tappion tuottaminen ei ollut hyväksi koko seuralle, joten vuonna 1970 Uuno Pore haki hintaviranomaisilta lupaa nostaa lehden tilaajahinta seuraavana vuonna 20 markkaan. ”Uskon, että tilaajat ymmärtävät tämän taloudellisen pakon määräämän toimenpiteen. Eihän 20 mk sitä paitsi yleisesti ottaenkaan ole vielä paljon: onhan vuosikerrassa 300–320 painosivua, mikä vastaa paksuhkoa kirjaa.” Viranomaiset myönsivätkin lehdelle luvan nostaa tilaajahintaa. Vuoden 1971 vuosikerta oli lehden kuudeskymmenesseitsemäs ja samalla viideskymmenes Ruusu-Risti-nimellä julkaistu. Myös Ruusu-Risti seurana jatkoi edellisenä vuonna alkaneita 50-vuotisjuhlallisuuksiaan.

Työ jatkui sitkeästi, ja se palkittiin pian. Vuoden 1972 vuosikokouksessa Heikki Ahonalalla oli ilo ilmoittaa kirjallisuusseuran erittäin hyvästä vuodesta. Kirjojen myynti oli kasvanut 110 prosenttia ja Ruusu-Risti lehden tilaajamäärä lähenteli jo maagista 700 tilaajaan määrää. Ainoa puute oli, se että kirjallisuusseuran jäsenmäärä ei ollut kasvanut. Kauan ei tästä hyvästä olosta nautittu, sillä jo vuoden 1973 vuosikokouksessa kiinnitettiin huomiota siihen, että lehti tuotti tappiota ja vain vajaa puolet järjestön jäsenistä tilasi sitä.

Heinäkuun 18. päivänä vuonna 1972 lehden entinen toimitussihteeri Jorma E. Partanen siirtyi Tuonelan tuville. Partanen oli hoitanut lehteä yhdessä Eino Krohnin kanssa Pekka Ervastin kuolemasta aina 1940-luvulle. Vuoden 1973 toiseksi viimeisessä numerossa Uuno Pore jälleen tarttuu lehden ongelmaan eli tilaajien liian vähäiseen määrään. Hän vetoaa: ”Tilaushinnan olemme pakotetut nostamaan 25 mk:aan jo kauan sitten kohonneiden painatuskustannusten vuoksi – ja voidaksemme näin edes osittain peittää vuosittaiset tappiot, jotka viime vuosina on täytynyt peittää muilla varoilla. – Eihän tilanne tietenkään ole hälyttävä. Pahempi on tilanne monien muiden vastaavien lehtien kohdalla. Oikein ja asiallista olisi jos tulot kattaisivat menot. Ja ainoa pätevä keino siihen olisi, että tilaajamäärä saataisiin nousemaan – meillä vaikkapa vain 150–200:lla. Etkö Sinä, hyvä lukija, voisi tehdä jotakin?”

Lehden työ jatkui rauhallisella pohjalla; ainoa varsinainen ongelma oli edelleen sen kannattavuus. Lehti ei joka vuosi tuottanut paljon tappiota, mutta esimerkiksi vuodet 1976 ja 1977 olivat taloudellisesti vaikeita. Tämän päättelen Uuno Poreen vetoomuksista tilaajamäärän nostamiseksi. Vuoden 1977 ongelmat ratkaisi eräs tuntemattomana pysytellyt lukija, joka lahjoitti lehden kustannuksia varten 3 000 markkaa. Lehden vuosikerran hintaa nostettiin vähän kerrallaan, ja vuoden 1978 alusta se oli 45 markkaa. Suomea vaivannut taloudellisesti vaikea kausi vaikutti tietysti tilaajamääriin. Uuno Pore kirjoittaa toukokuussa 1978: ”Tilaajia on tänä vuonna vähemmän kuin viime vuonna; vaikka meidän vaikeuteemme osaltaan vaikuttaa sekin, että tilaajistamme suhteettoman suuri joukko on sangen iäkkäitä ihmisiä; kun ’heistä aikaa jättää’, heidän kohdaltaan tilaajatkin vähenevät. Kuulin juuri, että tällä tavoin olemme – saamiemme tietojen mukaan – menettäneet ainakin kymmenen tilaajaa.” Lehti tuotti jatkuvasti tappiota, ja johtaja muistuttikin, että ei ole reilua, että lehteä varten joudutaan ottamaan varoja muualta, sillä ovathan ne varat sitten toisaalta pois. Lehden tilaajahintaa nostettiin siten, että vuonna 1980 se oli 60 markkaa. Vuosi 1979 oli lehdelle edelleen suhteellisen synkkä. Tilaajamäärä oli edelleen laskussa, vaikkakin tappion määrä supistui hieman. Tilaajamaksut olivat lehden ainoa tulonlähde, sillä ilmoituksia se ei voinut verotussyistä sivuillaan julkaista. Kirjallisuusseuran työskentely toisilla alueilla toi kuitenkin hyvää tulosta. Kirjakauppa Kirjokannen avattua ovensa oli kirjojen myynti kasvanut 40 prosenttia ja kysyntää kaupalle oli.

