Anneli Sallinen

Musiikin maailmassa

Aloitetaan musiikista ja Wolfgang Amadeus Mozartin (1756–1791) sävellystavan kuvauksella.

Robert Pitron kirjoittaa: “Hänelle molemmat sävellystyön vaiheet, aatteiden syntyminen ja niiden kehittely, olivat luultavasti itsetiedotonta toimintaa. Hänen mielikuvituksensa loi keskeytymättä. Kun hän oli päässyt kolmanteen vaiheeseen, kirjoittamiseen, oli hänellä tapana muutamassa tuokiossa pukea ajatuksensa haluamaansa muotoon. Kirjoituspöydän ääressä työskennellessään hän näytti aina vain kirjoittavan puhtaaksi musiikkia, joka oli hänen ajatuksissaan jo valmiiksi kirjoitettuna. Hänen kirjeistään tiedämme, että hän saattoi samanaikaisesti jopa miettiä jotain uutta sävellystä.“

Mozart on itse sanonut: “Kun olen oikeassa mielentilassa, mieleni vilisee aiheita. Säilytän ne, joista pidän. Jäännepaloista saisi vielä kokoon monta hyvää sävellystä. Ryhtyessäni sävellystyöhön minun tarvitsee vain ammentaa aivojen ehtymättömästä varastosta.“

Kuinka Ludvig van Beethovenin (1770–1827) sävellykset syntyivät?

Ollessaan ankarassa työssä Beethoven keskittyi siihen niin perusteellisesti, että tavan takaa unohti itsensä kokonaan. Joskus hän saattoi juosta ulos hatutta ja takitta ja kävellä vainioilla tuntikausia aivojen vilkkaasti kehitellessä teemoja sävelrakennelmiksi. Tällaisilta retkiltä hän voi palata kotiin vasta iltamyöhällä viluisena, märkänä ja nälissään – huomaamatta, minkälaisessa kunnossa oli – ja viettää vielä tuntikausia pianon ääressä.

Beethoven kertoo itse: “Aiheet pysyvät mielessäni kauan, usein hyvin kauan, ennen kuin kirjoitan ne muistiin. Näin tehdessäni on minulle muististani niin suurta hyötyä, että vielä vuosia jälkeenpäin voin palauttaa mieleeni kerran tavoittamani teeman. Muuntelen joitakin kohtia, poistan toisia ja kokeilen uudelleen siksi kunnes olen tyytyväinen. Sitten alkaa tämän aineiston muokkaaminen sen koko laajuudessa, suppeudessa, korkeudessa ja syvyydessä. Kun tiedän, mitä haluan, ei alkuperäinen aiheeni koskaan jätä minua. Se kohoaa, se kasvaa, kuulen ja näen kuvan täysine mittoineen aivan kuin kokonaisuutena sieluni silmien edessä, ja jäljelle jää vain muistiin kirjoittaminen, mikä käy nopeasti silloin, kun minulla on siihen mahdollisuus. Usein minulla on tekeillä monta eri sävellystä yhtä aikaa, mutta en koskaan sekoita niitä toisiinsa.“

J. W. N. Sullivan kirjoittaa Beethovenin cis-molli-jousikvartetosta, joka kuuluu hänen viimeisen sävellyskautensa teoksiin: “Se on mystillisen näkemyksen täydellistä epäröimätöntä muuntamista musiikiksi. Siinä on seesteisyyttä, joka, kuten Wagner sanoo, ulottuu yli kauneuden rajojen. Emme ole mitään muuta musiikkia kuullessamme niin selvillä siitä oman tietoisuutemme ylittävästä tilasta, missä ongelmamme lakkaavat olemasta ja mitä ei korkeinkaan kaipuumpysty selittämään. Tämä yli-inhimillisen tietoisuuden käsittäminen, yli-inhimillisen elämän hitaasti muotoutuessa hahmoksi silmiemme edessä, saattaa olla epämääräistä. Tuo tyyni, eristetty rauha voi näyttää alakuloisuudelta, joka on liian syvää kyynelin ilmaistavaksi. Beethovenille se oli oikeutus ja avain elämään. Tämän näkemyksen valossa hän tarkasteleekin elämää. Voimme olla varmat siitä, että tämä on Beethovenin henkisistä löydöistä viimeisin ja suurin. Se voidaan käsittää ainoastaan ajateltaessa hänen syvällisimpiä maailmasta eristäytymisen hetkiään.“

