Jouni Marjanen

Eeva Rissanen, Niilo Rissanen, Sylvi Pöyry, Ruusu-Ristin Kirjallisuusseura r. y. 2009 244 sivua

Kalevalatutkimuksia koostuu pääosin Eeva Rissasen, Niilo Rissasen ja Sylvi Pöyryn 1980-luvulla pitämistä esitelmistä. Kirja on hyvä johdatus Pekka Ervastin Kalevan avaimeen ja muihin Kalevala-aiheisiin kirjoituksiin. Voihan olla että se ajallisesti nykyaikaa lähempänä voi toimia siltana Ervastin kohta sata vuotta vanhaan teokseen. (Vuonna 2016 on juhlavuoden paikka!) Itsekin tutustuin yli 30 vuotta sitten Ervastin Kalevala-tutkimuksiin ensin Uuno Poreen Kalevan arvoitus -kirjan (1973) kautta.

Kalevalatutkimuksia ei ole pelkkää Ervastin ajatusten toistoa. Eeva Rissanen käyttää lähdeteoksina myös Martti Haavion ansiokkaita kirjoja Väinämöinen (1950) ja Suomalainen mytologia (1967), joista hän löytää Ervastin näkemysten tueksi monenlaista aineistoa. Näin käy esimerkiksi maailmanmuna-myytin kohdalla. Muinaisten kansojen maailmanmunamyytti oli elävää uskontoa Karjalassa vielä 1800-luvun alkupuolella. Todisteeksi Rissanen lainaa Jacob Fellmanin, papin ja kansantieteilijän, muistiinpanoa vuodelta 1828. ”Fellman kierteli Vienassa ja kertoo kysyneensä eräältä vanhalta mieheltä, mitä tämä arveli maailman luomisesta. Ukko vastasi: ’Kah, pyhä veli, meillä on sama usko kuin teillä. Kokko lenti pohjosesta, pani munan Väinämöisen polven päälle ja loi siitä maailman. Niinhän tekin uskotte.’ Saattaa kuvitella Fellmanin hämmästyksen, ja hän päivittelikin, kuinka kansan käsitykset olivat kovin vanhoja ja alkuperäisiä.” Samassa luvussa Rissanen sanoo, että Dzyanin kirjan runo on vanhin teksti, jossa maailmanmuna esiintyy. Tämä on ehkä liian rohkeasti sanottu, koska emme tunne Dzyanin kirjan runoja muualta kuin Blavatskyn Salaisesta opista, joka julkaistiin 1888. David Reigle, joka on tutkinut Dzyanin kirjan runojen alkuperää, arvelee, että ne ovat peräisin kadonneesta Mûla-Kâlachakratantrasta. Kâlachakra-kirjallisuus taas syntyi Intiassa noin 1000 jKr. Tietenkin niiden aatteet voivat olla vielä vanhempia, mutta samaa voi sanoa sitten kaikista muistakin kirjoituksista. Luvussa ”Lilith, Loviatar ja Pandora” E. Rissasen aiheena on runo, jota Ervastin teoksissa ei lainkaan käsitellä, nimittäin ”Yhdeksän taudin syntyä” (Kalevalan 45. runo). Tässä hän tukeutuu Haavion Suomalaiseen mytologiaan.

Niilo Rissanen kulkee osin samoja polkuja kuin Eeva Rissanenkin. Luvussa ”Väinämöinen ja Antero Vipunen” hän lausuu helposti unohtuvan totuuden: ”Filosofiset, teologiset maailmanselitykset ja älyllinen metafysiikka eivät yleensä kuulu lainkaan alkuperäisten uskontojen ensi sisältöön.” Suurimpien opettajien silmämääränä on ollut ihmisten henkinen herättäminen. Esim. Buddha yritti tyrkkiä ihmisiä kohti valaistumista. Se vähäinen metafysiikka, mitä hänen puheissaan ilmenee, edustaa usein hänen puhekumppaniensa hindulaista maailmankuvaa. Myöhemmin sitten buddhalaiset oppineet ovat rakentaneet näistä tiedon siruista oppirakennelmia. Vaikka kaikkien teosofisen liikkeen eri haarautumien oppien alkulähteenä on Blavatskyn kirjallinen tuotanto, etenkin Salainen oppi, Blavatsky itse vältti kaikkea dogmaattista aatemuodostelua. Ainoana sellaisena voi pitää hänen pitäytymistään seitsemän prinsiipin aatteeseen.