”Kyllä tässä maailmassa aikaan tulee, kun vain sarvet sivulle panee” (Suomalainen sananlasku)

Lehden toiminta oli jatkossakin vanhalla tutulla pohjalla. Se tuotti yhä hiukan tappiota ja tilaajamäärää olisi pitänyt saada nousemaan noin 100 tilaajalla. Vuoden 1981 aikana kirjapaino vaihtui jälleen. Lehteä siirryttiin painamaan Helsingin Paino Oy:ssä, minkä vuoksi mm. marras- ja joulukuun numerot ilmestyivät kaksoisnumerona. Kirjallisuusseura teki, lehteä lukuun ottamatta, hyvää tulosta. Lehden hinta nostettiin 80 markkaan, koska painokustannukset nousivat koko ajan. Vuoden 1981 lopulla Uuno Pore kertoo lehden sivuilla jatkavansa lehden kanssa samoilla linjoilla kuin aiemminkin.

Uuno Pore kuoli sydänkohtaukseen 30.1.1982. Hän oli toiminut Ruusu-Ristin johtajana vuodesta 1952 ja samalla lehden päätoimittajana. Maaliskuun numero omistettiin kokonaan edesmenneen johtajan muistelemiselle. Järjestön virkaatekeväksi johtajaksi tuli Eino Krohn, joka samalla otti myös lehden siipiensä alle. Ruusu-Ristin neuvosto valitsi pääsiäisenä uudeksi johtajaksi Kalervo Kankaanpään. Hänestä tuli järjestön neljäs johtaja ja samalla ensimmäinen, joka valittiin tehtävään vaaleilla. Aiemmin johtajat olivat nimenneet seuraajansa.

Uuno Poreen kuolema merkitsi lehdelle uusia tuulia. Lehden tulevaisuutta pohdittiin useissa kokouksissa, sen periaatteita mietittiin tarkkaan ja päätettiin pitää se vuoden loppuun asti edelleen jäsen- ja järjestölehtenä. Lehden uudelleennimeämistäkin pohdittiin. Varteenotettavana vaihtoehtona pidettiin nimen muuttamista takaisin Tietäjäksi. Lehden formaattiin päätettiin myös tehdä muutoksia, sivun kokoa päätettiin suurentaa ja painopaperi päätettiin vaihtaa halvimpaan mahdolliseen. Lisäksi taittoa haluttiin muuttaa ilmeikkäämmäksi ja kuvien määrää lisätä. Lehden ilmestymiskertoja päätettiin vähentää viiteen kertaan vuodessa. Myös sisältöön haluttiin muutoksia. Seuran ajankohtaisten asioiden seuraamisen lisäksi mukaan haluttiin ottaa entistä laajemmin muiden järjestöjen kuulumisia, vaikka tietenkin Pekka Ervastin ja H.P. Blavatskyn tekstit säilyisivät mukana. Tiettyjä osioita haluttiin karsia, kuten selostuksia kesäkursseilta ja vuosikokouksista. Lisäksi haluttiin lehdestä pois ”sisäänlämpiävä lässytys”. Muistutettiin, että lehden uudistaminen vaatii töitä ja rahaa. Vuosikokouksessa Heikki Ahonala kertoi, että lehteen olisi odotettavissa muutoksia. Pyrkimyksenä oli tehdä lehdestä uudelleen kulttuurilehti muuttamalla painoasua, erottamalla siitä jäsenlehti ja muun muassa lopettamalla jatkokertomus. Lehden toimitussihteeriksi tuli Dan Sundell sekä toimittajiksi Jussi Alatalo, Anne Paalo-Kaliva ja Tuuli Reijonen. Eino Krohn jatkoi virkaa tekevänä päätoimittajana, kunnes vuoden lopulla päätoimittajaksi valittiin seuran johtaja Kalervo Kankaanpää.