Erilaisia inspiraatioita

Suomalainen tietäjä ja kirjailija, Ruusu-Ristin perustaja Pekka Ervast, jonka viisauksista tämä artikkeli on osin muodostettu, kertoo:

“Kysytte minulta, mistä aiheeni tulevat. Siihen kysymykseen en voi antaa ehdottoman varmaa vastausta. Ne tulevat joko välittömästi tai välillisesti, voin tavoittaa ne kuin käsiini. Ulkona luonnon keskellä, metsissä kävelyllä, yön hiljaisuudessa, aikaisin aamulla, ne syntyvät sellaisissa sieluntiloissa, jotka runoilijan mielessä muuttuvat sanoiksi, minun mielessäni taas säveliksi, jotka soivat, pauhaavat ja myrskyävät, kunnes ne vihdoin ovat nuotteina edessäni“.

Sanotaan, että paras taide on jumaluudesta, Kristuksesta lähtöisin ja että se auttaa Kristuksen syntymistä vastaanottajassa. “Luomistahto syntyy ja näkeminen tapahtuu korkeammilla olemassaolon tasoilla. Säveltäjä kuulee soittoa näkymättömästä maailmasta. Suuret taiteilijat ovat ottaneet vihkimyksiä, ovat Kristus-ihmisiä, joille kunnia ei merkitse mitään, koska elämä on rakkaudessa.“

Luovat ja taiteelliset kyvyt tarvitsevat harmonisen ympäristön, joka antaa niiden kehittyä. Kehon suhteen ihmissielu syntyy sukuun, joka pystyy antamaan sille parhaat edellytykset esim. musikaalisten kykyjen esille pääsemiseksi. Taiteilijaksi tullakseen täytyy ihmisellä olla myös keskittymiskyky – ja lisäksi kyky valita monien lahjojen joukosta yksi, jota kehittää. Nerolla on ollut jälleensyntymien välillä monta kertaa sellainen taivaselämä, että hän on ollut yhteydessä korkeitten olentojen kanssa. Teosofiassa puhutaan vihkimyksistä, joissa tajunta laajenee. Kolmannessa eli neron vihkimyksessä ihminen saavuttaa luovaa tietoa näkymättömästä maailmasta. Hän on niin paljon ponnistanut, että on päässyt henkisen elämän tietoon, niin että maailma itse kertoo hänelle sisältönsä. Hän saattaa kulkea niityllä tai katsella metsän puita, ja ne kertovat hänelle asioita. Näin oli esimerkiksi Jean Sibeliuksen ja Edvard Griegin kohdalla.

Taiteilija näkee enemmän kuin muut, koska hänessä on herännyt astraalinen selvänäkö, s.o. astraalinen aisti, jonka ensimmäinen ilmennys on taiteilijan, taidemaalarin mielikuvitus. Taiteilijalla on myös voimakkaampi halu kuin muilla kertoa havainnoistaan sekä taito esittää näkemyksensä vaikuttavammin kuin muut. Jotkut taitelijat näkevät ja kuulevat itsetietoisesti, toiset – mediumistiset – vasta haltiotilassa.