N. Rissanen toistaa Ervastin lauseen, että Lönnrot oli viimeinen suuri runonlaulaja. Tämähän oli ennenaikaisesti sanottua, sillä Lönnrotin kuoleman jälkeen vaikutti vielä useita suuria epiikan taitajia, sellaisia kuin Miihkali Perttunen ja Jyrki Malinen. Luvussa ”Kalevalan mysteeritietoa” N. Rissanen sanoo: ”Tiedossani ei ole, onko tutkimuksella pystytty selvittämään tarkemmin eri runokokonaisuuksien ajallista ja paikallista alkuperää.” Sille, jota tämä aihe piiri kiinnostaa, kerrottakoon, että Martti Haavion oppilas Matti Kuusi on näitäkin puolia tutkinut. Paikallista alkuperää käsittelee hänen tutkimuksensa Sampo-eepos (1949). Eri runojen ikää hän käsittelee teoksessa Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus (1963).

Kalevalatutkimuksia-kirjan kirjoittajat kiittävät Matti Kuusta siitä, että hän on antanut tunnustusta Ervastin Kalevala-tutkimuksille. Kuusi on sanonut mm: ”Pekka Ervastin intuitio oli usein tarkkanäköistä”. Tämä tarkkanäköisyys on käynyt ilmi muillekin, jotka ovat tutustuneet alkuperäisiin kansanrunoihin, niihin, joiden pohjalta Lönnrot sommitteli Kalevalan.

Luvussa ”Vaakalintu valke’inen” N. Rissanen käsittelee vaakalinnun arvoitusta. Siinä hän viittaa Aimo Turusen kirjaan Kalevalan sanat ja niiden taustat (2. painos, 1981), jonka mukaan vaakalintu on shamaanin apueläin, jonka hahmoon hänen haamusielunsa voi tarpeen tullen pukeutua. Kalevan runojen kannalta tulkinta on varmaan oikea, vaikka etymologinen sanakirja Suomen sanojen alkuperä (3 R–Ö, 2000) kumoaakin itse sanan selityksen. Kyseisen teoksen mukaan vaakalintu-sanan vaaka voi olla vaa’as-sanan muunnos. Vaa’as taas tarkoittaa kipua, myyttistä tulta tai vettä. Tähän arveluun sopii hyvin Rissasen lainaama Kalevalan säe ”Taop’ on tulinen kokko, vaakalintu valke’inen”. Muita N. Rissasen käsittelemiä aiheita ovat mm. Tulen synty -runo, Päivän poika ja Sampsa Pellervoinen.

Kirjan kolmas kirjoittaja Sylvi Pöyry on edustettuna kolmella esitelmällään. Luvussa ”Pekka Ervast ja Kalevala” on ilmeisen virheellinen tieto: ”On laskettu, että Salaisessa Opissa on eniten lainauksia intialaisesta Purana-eepoksesta ja toiseksi eniten Kalevalasta.” W. Emmette Coleman, joka on asiaa tutkinut, sanoo, että kaksi Salaisessa opissa eniten lainattua teosta ovat H. H. Wilsonin Vishnu Purâna ja Alexander Winchellin World-Life. Kabbala-aiheisista teoksista on myös runsaasti otteita. Arvelen että alkuperäisessä väitteessä onkin puhuttu kabbalasta eikä Kalevalasta.