Lehti uudistettiin täysin vuoden 1983 alusta lähtien. Sen ulkoasu muuttui edellä mainittujen kaavailujen mukaan, eli kokoa muutettiin isommaksi, kuvia lisättiin, jatkokertomukset jätettiin pois ja aihepiirejä laajennettiin. Uutena esiteltiin ruusuristiläisten vaikuttajien haastatteluja. Aihepiireihin tuotiin voimakkaasti mukaan yhteiskunnallinen suuntaus, joka näkyy varsinkin luonnonsuojeluun ja kirkkoon liittyvissä kysymyksissä. Kirjoittajien joukkoon liittyi muun muassa Heidi Hautala. Voimakkaasti kantaaottavien kirjoitusten määrä lisääntyi huomattavasti; eritoten kirkkoa arvosteltiin naispappeuskysymyksessä. Voisi ehkä sanoa, että lehteä popularisoitiin hyvin paljon. Paljon vanhoja tuttavuuksia jäi lehden sivuilta pois, muun muassa Toimittajalta-palsta. Myös vuosikokous- ja kesäkurssikuulumiset tippuivat kokonaan pois, samoin kuin lukijoiden kysymykset ruusuristiläisyydestä. Totaalinen remontti muutti ratkaisevasti lehden luonnetta; jollain tavalla sen sisältö muuttui kylmemmäksi, kun tietyt henkilökohtaisilta tuntuneet osiot jäivät pois.

Vapunpäivänä 1984 järjestöä, ja lehteä myös, kohtasi jälleen vastoinkäyminen. Ruusu-Ristin johtaja Kalervo Kankaanpää kuoli yllättäen sairaskohtaukseen. Seuran virkaa tekeväksi johtajaksi nousi Eino Krohn ja lehden virkaa tekeväksi päätoimittajaksi tuli Dan Sundell. Loppiaisena 1985 Heikki Ahonala valittiin seuran johtajaksi, ja hän ryhtyi myös lehden päätoimittajaksi.

Nuori kapinallinen ja vanha viisas – Ruusu-Rististä Ruusu-Ristiksi ”Feeniks – ruusuristiläinen kulttuurilehti”

Vuosi 1989 oli Ruusu-Risti-lehden toistaiseksi viimeinen. Toimitussihteerinä toiminut Heidi Hautala oli jättänyt työnsä lehden parissa, mikä oli suuri menetys lehdelle. Vuoden 1990 keväällä perustettiin toimituskunta, joka ei kuitenkaan saanut täytettyä sille asetettuja tavoitteita. Päätoimittajakaan ei ollut saanut yhtään artikkelia lehteä varten, eikä kukaan voinut olettaa, että hän toimittaisi koko lehden yksinään. Niinpä Ruusu-Ristin hallitus päätti pitää lehden julkaisemisessa välivuoden. Tämä tauko kuitenkin kesti ennakoitua pitempään, sillä seuraavan kerran lehti ilmestyi vasta vuonna 1992, nimellä Feeniks. Ruusu-Risti-nimellä lehti ilmestyi seuraavan kerran vasta vuonna 1997.

Kun Jarmo Anttila tuli Ruusu-Ristin Johtajaksi, lehti oli selvissä vaikeuksissa. Anttila itse kertoo, että hän ei olisi halunnut lehden päätoimittajaksi, mutta koska se oli perinteisesti ollut Johtajan tehtävä, hänen oli se paikka vain otettava. Hän kertoi vastentahtoisuutensa syyksi sen, ettei hän ollut mielestään pätevä tehtävään, koska ei mitään lehden tekemisestä ymmärtänyt. Lehden ongelmista suurin tässä vaiheessa oli se, että Heikki Ahonala Kirjallisuusseuran puheenjohtajana vastusti lehden julkaisemista. Hallituksen kokouksen pöytäkirjassa 6.5.1991 todetaan seuraavaa: ”Heikki Ahonala on ilmoittanut, että Kirjallisuusseura ei enää julkaise Ruusu-Risti-lehteä. Koska lehti on yksi tärkeimmistä toimintamuodoista aatteemme levitystyössä, päätettiin tutkia mahdollisuuksia julkaista itse lehteä. Johtaja määräsi Rauno Rinkisen kutsumaan neuvottelevan ryhmän tutkimaan mahdollisuuksia lehden julkaisemiseksi.”

