Mauri Lehtovirta

Kaikki me tarvitsemme joka päivä jotain syödäksemme, jotta pysymme hengissä. Jokapäiväisen leivän hankinta kaikkine tykötarpeineen on ihmiskunnan historiassa ollut kautta aikain suuri päivittäinen ponnistus. Kehitys ja me olemme täällä lännessä kuitenkin kulkemassa kohti aikaa, jolloin yhä vähemmän ponnistusta ja aikaa vaaditaan välttämättömän elannon hankkimiseen. Silti laajemmin katsoen yhä vieläkin näyttää pitävän paikkansa sanonta: ”Otsasi hiessä pitää sinun leipäsi syömän”.

Ne meistä, jotka uskovat ajatuksen ja rukouksen voimaan, voisivat ajatella, että tällainen kehitys ainakin osittain on sen ansiota, että me – koko kristikunta – olemme kohta kahden tuhannen vuoden ajan päivittäin rukoilleet Isä meidän -rukouksessa jokapäiväistä leipää: ”anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”. Rukouksemme on siis kuultu. Skeptikot ja materialistit laittavat puolestaan leivän saannin helpottumisen taloudellisen kasvun ja teollisen kehityksen tiliin. Näinkin asia on. Kaikilla tapahtumilla on aina myös materiaalinen perustansa ja ilmenemismuotonsa.

Näyttää siis siltä, että vuosituhansia kestänyt puurtaminen ja raadanta vähitellen kehityksen myötä alkaa helpottua. Nyt ja tulevaisuudessa vähitellen ihmiskunnalle – ainakin täällä teollistuneessa lännessä, ns. kristillisessä maailmassa – on tarjolla enemmän mahdollisuuksia toteuttaa korkeammanlaatuista tehtäväänsä. Kaikki aika ei enää mene pelkän olemassaolon ylläpitämiseen. Toteutammeko me sitten tätä korkeampaa mahdollisuuttamme, siitä on nyt kysymys.

Tarkoitukseni on tässä artikkelissa pohtia ja nostaa esille ajatuksia ”jokapäiväisestä leivästä” –yksinkertaisesti siitä leivästä, josta Jeesus puhuu meille Isä meidän -rukouksessa. Kohta 2000 vuotta on kulunut siitä, kun Jeesus oli valmis antamaan seuraajilleen rukouksen ja mietiskelyohjeen joka latinankielellä kuuluu ”panem nostrum quotidianum da nobis hodie”, ”anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”. Lause ei tunnu sisältävän erityistä mystiikkaa, enkä tiedä, onko monikaan meistä tullut sitä syvemmin miettineeksi.

Itsellenikin oli suuri yllätys, kun luin ensimmäistä kertaa Pekka Ervastin kirjan Vuorisaarna, jossa hän antaa Vuorisaarnasta oman käännöksensä, kommentoi ja selittää sen sisältöä vuoropuhelun muodossa. Tähän nimenomaiseen rukouksen kohtaan Ervast tarjoaa toisenlaista tulkintaa ja käännöstä. Sellainen on ollut kauan olemassa. Se löytyy ensimmäisestä latinankielisestä raamatunkäännöksestä, niin sanotusta versio vulgatasta, jossa tämä kohta kuuluu ”panem nostrum supersubstantialem da nobis hodie” eli ”anna meille tänä päivänä meidän yliaineellinen, henkinen leipämme”. Onko niin, että meidän tulisikin siis Isä meidän -rukouksessa pyytää jotain muuta kuin syötävää, eli ravintoa, joka ei pelkästään pidä meitä elossa vaan pitää meidät hengessä, yhteydessä henkeen?