Samassa luvussa Pöyry sivuaa tärkeätä kysymystä. Ruusuristiläiset ovat toivoneet tieteen edustajien antavan tunnustusta Ervastin Kalevalan avaimelle. Tiedemaailman taholla taas on mielenkiinto tyssännyt siihen, että Ervast käyttää lähdeteoksena Lönnrotin Kalevalaa eikä alkuperäisiä kansanrunomuistiinpanoja, jotka on julkaistu laajana kirjasarjana Suomen Kansan Vanhat Runot. Pöyry kirjoittaa: ”Kaarle Krohnin esittämä kysymys: ’Miksi ei teosofinenkin tutkimus käänny alkuperäisten lähteiden, Suomen kansan vanhojen runojen puoleen?’ ei Ervastille ollut suinkaan vieras. Asiasta oli teosofien keskuudessa keskusteltu. Tutustuminen näihin vanhoihin runoihin, jotka täyttävät kolmekymmentä vankkaa nidettä sekä niiden käyttäminen lähdeaineistona aiheuttivat ja aiheuttavat yhä melkoisia ajallisia ja taloudellisia vaikeuksia.” Tosiasia on kuitenkin, että sinä aikana, kun Ervast kirjoitti Kalevalan avainta (kirja valmistui 1916), ei vielä ollut julkaistu kuin vasta kolme tai neljä osaa Vanhoja Runoja: Vienan runot 1-2 (1908) ja Länsi-Inkerin runot 1 (1915). Länsi-Inkerin runot 2 ilmestyi 1916. Tärkeät Raja- ja Pohjois-Karjalan toisinnot julkaistiin vasta 1929. Yksi syy siihen, että Ervast käytti Kalevalaa tutkimuksensa lähteenä, oli varmaan se että se kuitenkin oli suurelle yleisölle tuttu teos. Teosofisissa looseissakin Kalevala oli kätevämpi opiskelukirja kuin nuo tiiliskiven kokoiset järkäleet, joissa oli parhaimmillaan toistasataa eri versiota samasta runosta. Olisi tarvittu valikoimaa, jossa olisi ollut painettuna mytologian ja okkulttisen tiedon kannalta oleelliset runotoisinnot. Nythän tätä puutetta ei enää ole. Allekirjoittanut on julkaissut 2001 kirjan Suomen kansan jumalrunoja, joka sisältää tärkeimmät myyttiset runot parhaimpien runonlaulajien esittämässä muodossa.

No onko siten Kalevan kertomuksilla ja kansan alkuperäisten runojen tarinoilla oleellista eroa? On. Tässä luettelo joistakin:

– Maailmansyntyrunon toisinnoissa ei esiinny lainkaan Ilmatarta, lintu munii munan Väinämöisen polven päähän.

– Niissä kahdessa lyhyessä muistiinpanossa, joiden pohjalta Lönnrot laati kuvauksen Väinämöisen synnystä, ei Väinämöisen isänä mainita tuulta.

– Kansanrunoissa kerrotaan että Joukahainen lupasi Väinämöiselle puolisoksi sisarensa, mutta ei kerrota mitään sisaren reaktiosta. Ainon itsemurhasta kertova runo ei kuulu Väinämöis-runojen piiriin; niissä ei kosijana ole Väinämöinen.

– Kansanrunoissa ei ole kerrottu, mitä tietoja Väinämöinen Antero Vipuselta sai. Vipusen maailman synnystä kertovan laulun sisältö on Lönnrotin sepittämä.

– Lemminkäisestä ja Sampsasta kertovissa runoissa ei Väinämöinen esiinny.

– Jos kolminaisuutta haluaa alkuperäisistä runoista etsiä, kysymykseen tulee Väinämöinen, Ilmarinen ja Joukahainen – tässä järjestyksessä.

– Kalevalan lopussa oleva Väinämöisen ennustus ”Annanpas ajan kulua…” on Lönnrotin kynästä.

– Lönnrot on poistanut runoista Väinämöisen jumaluuteen liittyvät viittaukset.

Romuttavatko nämä tiedot Ervastin Kalevala-tulkinnat? Joissain tapauksissa – ehkä vain muodollisesti – toisissa tapauksissa ne jopa tukevat niitä. Jos joku on kiinnostunut, mistä kansanrunosta mikin Kalevan säe on peräisin, hänelle suosittelen Väinö Kaukonen teosta Elias Lönnrotin Kalevalan toinen painos (1956). Uskoisin, että kansanomaisiin runoihin perehtyminen syventää Kalevan avaimen ja Ervastin muiden Kalevaa käsittelevien tekstien ymmärtämistä.