Seuraavassa hallituksen kokouksessa 3.6.1991 käsiteltiin jälleen lehden kohtaloa. Rauno Rinkinen luki kokouksessa lehtikokouksesta laaditun muistion. Järjestöllä oli mahdollisuudet sekä sisällöltään että ulkoasultaan korkeatasoisen lehden julkaisemiseen. Päätoimittajaksi tulisi Ruusu-Ristin Johtaja Jarmo Anttila, toimitussihteeriksi palkattaisiin Anne Paalo ja lisäksi toimituskuntaan tulisivat Eeva Rissanen, Niilo Rissanen, Sylvi Pöyry, Anna-Maija Raeste ja Rauno Rinkinen. Lehteen toivottiin enemmän jäsenten omia kirjoituksia, ja jäsentiedotteessa jatkettaisiin edelleen tiedottamista järjestön sisäisistä asioista. Tärkeään rooliin nousi Temppelisäätiön taloudellinen tuki, jota Temppelisäätiöltä varattiinkin 100 000 markkaa. 7.10.1991 pidetyssä hallituksen kokouksessa päätettiin seuraavaa: ”Ruusu-Risti lehti alkaisi ilmestyä neljänä numerona vuosittain, ehkä ulkoasultaan vaatimattomana, mutta sisällöltään täysipainoisena ja ruusuristiläishenkisenä.” Nimen käyttöoikeuden ja lehden julkaisuoikeuden siirrosta Kirjallisuusseuralta Ruusu-Ristille huolehtisi Martti Stenman. Kuitenkin joulukuussa 1991 hallitus joutui toteamaan, että Kirjallisuusseura ei toistaiseksi ollut siirtänyt lehden julkaisemis- ja nimenkäyttöoikeutta Ruusu-Ristille. ”Kirjallisuusseuralta pyydetään kirjallinen vastaus asiaan; oikeuksista ei kuitenkaan tulla maksamaan mitään. Ellei oikeuksia saada, alkaa Ruusu-Risti julkaista lehteä eri nimellä.” Lehden linjasta ja nimestä päättäisi hallitus lopullisesti seuraavassa kokouksessa. Lehden ensimmäisen numeron oli tarkoitus ilmestyä ennen pääsiäistä. Seuraavassa kokouksessa 13.1.1992 keskusteltiinkin lehden uudesta nimestä. Ehdotuksia oli monenlaisia: Minuus, Omatunto, Tietäjä, Fenix, Etsijä ja Päivän Kehrä. Lisäksi vanhaa Ruusu-Risti –nimeä kannatettiin myös. Keskustelun jälkeen hallitus päätti lehden nimeksi Päivän Kehrä. Sihteerin tehtäväksi jäi ottaa selvää, oliko nimi käytettävissä. Kävi ilmi, että Päivän Kehrä oli nimenä varattu ja siihen sisältyi myös tiettyjä rasitteita. Hallitus päätti kokouksessaan 2.3.1992, että lehden nimeksi tulisi Feeniks. Lehden kokoa muutettiin, ja Feeniks ilmestyi A4-kokoisena. Lehden sisältö muuttui enemmän yleismaailmalliseen suuntaan, sen sivuilla käsiteltiin aikaisempaa enemmän filosofiaa ja siihen liittyviä kysymyksiä. Pekka Ervastin kirjoitusten julkaiseminen kuitenkin jatkui. Jarmo Anttila kirjoittaa Feeniksin ensimmäisessä numerossa: ”Lehden nimi viittaa vanhaan taruun linnusta, joka syntyy uudestaan tuhkasta. Vuosina 1905–1908 lehden nimi oli Omatunto, 1908–1920 Tietäjä ja 1920–1989 Ruusu-Risti. Uudella lehdellä on jo nimen perusteella yhtymäkohtia menneeseen ja samalla se viittaa uuteen, tulevaan aikaan. Se, mitä lehti pyrkii sanomaan, on ’tässä ja nyt’. ’Nyt on tavallaan tavoittamaton ja ikuinen nykyhetki. Samalla se on menneisyyden tulos ja tulevaisuuden siemen. Lehden näkökulma on ruusuristiläinen ja se tarkastelee elämää ja nykyhetkeä yksilön, kansojen, planeettojen ja koko kosmoksen kannalta mielekkäänä tapahtumana, jota ohjaa sisäinen lainalaisuus, rakkaus ja järki… Todelliset vallankumoukset tapahtuvat ihmisten mielissä ja se on tämänkin lehden tarkoitus. Kun tuo vallankumous alkaa, ihminen voi asetella asioita ja arvoja oikeille paikoilleen elämässään. Se alkaa epäilemällä ja kysymällä, mutta siihenkään ei saa pysähtyä. Kysymyksiin on olemassa vastauksia ja niiden löytäminen on elämän suuri seikkailu.”