Taiteilijasielun tunnusmerkki on, että hän rakastaa itse elämää eikä tahdo sitä määritellä. Hän ihailee kaikkia eikä ymmärrä eroa hyvän ja pahan välillä. Hän näkee kauneutta luonnossa ja elämässä enemmän kuin tavalliset ihmiset, sillä hän on vapaa ennakkoluuloista. Taiteilijasielu tuntee olevansa veli kaikkien kanssa.

Inspiraatio tulee yhtäkkiä, silloin taiteilija ehkä sekunnin tuhannesosassa kuulee ja näkee jotain, josta hänen on sitten saatava uudelleen kiinni – ja se on hänen sielunsa rukous.

Kirjailija ja mm. Koirien Kalevalan piirtäjä–tekijä Mauri Kunnas kertoo työskentelystään seuraavaa: “Vaikka uusi kirjani on vasta tullut painosta, seuraavan kirjan suunnitteluun on jo palo, pikkuisia ituja kirjamaasta nousee jo. Esikuvan Richard Scarryn kuvakirjasta löytyi ilme, joka johti kelpo ideaan laiskan viikingin kalaonnesta. Tarina syntyy pienistä ajatuksista. Viidessä minuutissa voi syntyä puolet kirjan ideoista. Sitten ei tapahdukaan kuukausiin mitään. Minulla on vilkas mielikuvitus, mutta sitä ei voi pakottaa. Kun pääsen työputkeen, minua voi jo häiritäkin työpäivän aikana.“

Toisille tarkka työrytmi on kaikki kaikessa. Kunnas vannoo luovan laiskuuden nimiin. Hän tekee kirjoistaan usein luonnoksia, jotka muuttuvat yhä tarkemmiksi. “Koen olevani tavattoman onnekas, kun saan tehdä tätä työtä ja menestyä. Työssä on paljon hyviä hetkiä; on aina yllätys, millainen kuvasta tulee. Pikkutarkkojen kuvien piirtäminen on raskasta puuhaa. Jos piirrän päivässä kolmen aukeaman luonnokset, olen ihan kuitti.“ Värittäminen on leppoisampaa, samalla voi kuunnella äänikirjoja. Tietokoneelta monistetaan tapetin kuvioita, korjataan kuvia ja liitetään sivuille tekstiä. Terveyttään Kunnas hoitaa kävelemällä aamuisin Laajalahden ympäri. Kolmesti viikossa hän käy kustantajalla kahvilla ja juttelemassa ihmisten kanssa. Muuten työ olisi turhan yksinäistä puurtamista.

Inspiraatio on voimana maskuliininen; muodon sille antaa feminiininen imaginaatio eli mielikuvitusvoima. Inspiraatiossa jokin voima, joko ihmisen korkeampi Itse tai jokin olento astraali- tai mentaalitasolta käyttää häntä välikappaleenaan haihduttaen hänen päivätajuntansa.

Mielikuvitus on luonnon järki itsetiedottomana ihmisen sielussa, hengen luova voima vallattomana ja vapaana, ilman tietoista ohjaajaa. Kuitenkin tosi runollisessa inspiraatiossa salainen ohjaaja hillitsee sitä. Platon sanookin: “Runoilijat lausuvat suuria ja viisaita asioita, joita eivät itse ymmärrä.“ Toisin sanoen runoilija tottelee tietämättään sielunsa antaumuksessa hengen organisoivaa lakia luonnossa niin, että jokainen todellinen runoteos kuvaa, joskin heikosti, maailmoiden sisäistä järjestystä ja eloa. Täten jokainen runoteos on pyhä ja tavallaan myytti, jota voi sisäisestikin tulkita.

Runoilijan taiteellinen toiminta on kotoisin samasta maailmasta, jossa ihmisen “tiedoton“ asuu. “Tiedoton“ eli alitajunta, joka toimii unissamme, on olemukseltaan dramatisoivaa mielikuvitusta, joka tottelee omia luonnonlakejaan.