Samassa kirjassaan Ervast ottaa edellä esitetyn ajatuksen perusteluksi ja vahvistukseksi sen, että Jeesus Vuorisaarnassaan myöhemmin kehottaa, ettemme huolehtisi siitä mitä söisimme, joisimme ja pukisimme päällemme, vaan katsoisimme taivaan lintuja ja kedon kukkia, joista niistäkin meidän taivaallinen Isämme pitää huolta; kuinka ei sitten meistä? Tämä ajatushan selvästi puhuu sen puolesta, ettei meidän päivittäisessä rukouksessa tarvitse olla huolissamme ruumiimme ravinnosta vaan jostain muusta. Jumala, jota me rukoilemme, kyllä tietää meidän aineelliset tarpeemme. Jeesus sanoo: ”Etsikää ensin taivasten valtakuntaa, niin kaikki muu sen mukana teille annetaan.”

Toisaalta Jeesus puhui paljon vertauksien kautta. Näin voidaan jokapäiväinen leipäkin nähdä ja totta kai ymmärtää myös hengen ravinnoksi. Vapaushan on meillä ymmärtää ja rukoilla, mitä kukin haluaa. Tarpeemme ovat erilaiset, tietoisuutemme on erilainen; rukous määrittyy sen mukaan, kuinka sen sisällön oivallamme ja mitä jo vuosituhansia toistetut lauseet meille tässä ja tänään henkilökohtaisesti merkitsevät. Olen vakuuttunut siitä, että Isä Meidän -rukous on Jeesuksen aidointa puhetta, jossa jokainen lause aukeaa ja syvenee ihmisen niitä miettiessä elämänsä matkalla.

On vielä toinenkin Jeesuksen tunnettu ajatus, joka tukee ja vahvistaa tämän rukouslauseen nimenomaista henkistä sisältöä ja tulkintaa. Jeesus sanoi: ” Ihminen ei elä ainoastaan leivästä vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.”

Pekka Ervastin kuuluisa lause kirjassa Paavali ja hänen kristinuskonsa kuuluu: ”Ihmiselle on annettu henkinen ase, jolla hän voi maailmoja vallita. Tuo henkinen ase on ajatus ja ajatuksen oikea käyttö on meditaatiota eli rukousta”. Ervastin käsitys siitä, että ihminen voi oikealla ajatuksella eli rukouksella vallita maailmoja, on huikaiseva väite ajatuksen voimasta. Mutta me muistamme myös Jeesuksen ohjeen hänen antaessaan meille vuorisaarnassaan Isä meidän -rukouksen. Hän muistuttaa meitä siitä, miten tärkeää rukouksessa on todellinen ajatus ja todellinen henkinen asennoituminen eivätkä vain pelkät sanat. Hän kehottaakin meitä välttämään turhia jorinoita ja rukoilemaan hengessä ja totuudessa.

Olen kuullut sanottavan, että ainoa oikea rukous, jossa me voimme pyytää itsellemme jotain on se, että pyydämme itsellemme lisää valoa. Oikeastaan meidän ei pitäisi muuta rukoillakaan. Tällä en halua yhtään vähätellä Isä meidän -rukouksen voimaa. On myös paljon kokemusta siitä, kuinka esimerkiksi Isä meidän -rukous antaa joissain tilanteissa voimallisen suojan. Se on myös suojaava ja pelastava mantra.

Mitä kaikkea sitten on se henkinen, joka päivä tarvittava, yliaineellinen leipä, jota Jeesus kehottaa meitä rukoilemaan? Mitä kaikkea tämä lause voisi pitää sisällään?

Sananlaskussa sanotaan, että ”joka ei työtä tee, hänen ei syömänkään pidä” ja jo alussa viittasin toiseen, Raamatusta tuttuun lauseeseen: ”Otsasi hiessä pitää sinun leipäsi syömän”. Molemmat sanonnat tuntuisivat sanovan, että leivän eteen on ponnisteltava. Herää kysymys, täytyykö yliaineellisen leivän saamiseksi myös ponnistella. Onko niin, että yliaineellinen leipä ei olekaan ”armonpullaa”, joka lankeaa kuten Manulle iltapala, automaattisesti? Onko niin, että yliaineellista leipää ei syö se, joka ei työtä tee?