Feeniksin kantta ja nimeä muutettiin vuonna 1993. Hallituksessa päätettiin poistaa lehden kannesta teksti ”ruusuristiläinen kulttuurilehti”, ja sisäsivulle lisättiin informaatiota järjestöstä. Nuo poistetut sanat ilmestyivät takaisin lehden kanteen kuitenkin jo vuoden 1994 toisessa numerossa. Uuden lehden sisällöstä alkoi saapua valituksia. Hallituksen kokouksessa 1.11.1993 todettiin seuraavaa: ”Koska lehden sisällöstä on jatkuvasti valitettu, ehdotettiin toimituskunnan nimeämistä. Johtaja lupasi tutkia asiaa.” Hallituksessa käytiin 8.2.1994 vilkasta keskustelua lehden kohtalosta. Lehden toimittaminen Kirjokannen tiloissa oli aiheuttanut häiriöitä, ja lehden taso oli laskenut. Tilaajakanta oli supistunut ja todettiin, että lehdellä ei sellaisenaan ollut tulevaisuutta. Kokouksessa päätettiin perustaa toimituskunta toimittamaan ja valvomaan lehteä. Aluksi toimituskunta nimettiin yhtä lehteä varten, jotta pystyttäisiin katsomaan kokoonpanon toimivuus. Hallituksen kokouksessa 5.10.1994 Johtaja kehotti hallitusta harkitsemaan Feeniks-lehden mahdollista lopettamista sekä korkeiden kustannusten vuoksi että ”ei-riittävän korkea tason” vuoksi. Hän ehdotti siirtymistä Ruusu-Risti-vuosikirjan julkaisemiseen. Vuosikirjaan olisi mahdollista koota vain hyviä juttuja ja se tulisi halvemmaksi. Ehdotus ei kuitenkaan saanut riittävää kannatusta. Seuraavaa Feeniks-lehden vuosikertaa käsiteltiin 7.11.1994 pidetyssä hallituksen kokouksessa. Päätettiin, että lehti jatkaisi entisenlaisena, jos rahoitus järjestyy. Kulmakoulusäätiön edustajien suhtautuminen sekä laadittuun budjettiin että markkinointisuunnitelmiin ja muihin yksityiskohtiin oli ollut toiveita herättävää. Lisäksi lehden tilaajakanta osoitti varovaista kasvua. Lehden organisaatiota uudistettiin ja laajennettiin. Päätoimittajana jatkoi Jarmo Anttila, mutta sen lisäksi perustettiin työryhmä tutustumaan juttuvalikoimaan ja valitsemaan kunkin lehden sisältö. Ensimmäiseen työryhmään kuuluivat Jarmo Ikola, Ilona Ollikkala, Annikki Makkonen, Mauri Lehtovirta ja Aune Kukkonen. Toimitussihteeriksi nimitettiin Hilkka Leväaho, jota avustivat tehtävässä Eila Laxén, Sylvi Pöyry ja Eeva Rissanen.

Vuoden 1995 alussa järjestöä ja lehteä kohtasi seuraava vastoinkäyminen. Hallituksen kokouksessa 7.2.1995 Kauno Mannonen raportoi siitä, että Kirjallisuusseura aikoi luopua Kirjokannen tiloista. Sen johdosta tulisivat sekä Feeniks että sihteeri tarvitsemaan uudet toimitilat. Tilanne jätettiin harkittavaksi. Vuonna 1995 Feeniks-lehti sai vielä Temppelisäätiön rahoitusta uusiin laitteisiin, jotta lehti pystyttiin toimittamaan. Kirjastoon tuli pienempi pääte, ja Hilkka Leväaho sai kotiinsa käyttöön nykyisen laitteen. Kaikki laitteet olivat kuitenkin Temppelisäätiön eivätkä lehden omaisuutta.

Vuodelle 1996 Feeniks-lehden toimituskuntajärjestelmä muutettiin kiertäväksi. Toimituskunnasta siirtyi joka numeron jälkeen yksi jäsen erovuoroon ja joku toinen tuli tilalle. Tämä ei koskenut päätoimittajaa eikä toimitussihteeriä. Lisäksi Eila Öhrmark oli pysyvä jäsen, koska hän edusti Kulmakoulusäätiötä, joka oli lehden taloudellinen avustaja. Feeniks ei kuitenkaan onnistunut saavuttamaan toivottua paikkaa ihmisten sydämissä, ja se näkyi myös tilaajamäärissä. Hallituksen kokouksessa 4.11.1996 päätettiin, että Ruusu-Risti-lehti palaisi vuoden 1997 alusta ja Feeniks haudattaisiin. Ruusu-Risti ilmestyisi tilattavana julkaisuna, 6 numeroa vuodessa, ja sen koko olisi Feeniksiä pienempi eli A5. Aluksi kuuden numeron toimittaminen ei onnistunut, vaan lehti ilmestyi neljä kertaa vuodessa. Toimituksesta vastaisi Jarmo Anttila ja toimitussihteerinä taitosta huolehtisi Merja Nurmisto. Kokouksessa todettiin: ”Feeniks ei edelleenkään ole pystynyt pienentämään tuottamaansa tappiota.”