Taiteilija tuntee, että kauneus ja ihanuus ovat salassa ja hänen pitäisi tuoda niitä esille. Kauniin tulee olla samalla hyvää ja totta. Kauneus on eetterimaailmassa olevaa buddhia, joka pitäisi luoda myös fyysiseen maailmaan. Luonto on suuri taiteilija, joka saa fyysiseen maailmaan heijastuksia mitä ihanimmista väreistä ja soinnuista. Taiteilija koettaa saada sisäisen luonnon maailmasta kauneutta tähän näkyvään maailmaan.

Aistimus- eli valoeetteri kehittää meitä elämänkokemuksissa hienostaen ja terävöittäen aistejamme ja saa meidät näkemään, kuulemaan ja tuntemaan yhä enemmän sitä mukaa, kuin haluamme ottaa vastaan luonnon ja elämän ihmeellisyyksiä, kaiken kauniin tajuamista. Kun elämässä on iloa ja surua, tällaiset tunteet aistimuseetterin avulla luovat taiteen.

Kaikessa taiteessa pitää erottaa hyvä ja huono, ylempi ja alempi. Jos taide olisi aina vain jumalaista, kuinka sitä voitaisiin käyttää herättämään hyvinkin alhaisia tunteita. Kaikki tietenkin on lähtenyt jumalaisesta elämästä, mutta taide on myös luonnollisen elämän ilmaus, jossa ilmenee sekä ylempää että alempaa.

Sukupuolilempi on ihmeellinen stimulanssi ihmisen sielunelämässä. Ihminen ei saa inspiraatiota näkymättömästä maailmasta ilman muuta, vaan ainoastaan siten, että hänen ruumiinsa joutuu erikoiseen väreilyyn. Siihen voi joutua surun, kovan kohtalon tai sairaalloisuuden johdosta, mutta myös rakkauden avulla. Usko itseen ja kutsumukseen avaa näkymättömästä maailmasta taiteilijalle voimatulvan.

Esteetikon näkemys taiteen olemuksesta

Professori Eino Krohn puhuu ihmisestä ja taiteesta: “Taide on inhimillisen hengen toimintaa, ihmishengelle kuuluvan symbolifunktion muuan toimintamuoto ja siten eräs kulttuurin perustekijä. Taidetta tapaamme muodossa tai toisessa kaikilla kansoilla eri kulttuuriasteilla. Kun kysymme, miksi taide on merkinnyt ihmisille niin paljon, 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun luonnontieteellisesti suuntautuneet tutkijat yrittivät vastata tähän biologisesta näkökulmasta: taide kytkeytyy elämän säilymisen ja jatkumisen perusarvoihin. Pyrittiin salaperäisesti vaikuttamaan inhimilliseen elämään jäljittelemällä luonnon ja ihmisen toimintaa lauluin, tanssein ja kuvallisin esityksin, tai pyrittiin kiihottamaan eroottista viettiä tai soturien taisteluhalua. 1900-luvun tunneilmaisuteoriat taas osoittivat, että taide välittöminä tunnepurkauksina edisti patoutuneiden tai ylitsevuotavien tunteiden ja vaistojen laukaisua, joka tunteensiirron kautta herätti samankaltaisen purkautumisen ja vapautumisen sen vastaanottajassa. Taide toimi siten eräänlaisena terveydenhoidollisena varaventtiilinä. Tähän käsitykseen liittyi myös psykoanalyyttinen taiteen selitys.“

Itse ajattelen, että tämä teoria selittää myös, miksi useimmat oopperat ovat niin traagisia.