Tämän kysymyksen eteen joutuu ihminen, joka on lähdössä henkisen itsekasvatuksen tielle, sille tielle, jossa hänen täytyy alkaa ottaa itsensä vakavasti – sille tielle, josta kaikkien uskontojen salainen viisaus puhuu. Myös kristinuskon esoteerinen puoli puhuu siitä.

Tositapahtumien tulkinta, erilaiset kertomukset ja eri lähteistä ammentuva viisaus näyttäisivät kaikki osoittavan, että näin on. Ei riitä, että passiivisesti jäämme odottamaan. Evankelis-luterilaisen kirkon suuri erehdys on, että se tulkitsee ihmisen oman henkisen ponnistelun tarpeettomaksi ja puhuu vain uskosta, joka on Jeesuksen ns. lunastustyön totena pitämistä. Tosiasia on, että ”jumalat auttavat sitä, joka auttaa itseään”. Kun me lähdemme tielle, meillä täytyy tietysti olla myös uskoa siihen, että meitä autetaan. Kokemus kertoo, että kun ihmiset tämän uskonsa varassa toimivat ja panevat itsensä peliin, alkaa myös tapahtua.

Kun alamme mietiskellä jokapäiväisen leivän rukouskohtaa, uskon, että pian alkaa näyttää selvältä, että Jeesus kehottaessaan meitä rukoilemaan leipää tarkoittaakin henkistä ravintoa, henkistä voimaa ja tähtää siihen, me myös itse alkaisimme ponnistella ja suuntautua sitä kohti. Olemme silloin ottamassa askelta ylöspäin uskon ja luottamuksen portaita, emmekä ajattele enää pelkkää hengissä pysymistä. Me alamme tässä rukouksessa ottaa askeleita uudelle tasolle. Se on elämisen taso, jossa sanotaan, että alamme elää maailmassa mutta emme maailmasta. Me tähtäämme silloin siihen, että me eläisimme ja tavoittelisimme henkeä, todellista korkeampaa tietoisuuttamme, korkeampaa potentiaaliamme. Sitä hengen ravintoa, joka eräänä päivänä ei ole enää pelkkää leipää ja viiniä vaan se juhla-ateria, jota sanotaan valaistumiseksi ja jota nauttimaan meistä jokainen on matkalla.

Jos me sitten katsomme niitä tilanteita, joissa Jeesus on henkisenä opettajana tekemisissä leivän kanssa, niin huomaamme, että leipä on yleensä aina paitsi ruumiin ravinto myös jotain enemmän: se on myös korkeamman energian ja voiman symboli, joka henkistyneimmillään on puhdasta rakkautta ja valoa. Leipä on tässä merkityksessään paitsi fyysistä elämää ylläpitävää ravintoa myös henkisen elämän ravintoa ja korkeamman tietoisuuden vertauskuvaa, sen tietoisuuden, joka antaa elämällemme selkeän tarkoituksen ja mielekkyyden. Juuri sen mielekkyyden, joka tälläkin hetkellä näyttää niin monelta olevan hukassa.

Ravintoa hengelle

Kun Jeesus puhuu vuorella ja on julistanut pitkään, tulee ihmisille nälkä. Opetuslapsilla on mukanaan viisi leipää ja kaksi kalaa. Jeesus kehottaa opetuslapsia jakamaan eväänsä kuulijoiden kesken. Tällä ohjeellaan ja teollaan hän soveltaa rakkauden ja antamisen lakia käytäntöön. Kun kaikki, joilla on, antavat niille joilla ei ole, riittää kaikille. Ja mikä tärkeintä: antavalta ei annettava lopu. Näin on rakkauden laki. Rakkaus ei lopu, vaikka sitä jakaa. Silloin kun itsekkyyden ja kilpailun laki toimii, jäävät heikoimmat aina vähälle ja osattomiksi. Leivän jakamisen käytännössä Jeesus osoittaa, kuinka maailman nälkäongelma ratkaistaan. Vuorella jaettu leipä on voimaannuttavaa energiaa, jota ei pihistellä, ja antaminen laukaisee ihmisessä oikean ajattelu- ja toimintamekanismin. Esimerkki leviää ja antaa voimia uskoa ihmeeseen. Näkikö vuorella ollut kansa ihmeen? Ehkä ei, mutta opetuslapset näkivät. Ne, joilla oli silmät nähdä, ne näkivät.