”Ympyrä sulkeutuu”

Ruusu-Risti-lehden toimitussihteeriksi tullut Merja Nurmisto kertoo ensikosketuksestaan lehtityöhön seuraavaa: ”Kun vuonna 1996 esitettiin, että nyt Ruusu-Risti-lehti ei ilmesty, koska ei ole henkilöä taittamaan lehteä, sanoin, että kyllä voisin sitä taittaa, olihan minulla jonkin verran kokemusta taitto-ohjelmien käytöstä ja yhteistyöstä kirjapainojen kanssa. Seurasi pitkä hiljaisuus. En tiedä, mitä järjestössä puuhattiin asian tiimoilta, mutta ehdin moneen kertaan ajatella itseni liian mitättömäksi kyseiseen tehtävään. Vanhoista lehdistä toki näin, ketkä toimitussihteerin virkaa aikaisemmin olivat menestyksekkäästi hoitaneet. Sitten lupa tuli, ja haaste oli mahtava. Sain työvälineekseni Feeniksin tietokoneen sellaisenaan, ohjelmineen päivineen, ja tovi oli ehtinyt kulua siitä, kun kone oli ollut käytössä. Tilaajarekisterin päivitys oli nyt ensimmäinen tehtävä. Taitto-ohjelmasta piti myös päivittää ajankohtainen versio, joten nappasin koneen reppuun ja marssin Pursimiehenkadulla sijaitsevaan Bittinikkarit-liikkeeseen, tilasin päivityksen asennuksineen sekä rekisterin. Kone jäi sinne. Sitten tuli soitto. Tilaajarekisterin kanssa kävi ihan hyvin, sain toimivan postitusohjelman ihan halvalla, mutta ohjelmien kanssa kävi pahasti. Ei ollut mitään päivitettävää. Taitto-ohjelmalisenssejä ei ollut olemassakaan, ja ammattiliikkeen edustaja kuulusteli motiivejani käyttää tuota konetta sitkeästi ja tiukasti. Aito tietämättömyyteni, viattomuuteni tuossa tilanteessa painoi vaakakupin järjestölle edulliseksi, tilanteesta selvittäisiin nyt lunastamalla lisenssit, ja Martti Stenmanin avustuksella näin tehtiin. Järjestöltä taisi mennä rahaa operaatioon aika paljon, mutta ensimmäisen numeron taitto lähti alkuun.”

Lehden toimituskuntaan liittyi Jarmo Anttilan ja Merja Nurmiston lisäksi muitakin uusia toimijoita. Reo Lintera teki kannet, Marja Liisa Halmetoja otti hoitaakseen tilaajarekisterin ylläpidon ja lehden postituksen ja Pekka Kuosma ryhtyi oikolukijaksi. Lehden sivuille ilmestyisivät takaisin myös jäsenasiat, sillä hallitus päätti, että jäsentiedote lakkautettaisiin ja sen sisältö siirrettäisiin lehden sivuille. Ruusu-Ristin ensimmäisessä numerossa Jarmo Anttila kirjoittaa: ”Ruusu-Risti on palannut! Ruusu-Risti on ruusuristiläisten lehti, joka palstoillaan pyrkii tuomaan ruusuristiläisen maailmakuvan ja elämäntavan näkökulmia lukijoilleen. Tarkoitus on ottaa myös jäsenasioita: merkkipäiviä, juhlia yms. aineistoa lehteen, jotta paremmin palvelisimme jäsenistöä ja ulkopuoliset lukijat saisivat kuvan järjestön toiminnasta… Älkää siis ujostelko, vaan tarttukaa rohkeasti kynään tai näppäimistöön. Jutut voi lähettää myös disketillä, jolloin säästyy uudelleenkirjoittamisen vaiva.” Lehden sivuille nostettiin paljon vanhoja tuttavuuksia. Tien varrelta ja Mitä muualla tiedetään aiottiin ainakin palauttaa, ja tietenkin jokaisessa lehdessä julkaistiin myös Pekka Ervastin kirjoituksia.