Edelleen Eino Krohnia: “Tarkastellessamme oman aikamme [ennen v. 1960] taiteen kehitystä, sen uusia aluevaltauksia, huomaamme, miten paljon velkaa olemme taiteelle tajunnanpiirimme laajentajana. Ei mikään luova työ, sosiaalinen tai psykologinen valistustoiminta ole niin kuin taide näyttänyt meille, mitä elämä on, minkälaisia epäkohtia ja väärinkäytöksiä ja myös mitä väärinkäsityksiä on yhteiselämässämme, minkälaisia ristiriitoja ja vastakohtaisuuksia sisältyy sielulliseen rakenteeseemme. Taide on paljastanut huonot puolemme, mutta se on myös kirkastanut ihmisessä vaikuttavaa jumalallista puolta, ehdotonta totuudellisuutta ja kykyä itseuhriin totuuden ja aatteen puolesta, tai vain yksinkertaisesta rakkaudesta toiseen ihmiseen tai toisiin.“

Ajan vallitsevat poliittiset, sosiaaliset ja muut ideologiset virtaukset – ei vähiten käsitykset ihmisen olemuksen laadusta ja ihmisen mahdollisuuksista – ovat rajapyykkejä ajankohtaisen taiteen valtakunnassa.

Taiteen kautta eettisesti väritettynä me koemme ilmiön itseriittoisena arvona pelkän olemassaolon tähden. Se on siinä edessämme säteilevänä itsetarkoituksena, johon emme tahtoisi mitään lisätä, emme siitä mitään poistaa.

Taide herättää meissä kyvyn nähdä. Sartren romaanissa “Inho“ sen päähenkilö Roquentin kirjoittaa päiväkirjassaan: “Olin samanlainen kuin muutkin. Sanoin, kuten he: Meri on vihreä, tuo valkea piste tuolla on lokki, mutta minulta puuttui tunto niiden olemassaolosta.. Sitten kaikki yhtäkkiä selkeni kirkkaaksi kuin päivä. Olemassaoloa peittävä verho repesi. Olemassaolo ei enää ollut hauras abstraktinen käsite, vaan olioiden ydin. Oleminen täytti kastanjan juurien jokaisen solun.“ Vasta sykähdyttävän elävyyden läsnäolo tekee kuvauksesta taidetta. Siihen sisältyy taiteen esteettinen funktio. On olemassa tarve itse ulkopuolisena hyväksyä maailma sellaisena kuin se on, yleisinhimillinen esteettinen tarve.

Tässä on kysymys hengen vapaudesta. Kuljeskellessaan “taivaanrannan Mattina“ ja pysähtyessään lumoutuneena elämän ihmeen eteen ihminen on vapaa, vapaa omasta itsestään nauttivana ja kärsivänä, kamppailevana olentona. Silloin hän suhtautuu maailmaan tavalla, joka on mahdollinen vain ihmiselle. Taide herättää tämän ihmisolemukseen kuuluvan tajuamiskyvyn. Jatkan edelleen Krohnin sanoin:

“Taiteen syntyyn kuuluu esteettinen eli taiteellinen hahmotusprosessi. Kun esteettinen vaikutelma pyrkii löytämään vastaavan ilmaisunsa taiteellisessa muodossa, tämä muoto rakentuu myös hallitsevaksi esteettiseksi hahmoksi. Vanhan Platonin päiviltä saakka on sellainen käsitys ollut suosittu, että taide on jäljittelevää kuvausta, että se yksityiskohtaisesti ja uskollisesti esittelee ilmiöt sellaisina kuin ne ovat. Emotionalismi taideteoriana syntyi 1800-luvun lopulla taustanaan impressionistinen taidesuunta. Taiteen tarkemmaksi arvomittariksi tuli sen kyky koskettaa, siirtää mahdollisimman väkeviä ja raikkaita tunteita ja aistimuksia.

Taideteos kuuluu toiseen järjestelmään kuin näkyvä maailma. Se on symbolinen hahmo, jota ei saa verrata todellisuuteen, sillä se edustaa vain tiettyä suhdetta tähän todellisuuteen. Taiteilijat ovat voineet esteettisesti asennoitua lukuisiin ilmiöihin omassa ja toisten elämässä joko suoranaisten aistihavaintojen tai kuvittelukykynsä kautta, olematta silti tietoisia esteettisistä elämyksistään. Nämä ovat sitten painautuneet piilotajuntaan, josta ne ovat purkautuneet samoin itsetiedottomana luovana, taiteellisena hahmotusprosessina.