Vanha suomalainen sanonta, joka osin kuvaa myös meidän itsekkyyttämme, sanoo: ”Oma suu on lähempänä kuin kontin suu”. Jeesus osoittaa tässä toiminnallaan jälleen kerran, miten jaetaan myös yliaineellista leipää, hengen ravintoa. Hänen metodinsa on tässä, kuten niin monessa muussakin paikassa, että saaminen ja mulle, mulle -ajattelu käännetään päinvastaiseksi, rakkaudelliseksi antamiseksi. Se on ponnistelua sitä kohti, että me voittaisimme oman itsekkyytemme. Itsekkyys on meidän aikamme ja koko maailman suurin vitsaus. Kun me alamme voittaa itsekkyyttä itsessämme, se avaa meille portteja valoon. Kun totuuden etsijä uskoo tähän logiikkaan ja toimii sen mukaan, alkaa logiikka toimia kuin vettä vaan. Se on sitä vettä, josta Jeesuksen sanoo naiselle kaivolla: ”Ken tätä vettä juo, hän ei enää janoa”.

Ehtoollisen leipä

Kun Jeesus viimeisen kerran maanpäällisen elämänsä aikana on jakamassa leipää, tapahtuu se ehtoollisella. Jeesus sanoo leivästä silloin: ”Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan.” Teosofian mukaan Jeesus uhraa fyysisen ruumiinsa ristin kuolemassa, joka on hyvin korkea vihkimyksen aste. Salatieteellisesti, okkulttisesti katsoen fyysisen ruumiin tultua uhratuksi Golgatalla, Jeesus Kristus saa käyttöönsä aurinkoruumiin, ns. samporuumiin eli lopullisen, kuolemattoman käyttövälineen. Hänen ei enää tarvitse syntyä maan päälle uuteen ruumiiseen.

Ehtoollisen symbolinen merkitys on meidän hyvin vaikea ymmärtää. Kyllä se säilyy meille mysteerinä. Jos yrittäisin pukea jotain siitä sanoiksi, sanoisin, että viimeisellä ehtoollisella leivästä tulee aineen kuoleman ja hengen ylösnousemuksen symboli. Se on Jeesuksen maanpäällisen opetustyön vertauskuvallinen huipentuma, jonka hän tahtoo meidän muistavan. Ja hän asettaa ehtoollisen muistoateriaksi, rituaaliksi, joka muistuttaa meitä meidän matkastamme ja sen korkeimmasta henkisestä päämäärästä: rakkaudellisesta palvelemisesta ja rakkaudellisesta uhrautumisesta.

Me nautimme ehtoollisella leipää, joka symboloi Jeesuksen ruumista, joka sitten ylösnousemuksessa kirkastuu, muuttuu eräänlaiseksi valoruumiiksi. Se on mysteeri, jossa materia kirkastetaan, aineesta tulee henkeä. Materiasta tulee valoa. Lihallisesta ruumista tulee hengen ikuinen käyttöväline. Kun Jeesus ehtoollisella sanoo ehtoollisen asetussanat, eivät opetuslapset sitä silloin tietenkään ymmärrä ja Jeesuskin luultavasti vasta aavistaa. Vasta jälkeenpäin Jeesuksen uhrikuoleman jälkeen näitä sanoja voi ymmärtää. Sellaisen materian kirkastamisen muiston annamme mekin ehtoollista nauttiessamme tulla ruumiiseemme ja tajuntaamme. Se leipä muuttuu, yliaineellistuu rakkaudeksi ja valoksi. Tämä on ehtoollisen ja myös yliaineellisen leivän symboliikkaa.