Luvussa ”Kalevalan arvoituksia” Pöyry nostaa erään esiin vähälle huomiolle jääneen ansiokkaan kansanrunoudentutkijan: ”1960-luvulla ilmestyi maassamme kaksi laajaa ja merkittävää mytologian tutkimusta. Kummankin teoksen nimenä on ”Suomalainen mytologia”, mutta niiden tekijät, Iivar Kemppinen ja Martti Haavio eivät tainneet edes olla tietoisia toistensa tutkimuksista, ainakaan he eivät niihin kertaakaan viittaa.” Kyllä he olivat toisistaan tietoisia. Syytä heidän tietämättömyyteensä voi hakea siitä tosiasiasta, että Haavio oli akateemisen kansanrunoudentutkimuksen ykkösmies, kun taas Kemppinen oli epäoikeutetusti tuomittu harhaoppiseksi. Onhan hänen tutkimuksissaan joitakin huonosti perusteltuja päätelmiä, mutta niin on niitä Haaviollakin.

Luvussa ”Sanaksi tullut maailmanjärjestys” Pöyry tuo esiin sitaatin, joka kuvastaa Ruotsin vallan ajan papiston asennetta runolauluihin. Se selittää hyvin sen, miksi kalevalainen runolaulu katosi Länsi-Suomesta aiemmin kuin Karjalasta. ”Runonlaulaja ’runoi’ mainitaan ensimmäisen kerran suomalaisen virsikirjan esipuheessa v. 1580. Jaakko Finno kertoo ihmisten pidoissa ja matkoilla laulavan ajan kuluksi ja iloksi, keskenään kilpaillen jumalattomia, häpeällisiä ja naurettavia virsiä. ’Piru, kaiken riettauden pesä ylösherätti heidän runoi’ansa ja laulajansa ja takoi heidän suuhunsa juuri soveliaita sanoja, niin että äkist ja selpäst wirsiä cocon saidh ja teid’, hän kirjoittaa.”

Luvussa ”Kalevalan arvoituksia” Pöyry kertoo Kalevalan ilmestymisen saamasta vastaanotosta: ”Kalevalan ensimmäinen painos oli vain 500 kappaletta: niistä Lönnrot sai tekijänpalkkioksi 50 kappaletta ja jäljelle jääneiden 450 teoksen loppuunmyyminen kesti lähes 12 vuotta. Sivistyneistömme oli ruotsinkielistä. Maan ainoa suomenkielinen sanomalehti ”Sanansaattaja Wiipurista” julkaisi Kalevalan ilmestymisestä lyhyen, kuivan uutisen, jossa sekä eepoksen että Lönnrotin nimi oli väärin kirjoitettu.”

Ervastin Kalevala-tutkimusten kausi rajoittui Teosofisen Seuran aikaan. Talvella 1910–1911 hän piti ensimmäiset Kalevala-aiheiset luentonsa. 1916 Ervast julkaisi kirjansa Kalevalan avain ”Suomalaista salatiedettä” -sarjan ensimmäisenä kirjana. Sarjan toisena osana Ervast julkaisi 1918 pamfletin Onko Kaleva ”pyhä” kirja? Sarjan kolmas teos oli 1921 Ruusu-Ristin palstoilla julkaistu Ervastin kirjoitussarja ”Väinämöinen”, joka ei varsinaisesti käsittele Kalevalaa. Se on julkaistu myöhemmin pienin muutoksin kirjassa Uudestisyntyvä Suomi (1924). ”Väinämöinen” saattaa muuten perustua vuonna 1918 Teosofisen Seuran kesäkursseilla pidettyihin luentoihin (ks. Pekka Ervast, Toimittajalta, II, s. 65). Kalevalan avaimen kirjoittaminen oli osa itsenäisen aseettoman Suomen synnyttämiseksi tähtäävää työtä. Menettikö Ervast mielenkiintonsa Kalevalaan Suomen itsenäistyessä ja kansalaissodan tapahtumien myötä – vai oliko se Ervastin yleisö, jolta puuttui kiinnostusta?