Asian tila on vastaavanlainen yleisön kohdalla sen vastaanottaessa taiteen symbolista sanomaa. Se taide, joka ymmärretään ja jota arvostetaan, viittaa tavallisesti näkyihin ja ilmestyksiin, jotka ovat jo kuuluneet vastaanottajan kokemuspiiriin, mutta jotka ovat olleet siinä tiedostamattomina.“

Wassily Kandinsky, venäläinen taidemaalari (1866–1944) on kirjoittanut teoksen Taiteen henkisestä sisällöstä. Kandinsky korostaa, että taideteoksen tulee syntyä siitä syystä, että taiteilijalla on sisäinen välttämättömyys luoda se. Sielun sisäinen ääni kertoo tällöin tarvittavan muodon. Muoto on ilmaisuvoimainen silloin, kun se on vaimennettu, on ainoastaan vihje osoittaessaan ulkonaisen ilmaisun suunnan. Neliö, ympyrä, kolmio, vinoneliö, puolisuunnikas ja lukemattomat muut muodot ovat abstraktin valtakunnan tasa-arvoisia kansalaisia. Väri vaikuttaa jokaiseen ihmiseen. Värien sävyt herättävät sielussa hienoja väreitä, joita ei sanoin voi kuvailla.

“Kaikki, mitä sisäinen välttämättömyys synnyttää, on oikeutetusti ja sen vuoksi kaunista. Tämän sisäisen välttämättömyyden kolme syytä ovat, että jokaisen taiteilijan on ilmaistava hänelle itselleen ominaista, lisäksi aikakaudelle ja kansalleen ominaista sekä vielä taiteelle yleensä ominaista, mikä taiteen peruselementtinä ei tunne tilaa eikä aikaa.

On lävistettävä kaksi ensimmäistä elementtiä henkisellä katseella nähdäkseen kolmannen elementin paljastettuna. Silloin nähdään, että ’karkeasti’ veistetty intiaanitemppelin pylväs on täydellisesti saman sielun elähdyttämä kuin moderneinkin elävä teos. Kolmannen elementin vallitsevuus teoksessa on merkki sen suuruudesta ja taiteilijan suuruudesta.

Taiteilija on kolminkertaisesti vastuullinen verrattuna ei-taiteilijaan, koska hän vastaa itselleen uskotusta leiviskästä, toiseksi ajatustensa, tunteidensa ja tekojensa muodostaman henkisen ilmapiirin laadusta sekä kolmanneksi luomuksistaan, joihin hänen elämänsä vaikuttaa ja jotka vuorostaan vaikuttavat henkiseen ilmapiiriin.“

Enkelit ja jumalat opettavat ihmistä tajuamaan kauneutta, näkemään viivojen ja värien sopusointua, kuulemaan sävelten ja sointujen harmoniaa. He inspiroivat ennen kaikkea taitelijoita, runoilijoita jne.

Alkemistien ja mystikkojen näkemyksiä

Ihmiselle on annettu jumalallisia voimia, jotka voivat saada aikaan sekä hyvää että pahaa. Nämä voimat ovat tulleet Logoksesta eli kolminaisesta oman aurinkokuntamme luojasta, ja ne vaikuttavat taivaallisten hierarkioiden kautta. Nämä ovat enkelijoukkoja, jotka aikanaan ovat olleet auttamassa, kun ihminen on muodostettu. Vanhoista idän kirjoituksista ja tietäjien suusta olemme saaneet oppia, että maapallolla on yhteensä seitsemän jälleensyntymää, joista nyt on vuorossa neljäs. Ensimmäistä kutsutaan Saturnus-kaudeksi.