Valo on ravintoa

Minä Olen -lehti lanseerasi pari vuotta sitten melkoista kohua herättäneen artikkelinsa Zürichissä asuvasta professori Mikael Werneristä, joka elää jo neljättä vuotta valoravinnolla. Mitä kaikkea valo sisällään pitää, oli toisaalta tullut pienelle Vähäkylän seminaarissa vierailleelle joukolle aivan uudelta kannalta valaistuksi, kun puolalainen ekofilosofi Henryk Skolimowski piti meille viikonlopun mittaisen seminaarin kesäkuussa 2003. Seminaarin otsikko oli The Wisdom of Light – Valon viisaus.

Skolimowski oli tuolloin valmistelemassa uutta kirjaansa, jonka keskeisiä ajatuksia saimme viikonlopun mittaan pohtia. Skolimowskin näkymän voi tiivistää kolmeen sanaan: Kaikki on valoa. Hän tarkastelee valoa evoluution keskeisenä agenttina. Jos me käytämme apunamme hänen tarkastelukulmaansa, me näemme, kuinka valo itse asiassa saa aikaan ravinnon. Meidän jokapäiväisen leipämme ydin ja keskeinen aikaansaaja on valo. Valotan tiiviisti seuraavassa Henryk Skolimwskin ajattelutapaa.

Me kaikki tunnemme kouluajoilta jo käsitteen fotosynteesi eli yhteyttäminen. Se on järjestelmä, jolla koko maapallon vihreä kasvikunta luo ja jatkuvasti uudistaa itseään ja tuottaa näin jatkuvasti uutta ravintoa. Tämä ensimmäinen synteesi on valtava askel valon näkyvässä voittokulussa, jossa valo muuntautuu nesteistä ja ravintosuoloista fotosynteesissä eläviksi viherkasveiksi, ruohoksi, puiksi, viljaksi, jne. Kaikki maapallon kasvikuntaa ”korkeammat” eliöt saavat ravintonsa näistä viherkasveista. Ne siis itse asiassa syövät tiivistynyttä, kondensoitunutta valoa.

Seuraava valon aikaansaaman kehityksen suuri aalto on Skolimowskin teoriassa ilmiö, jota Henryk nimittää logosynteesiksi. Se tapahtuu ihmisessä, joka nauttii ravintonaan tätä valoa syömällä viherkasveja tai vielä muuntuneemmassa muodossa syömällä lihaa, joka on tämän valoravintoketjun alkupäästä jo pidemmälle edennyt, ei niin suora tapa nauttia valoa. Tämä sama valo muuntautuu ihmisessä ajatteluksi ja pohdinnaksi. Termi logosynteesi siis lähtee kreikan sanasta logos. Valo on näin tuottanut evoluution kuluessa logosynteesissä prosessin ja ilmiön, jossa kosmos tai universumi voi heijastaa ja pohdiskella itseänsä. Jos ajattelemme esimerkiksi ihmisen silmää ja sen liittymistä ihmisen tajuiseen kokonaisuuteen, voidaan sanoa, että valo on saanut aikaan olennon jossa maailmankaikkeus voi heijastaa itseään ja tulla nähdyksi ja jopa ymmärretyksi.

Valon voittokulun seuraava suuri harppaus on teosynteesi, alkuaan siis kreikan sanasta Theos –Jumala. Teosynteesissä valo on saanut ihmisen mielessä ja tajunnassa aikaan niin hienoviritteisen apparaatin, että se kykenee luomaan kuvan Jumalasta, korkeimmasta valosta. Eikä tämä vielä riitä. Ihminen, joka on lähtenyt tekemään valotyötä – joogi, pyhimys, henkisen tien kulkija – on lähtenyt kulkeman valoa kohti ja antaa valon työskennellä itsessään niin, että on päässyt jopa yhtymään tähän universaaliin valon keskukseen eli valaistumaan. Hän on tullut oivaltamaan sen suuren ykseyden mahdollisuuden, joka tätä kautta on meissä kaikissa. Me olemme valon lapsia kaikki.