Lehden toimittaminen ei sujunut aina ilman kommelluksia. Toimitussihteeri Merja Nurmisto muistelee seuraavaa: ”Jos eivät käsikirjoitukset sähköisessä muodossa ole turvassa katoamisilta, niin eivät olleet paperisetkaan. Kerran se katosi kokonaan! Olin joutunut taloyhtiön remontin tieltä muuttamaan väistöasuntoon Niemenmäkeen, ja päätoimittaja-parka etsi isosta talokolhoosista postiluukkua, mihin käsikirjoituksen pudottaa. Ja osui harhaan. Käsikirjoitus katosi. Soitin viikon päästä päätoimittajalle, että miksi kestää, jolloin totuus paljastui. Aikamme odottelimme, josko joku ilmoittaisi järjestölle, että mitä kummaa postia hän on saanut, onhan lehdessä toki kaikki yhteystietomme ja henkilömme, mutta mitään ei kuulunut. Tein siis uuden vedoksen lehdestä, Pekka luki sen, ja jotenkuten juuri ja juuri saimme sen ajoissa painoon. Sitten meni muutama kuukausi, kun järjestön sihteerille tuli kiukkuinen soitto, että mitä hitsinvitsin aineistoa hänen postilaatikkoonsa oikein toimitetaan??**!! Supliikkityyppinä sihteeri hoiteli tilanteen, ja taas yrittelimme eteenpäin. Siitä siis selvittiin, että paperikäsikirjoitus katosi, mutta kerran katosi koko lehti kaikkine julkaistuine ja julkaisemattomine sisältöineen, tietokoneeni sanoi poks!, eikä sitten enää koskaan mitään muuta. No, nörttiguru hälytettiin paikalle, vika todettiin, hajonnut osa maksoi 63 euroa, ja kone toimi taas, mutta tiedostot olivat ikuisiksi ajoiksi menetetyt. Norjassa kuulemma toimii paja joka niitä palauttelee, mutta se maksaa tuhansia euroja heti kättelyssä, ovatko tiedostomme siis sen arvoisia? Eivät olleet. Hätäviesti sisäpiiriin ja työn aloitus alusta, ja taas jotenkin rimaa hipoen saimme lehden tilaajille aikataulun puitteissa, vähän laaja-alaisesti aikatauluja tulkiten.”

Muutos takaisin Ruusu-Ristiksi näytti tuottavan toivotun tuloksen, sillä Marja-Liisa Halmetoja kertoo vuoden 1998 vuosikertomuksessa, että lehti oli saanut hyvän vastaanoton. Uusia ulkopuolisia tilaajia oli saatu yli 100. Samanlainen kehitys jatkui, sillä seuraavana vuonna ulkopuolisia lukijoita oli jo 150. Lehden pieni koko ja kuvien puuttuminen tekivät painokustannukset pieniksi, ja silti lehden sisältö oli saanut paljon kiitosta. Vuonna 2000 Eeva Rissanen luopui pitkäaikaisesta toimesta lehden parissa, ja lehden vakituisiksi avustajiksi liittyivät Rauno ja Leena Rinkinen. Lehden toiminta alkoi saavuttaa jälleen omat rutiininsa. Vuonna 2006 Pekka Kuosma väistyi oikolukijan tehtävistä ja sai seuraajakseen Merja Lännerholmin. Vuonna 2007 lehti sai aivan uuden ilmeen, kun Sauli Siekkinen liittyi toimitukseen kuva- ja kansitoimittajaksi ja toimitussihteeri opiskeli julkaisugraafikoksi. Merja Nurmisto kertoo: ”Eräänä pääsiäisenä, istuessamme vuosijuhlatunnelmissa Helsingin temppelissä, yksi veljistä otti puheenvuoron ja sanoi, että sitä lehteäkin jakelisi eteenpäin, mutta kun se on niin amatöörimaisesti toimitettu, ettei sitä oikein kehtaa minnekään jakaa. Punastus ja mietintä! Niin se on. Kuvia monet veljet siihen ovat toivoneet, ja ’sitä jotakin’ myös. Siitä alkoi opin tie.”

Vuoden 2008 alussa toimituskuntaan kuuluvat Jarmo Anttila, Merja Nurmisto, Marja Liisa Halmetoja, Sauli Siekkinen, Kauno Mannonen ja Merja Lännerholm. Lehti on vuosien saatossa muuttunut ja kasvanut joka suhteessa. On kuitenkin yksi seikka, mikä ei ole muuttunut lehden historian aikana. Pekka Ervast kirjoitti jo ihan ensimmäisissä Omatunto–lehdissä tilaajamääristä, ja tämä teema on jatkunut läpi lehden historian. Pekka Ervast kirjoittaa 1919: ”Jollei tilaajain lukumäärä kohoa ainakin entiselleen, ei ole toivoa Tietäjänkään ilmestymisestä entisessä koossaan… Sitä Tietäjän tuntematonta ystävää, joka lehden avustamiseksi lahjotti keväällä Helsingissä viisisataa markkaa, pyydän täten saada sydämestäni kiittää.” Vuonna 1939 lehden toimitus vetosi tilaajiinsa, että ihmiset jatkaisivat lehden tilaamista, vaikka olosuhteet olivatkin epävakaat. Waldemar Kaade kirjoitti: ”Toivomme heidän ymmärtävän ne taloudelliset vaikeudet, joiden edessä Ruusu-Ristin Kirjallisuusseura on yrittäessään ylläpitää kirjallista toimintaansa ja selviytyäkseen entisistä sitoumuksista.” Ehkä tämä kuvaa sitä työmäärää, mitä lehden ylläpitäminen on vaatinut ja tulee vaatimaan jatkossakin. Pekka Ervast kirjoitti vuoden 1907 Omatunnossa: ”Sen tähden luotan siihen, että te, veljet ja sisaret, mielellänne teette sen, mitä nyt ehdotan: Jokainen teistä hankkii Omalletunnolle yhden vuositilaajan lisää, joko siten että saatte jonkun ystävän tai tuttavan tilaamaan, tahi siten, että tilaatte itse yhden vuosikerran esim. lahjaksi jollekin ystävällenne. Siten Omatunto leviää ja taloudellinen ahdinko poistuu.”