Saksalainen tietäjä Rudolf Steiner sanoo, että ihminen tavallaan tiedostamattaan muistaa Saturnus-olemassaolon, kun hän luo rakennustaidetta. Arkkitehtonisen luomuksen karuudessa, puhtaudessa, vaiteliaisuudessa ja silti puhuttelevassa muodossa ilmenevät tuolloin enkeleiltä saadut fyysisen maailman lainalaisuudet. Samoin kuvanveistotaiteen luominen ja siitä nauttiminen liittyy aurinkokauden olemassaoloon ja eetteriruumiin lainalaisuuksiin.

Alkemiassa, keskiaikaisessa tieteessä, harjoiteltiin muuttamaan luovan voiman laatua, vertauskuvallisesti sanottuna muuttamaan hopea kullaksi ja kuu auringoksi. Maan keskipisteessä olevan kundalinii-voiman avulla luova energia oli vapautettava aistimaailman pauloista. Se oli suunnattava sisään- ja ylöspäin eikä ulos, kuten sukupuolivietissä. Alkemistien mukaan ei pidä hävittää alempia metalleja vaan vetää niistä esiin ydinaines, jonka (jumalallinen luova voima) himoissa ja haluissa piilevän aineen avulla inhimillisyys muutetaan jumaluudeksi.

Pekka Ervast oli suuri näyttämötaiteen ihailija. Hän sanoo: “Näytelmäkirjailija pystyy esim. luomalla sankariolentoja, jotka karman syyn ja seurauksen verkkoon joutuneina voittavat sen, osoittamaan asian paremmin kuin vain älyllistä tietä saatu tieto. Kun kirjailija kirjoittaa näytelmää, hän luo itselleen joukon henkilöitä mielikuvituksessaan. Näiden tulee esiintyä, ne käyvät yhä elävämmiksi siten, että hän näkee ja kuulee ne. Tämä perustuu samaan kuin unien näkeminenkin; persoonallisuuden jakautumiseen. Ihminen luo ja jonkin aikaa säilyttää aurassaan tällaisia olentoja.“

Taiteen syntyminen riippuu lopulta myös vastaanottajasta. Musiikin esittäjän tulisi pyrkiä kaikkein korkeimpiin sieluntiloihin ja kohottaa kuulijansa samanlaiseen mielialaan musiikkinsa avulla. Ervastin mukaan kuulijan tulisi pysyä passiivisena. Kun taiteilijan instrumentti täysin osaa ilmaista mielialoja ja kuulijan sielu vaikenee, esitetty teos, esittäjä ja kuulija ovat yhtä. Soitto- tai laulutaiteilija on kuin meedio, jonka olemuksen puhtaudesta riippuu sanoman totuudenmukaisuus.

Kauniista esineestä nauttiminen ei vaadi sen ymmärtämistä. Kuvataiteen tulisi vaikuttaa tutulta, mikä johtuu esteettisen hahmotuksen yhteydessä mainitusta seikasta, että taideteoksessa esiintyvät näyt kuuluvat jo tiedostamattomina vastaanottajan kokemuspiiriin. Nykyään taiteesta haetaan myös uusia elämyksiä ja uusia tapoja kokea asioita. Avoin ja ennakkoluuloton suhtautuminen taiteeseen on paras lähestymistapa. Kuvien tarkoitus toteutuu uudelleen aina jokaisessa havainnossa.

Jokin aika sitten syttynyt suomalainen oopperatähti vei poliisiystävänsä katsomaan oopperaesitystä, joka oli tälle aivan uutta. Siitä huolimatta vastaanottaja piti kokemastaan. Samoin voidaan väittää korkean taiteen luomusten kuten katolisen kirkkotaiteen, Raamatun kertomusten tai Edelfeltin ja Gallen-Kallelan töiden olevan niin yksinkertaisia ja samalla vaikuttavia, että suuret joukot ymmärtävät niitä.