Tämä oli Henryk Skolimowski oivallus näistä kolmesta synteesistä, joista tämä viimeksi mainittu teosynteesi palauttaa meidät takaisin pääsiäistapahtumiin, viimeiseen ehtoolliseen ja siihen, mitä Jeesus sanoo leivästä ja viinistä. Jeesus puhuu hyvin korkealla, suorastaan mystisellä symbolikielellä, kun hän sanoo ”tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan” ja ”tämä on minun vereni, joka teidän edestänne vuodatetaan”. ”Kun te sen teette, tehkää se minun muistokseni.” Ehtoollisen symbolisella muistoaterialla me vertauskuvallisesti nautimme täydellisesti valaistunutta ravintoa, ravintoa, joka inhimillisesti katsoen on käynyt läpi kaikki materiaalin valaistumisen prosessit.

Jeesus Kristus on meidän suuri esikuvamme ja opettajamme, meidän vanhempi veljemme, niin kuin teosofit sanovat. Hän osasi ensimmäisenä toteuttaa Jumalan täydellisyyskuvan ihmisestä. Jordanin kasteen jälkeen hän määrätietoisesti työskenteli ja opetteli virittämään tämän fyysisen ruumiinsa oman etiikkansa, ajattelunsa ja toimintansa käytännössä niin hienovireiseksi, että jumalainen kirkkaus, rakkaus ja jumalainen valo hänessä läpäisi täysin kaiken materiaalisen ja pyhitti sen kokonaan.

Nämä ovat kaikki syvällisiä ja vaikeita asioita. Haluaisin ottaa kuitenkin esiin vielä yhden tärkeän näkökulman, joka voidaan avata sellaisella kysymyksellä, että pitääkö se, mitä Jeesus sanoo, ettei meidän tarvitse huolehtia mitä söisimme ja joisimme, paikkansa myös sen yliaineellisen, henkisen leivän suhteen. Kyllähän taivaallinen Isämme tietää, että tarvitsemme myös henkistä ja yliaineellista leipää jo ennen kuin me sitä pyydämmekään. Eikö? Varmasti tietää. Ja tätä yliaineellista leipää on myös meille tarjolla. Tarjontaa ei puutu. Koko ongelma onkin siinä, olemmeko me valmiita, osaammeko me ottaa sitä vastaan; osaammeko me ottaa vastaan korkeampaa tietoa, valoa ja rakkautta? Rukouksen ja/tai meditaation tila, se osaammeko me rukoilla hengessä ja totuudessa, kertoo sen, osaammeko me ottaa vastaan yliaineellista leipää. Se tila on näet suorassa suhteessa niihin eettisiin harjoituksiin, joita meidän oma tietoisuutemme, meidän sanoisinko vastaanottoaparaattimme virittäminen vaatii. Jos kysymme, mitä tämän yliaineellisen leivän vastaanottaminen meiltä itse kultakin sitten vaatii, niin voisin sanoa, että vastaanottimen virittämistä. Otan esimerkin.

Moni meistä varmasti ihmettelee, miksi ihmiset yleensä eivät voi esim. rakastuneisuuden tilassa elää kovin pitkään, vaan ennen pitkää tämä ihana huuma kaikkoaa ja meikäläinen palaa taas harmaaseen arkeen. Uskon, etten ole kovin kaukana totuudesta sanoessani, että rakastumisen kokeminen on joutumista kosketuksiin kosmisen voiman kanssa, joka mitä ilmeisimmin on kohtalon käsissä. Tämä voima vetää yhteen ihmisiä, joilla on karmallista oppimista toisiltaan.

Kun itse rakastumisen pilvi on poissa ja arki alkaa, pitää tuo ihana muisto ihmiset yleensä kuitenkin yhdessä ja jos ei pidäkään, niin se läksy on heillä sitten vielä edessään. Mutta miksi pilvi katoaa?