LÄHDELUETTELO

Suomen Painoylihallituksen asiakirjat koskien Omatunto-nimistä lehteä, sekä Teosofista Kirjakauppaa ja Kustannusliikettä.

Uusi aika – lehti 1900-1901

Omatunto, Teosofinen aikakauslehti, vuosikerrat 1905-1907

Ervast, Pekka: Toimittajalta I-III

Gullman, Erik: Pekka Ervastin elämäntyön pääkohdat

Pohjanmaa, Atte: Suomen Teosofinen Seura 30v

Ruusu-Risti -lehden vuosikerta 1924

Omatunto, vuosikerta 1907

Tietäjä-lehdet 1910-1920

Tietäjän vuosikerrat 1919-1920

Ruusu-Risti, Okkultinen aikakauskirja, vuosikerrat 1921-1925.

Teosofisen Seuran Suomen Osasto 100 vuotta, 2007.

Mela, Aimo: Pekka Ervast, 1956.

Jokipii A. E: Teosofinen liike Suomessa, historiaa oppi ja arviointia, 1937.

Suomen Teosofisen Seuran XII vuosikokous, 1919.

Suomen Teosofisen Seuran XIII vuosikokous, 1920.

Suomen teosofisen Seuran XIV vuosikokous, 1921.

Ruusu-Ristin vuosikerrat 1925-1938.

Ruusu-Ristin vuosikerrat 1939-1964. Ruusu-Ristin jäsenlehdet 1939-1941.

Ruusu-Risti -lehden vuosikerrat 1985 – 1989, 1997 – 2007

Feeniks-lehden vuosikerrat 1992 -1 996

Ruusu-Ristin hallituksen pöytäkirjat

Ruusu-Ristin vuosikertomukset

Jäsentiedotteet

Jarmo Anttilan haastattelu 27.2.2008

Merja Nurmisto: Ruusu-Risti -lehti v:sta 1997, toimitussihteerin näkökulmia

P. S. Historiikin kirjoittajalta

Kun melkein kaksi vuotta sitten sain pro gradu -työni tiimoilta tarjouksen kirjoittaa Ruusu-Risti-lehden 100-vuotishistoriikin, ajattelin että se asia hoituisi siinä sivussa nopeasti ja kivuttomasti. Kattia kanssa! Olen kirjoittanut nyt seitsemän artikkelia lehden historiasta, vaikka alkuperäinen suunnitelma oli viisi. Vaikka sivumäärä on paisunut, olen silti joutunut karsimaan tapahtumia, henkilöitä ja tarinoita pois paljon rankemmalla kädellä kuin olisin uskonut. Paljon jäi kirjoittamatta. Kun katson tätä prosessia taaksepäin aamuyön pimeinä tunteina (dead line on aamulla), mieleeni piirtyy mielikuva perheestä. Lehden sivuilla on vilahtanut 100 vuotta historiaa: lehden, järjestön, Suomen ja erilaisten ihmisten. Mukaan mahtuu iloja ja suruja, mutta yksi asia ei lehden historiassa muutu, nimittäin lannistumattomuus. Lehteä on toimitettu ”vaikka olisi mikä”. Uskon ja toivon, että vuonna 2108 joku kyllä kirjoittaa tämän lehden 200–vuotishistoriikin. Tätä työtä ajatellen toivon järjestön kiinnittävän suurempaa huomiota arkistojensa kattavuuteen ja järjestykseen. Arkisto ja sen sisältämä tieto järjestöstä on kuitenkin suuri osa siitä kulttuurihistoriallisesta perinnöstä, mikä jälkipolville jää.

Haluan kiittää kaikkia minua auttaneita henkilöitä, mutta aivan erityisesti Aija Tuukkalaa ja Merja Nurmistoa, jotka vuokseni raahautuivat niin monena iltana tonkimaan arkistoja, vaikka olisi tikku-ukkoja satanut taivaalta.

Kirjoittaja on humanististen tieteiden kandidaatti (pääaineena Suomen historia, Jyväskylän yliopisto), sekä valtiotieteiden ylioppilas (pääaineena talous- ja sosiaalihistoria, Helsingin Yliopisto). Lehden historiikki syntyi kirjoittajan Suomen historian Pro Gradu -työn sivutuotteena.