Seija Koskinen

Anthony de Mellon New Yorkissa pitämän hengellisen konferenssin nauhoitetut luennot.

Toimittanut J. Francis Stroud, Suomennos Vuokko Rissanen, Like , Gummerus 2000

Anthony de Mello (1931 – 1987) oli intialainen jesuiittapappi ja psykoterapeutti. Hänen uravalintansa oli hyvin mielenkiintoinen. Hän ei nostanut itseään jalustalle, hän ei koskaan sanonut olevansa tavallista ihmistä kummempi. Hän toistaa lausetta: ”minä pöljä, sinä pöljä”.

Haluan olla onnellinen, mutta minulla on sille ehtoja. Haluan tehdä hyviä tekoja, mutta peitänkö sillä itsekkyyteni, yritänkö vain saada itselleni mielihyvää. Toiminko siten, että miellyttäisin muita tai pelkästään siksi, että tunnen olevani tarpeellinen. Missä silloin on myötätunto ja rakkaus. Rakkaudessa ei ole vaatimuksia ei pelkoja. Rakastava sydän ei kovetu kenenkään edessä.

Anthony de Mello painottaa, että kielteiset tunteemme ovat meissä, eivät todellisuudessa. Siten kielteisyyteen ei pidä samaistua. On olemassa vaara, että jos yritämme muuttaa asioita tai ihmisiä, muutamme ne oman mukavuutemme tai ylpeytemme ja uskomustemme tähden. ”Minulla on kielteisiä tunteita, joten on parasta muuttua niin, että tunnen oloni hyväksi”. Mestari Eckhart (saksalainen teologi ja mystikko 1260 – 1327) on sanonut, että tekomme eivät meitä auta, vaan olemuksemme. Tähän de Mello lisää: ”meidän ei tule jäljitellä Kristuksen ulkoista käyttäytymistä, vaan meidän on oltava Kristus. Ei apinasta tule muusikkoa, vaikka se soittaisi saksofonia.”

Ihmisten seura ei paranna yksinäisyyttäni. Voin olla onnellinen, mutta vasta herättyäni, sen jälkeen minun ei enää tarvitse selitellä tai välittää, mitä muut sanovat tai ajattelevat. Olen vapaa.

Anthony de Mellon sanat ovat lujia, ei kovia. Kirja on lempeä, mutta havahduttava, joskus jopa hätkähdyttävä. Jouduin lukiessani usein nyökyttelemään ja ihmettelemään, miten hyvin hän minut tuntee, vaikkemme koskaan ole tavanneet. Jouduin tunnustamaan itselleni, että vielä sen verran minussa on omahyväisyyttä, että en halua, että minut muistetaan de Mellon sanoin: ”Älä opeta sikaa laulamaan, haaskaat vain aikaasi ja suututat sian”.

Luin kommentteja netin Suomi24chat’ista, jossa sanottiin mm: ”Ei tämä kirja kauhean käytännöllinen ollut. Noita oppeja on vaikea ymmärtää. En usko, että miehen ajatukset toimivat käytännössä”. Toinen kertoo kirjan olleen hienoimpia, mitä koskaan on lukenut.

Näin me jokainen luemme ”Havahtumisen” oman unemme syvyyden mukaisesti.

En voi karkottaa pimeyttä huoneestani vain lakaisemalla lattian, vaan minun on sytytettävä valo. On lopetettava taistelemasta pimeyttä vastaan tai uuvun. Kun tietoisuuteni valo syttyy, poistuu pimeys. Anthony de Mello huutaa ”herää” ja yritän hieroa unta silmistäni.