Uskoisin yhden syyn olevan siinä, että rakkaudelliset energiat ovat niin korkeita ja hienoviritteisiä, että ne eivät viihdy kovin kauan ihmisessä, jonka mieli ja tajunta askartelevat sellaisissa raskaissa energioissa, joissa keskeisenä sisältönä ovat esimerkiksi, viha, ahneus, kauna, kostonhimo, anteeksiantamattomuus ja muut aggressiiviset tunteet, joihin ihminen helposti kiinnittyy. Rakkaus elää vapaudessa.

Yliaineellisen, henkisen leivän suhteen on voimassa samankaltainen lainalaisuus. Jotta voima voisi meihin laskeutua, täytyy voimankäyttöapparaattimme olla niin henkisesti vahva, että se kykenee vastaanottamaan tämän voiman ja valon. Se tarkoittaa ennen muuta vapautta – henkistä vapautta, riippumattomuutta. Meidän on vapautettava mielemme riippuvuuksista. Suuttuva ja loukkaantuva mieli, valehteleminen, seksuaalinen himokkuus, riippuvuus, aggressiivisuus, viha, kostonhimo ja kateus ovat kaikki niitä riippakiviä, jotka estävät meitä kohoamasta hengessä. Tässä tapauksessa ne ovat enemmänkin kuin ankkureita, jotka sitovat meitä tarpomaan täällä kurassa. Sanonta ”Enkelit lentävät siksi, että ne ottavat itsensä niin kevyesti” kuvaa hyvin tätä asiaa. Jumalat vapauttavat sen, joka on valmis vapauttamaan itsensä.

Ja toisin päin. Yliaineellista leipää ei kykene ottamaan vastaan sellainen ihminen, jonka astia on täynnä vihaa, katkeruutta ja kaikkia noita edellä mainittuja negatiivisia tunteita. Mutta kun me rukoilemme ja kun me rukoilemme niin kuin Jeesus meitä kehottaa ”hengessä ja totuudessa”, kertoo se meidän pyrkimyksestämme. Me tahdomme silloin saattaa oman tahtomme Jumalan tahdon suuntaiseksi. Oikea suuntautuminen on tärkeää. Näyttää siltä, että me palaamme taas tähän Pekka Ervastin ajatukseen, että ihmisellä on kädessään ase, jolla hän voi maailmoja vallita. Ja tämä ase on ajatus. Ja ajatuksen oikea käyttö on meditaatiota eli rukousta.

Isä meidän -rukouksessa, tässä kohdassa, me asetumme oikeaan suhteeseen ympäröivään maailmaan, sanoo Pekka Ervast. Jokaisen pyrkijän edistymistä tarkkaillaan. Kun lopulta pääsemme oikeaan virittäytymisen tilaan, kun me olemme kuin tyhjiä astioita, silloin astia voi täyttyä taivaallisella voimalla, taivaallisella energialla. Kun me olemme kerran päässeet kosketuksiin tämän energian kanssa, meidän ymmärryksemme saa uudet ulottuvuudet ja me voimme vakavasti alkaa harkita esim. siirtymistä elämään vaikkapa vain valoravinnolla. Kannattaa kuitenkin aina muistaa sellainenkin vanha lause, joka puhuu siitä kuinka paljon tärkeämpää kuin se, mitä ihminen laittaa suuhunsa on se, mitä ihminen päästää suustaan ulos.

Isä meidän -rukouksesta ja yliaineellisesta leivästä puhuu vanha kansanviisaus, joka hyvin aukeaa sekä aineellisen että henkiseen suuntaan ja noudattaa ikuista kaavaa: niin alhaalla kuin ylhäällä. Vanha ja kaikille meille tuttu sanonta kuuluu: ”Leipä miehen tiellä pitää”. Tämä on totta myös henkisen leivän suhteen, jos ajattelemme Jeesuksen sanoja ”Minä olen tie, totuus ja elämä”. Rukoilkaamme siis hengessä ja totuudessa yliaineellista leipää, joka pitää meidät tiellä – tiellä totuuteen ja tiellä elämään.