Miksi tarvitsemme taidetta

Vielä herää kysymys, miksi taide on tärkeää. Taide on sielun sivistyttäjä. Kauneus, totuus ja rakkaus ovat välttämättömät astraaliruumiin kehityksessä. Musiikki vaikuttaa aina astraaliruumiiseen. Korkealaatuinen musiikki saa myös ajatusruumiin värähtelemään. On sellaistakin musiikkia, joka nousee jo mantran tasolle ja vaikuttaa kausaali- ja buddhiseen olemuspuoleen.

Jos taiteilija on taideteosta luodessaan aavistanut näkymättömän maailman asioita sekä tuntenut voimakkaasti, se kaikki on kiinnittynyt tuohon kankaaseen ja noihin väreihin. Se näkyy taideteoksen aurassa. Jos selvänäköisellä silmällä katselee taulua, se näyttääkin paljon kauniimmalta ja sisältörikkaammalta kuin fyysinen taulu. Mutta jo luomus sinään, jos katsoja on vähänkään vastaanottavainen taiteen vaikutukselle, vaikuttaa katsojan sieluun eli astraalis–mentaaliseen ruumiiseen tuon auransa kautta. Silloin teos tuntuu niin merkillisen henkevältä, syvältä ja elävältä. Ehkä taidetta kokiessa herää halu omaan ilmaisuun, mikä auttaa taiteellista kauneusaistia kehittymään. Tuo astraalinen aisti on tarpeen totuudenetsijälle, joka ilman sitä, tutkiessaan pelkästään teoreettisesti, helposti väsyy. Syventymällä taideteokseen ja pohtimalla syitä omiin reaktioihinsa ihminen syventyy omaan itseensä.

Professori Eino Krohn osoittaa vielä yhden seikan, joka tekee taiteen merkityksen ihmiselle suureksi:

“Taiteen kautta saavutettu pysähtyminen on aktiivista ja elämänmyönteistä. Taiteen herättämä tajuamistapa tekee eettisesti vastuunalaisen toiminnan mahdolliseksi tai ainakin helpottaa sitä. Se johtuu siitä, että ihminen esteettisessä tilassaan vapautuu itsekkyydestä, omien pyyteittensä taikaympyrästä. Olioiden itseisarvon tunnustaminen, haltioitunut iloitseminen elämästä sen itsensä tähden sisältää pyyteettömän rakkauden sytyttävän alkukipinän. Se luo pohjan epäitsekkäälle eettiselle toiminnalle, koska siitä syntyneet vaikuttimet eivät ole sidottuja henkilökohtaisiin intresseihin. Älyllisen ymmärtämisen kannalta tuo esteettinen tila on tärkeä, koska se on omiaan puhdistamaan ja kirkastamaan ihmisen tajunnan tilaa. Intohimojen ja taistelujen sokaisema mieli ei hevin jaksa keskittyä tutkijan ja totuudenetsijän yksinäiseen uurastukseen, eivätkä siinä syntyneet oivallukset ole lahjomattoman totuuden leimahduksia.“

“Taide on se kohta maailmassa, josta energia virtaa takaisin elämään“ sanoo Joseph Beuys, 2000-luvun merkittävin käsitetaiteilija.

“Jokainen, joka kohtaa kauneutta eikä luo katsettaan siihen, köyhtyy pian“ (erään afrikkalaisen heimon, jorubojen, ennustuskirjallisuudesta). Tuokin lause voi tarkoittaa, että taide ja kauneus ovat hyödyllisiä, kun haluaa edetä henkisellä tiellä.

Lähteet:

Pekka Ervast: Taide

Rudof Steiner: Taide mysteerioviisauden valossa

Kandinsky: Taiteen henkisestä sisällöstä

Eino Krohn: Kaksi lukittua lipasta

Sävelten mestareita -kirja

Kuvataideoppikirjoja

Lehtiartikkeleita