Jari Jokilehto

Auksi on hyvä tehdä selväksi ero eksoteerisen eli ulkoisen teosofian ja esoteerisen eli sisäisen teosofian välillä. Ulkoinen teosofia valaisee ihmisen järkeä, ajattelua. Mutta se ei kykene viemään ihmistä todelliseen tietoon elämästä ja kuolemasta, vaikkakin sen kautta ihminen ymmärtää älyllisesti ja filosofisesti elämää ja sen ilmiöitä. Tämä sinänsä jo on suureksi avuksi ihmisille elämän taipaleella. Sisäinen teosofia vie vääjäämättä tietoon elämästä ja kuolemasta ja kaikkiallisesta rakkaudesta – aikanaan.

Viisauden Mestareiden kirjeissä todetaan: “Vain esoteerinen filosofia – ihmisen henkinen ja psyykkinen sopusointu luonnon kanssa – voi, paljastamalla perustotuudet, tuoda paljon kaivatun sovittajan kahden äärimmäi-syyden, ihmisen itsekkyyden ja jumalallisen epäitsekkyyden välille ja johtaa lopulta ihmisten kärsimysten lieventymiseen.”

Tämä filosofia tai metafysiikka on se osaalue ihmisessä, joka kehittää hänen järkeään, ajatteluaan, sillä älyllisen kehityksen tulee kulkea rinnakkain, tasapainossa henkisen kehityksen kanssa. Ihmisen siis tulee kehittää itsessään metafyysistä ajattelua, epäitsekkäitä tunteita, mietiskelyä eli sisäistä kuuntelua ja epäitsekästä toimintaa ihanteen puolesta. Jos joku näistä osa-alueista korostuu liikaa, ihmisen henkinen kehitys ei ole tasapainossa. Jos ihminen pelkästään tutkii teoreettisesti metafysiikkaa, hän saattaa omalla järkeilyllään tukkia kanavan intuitioon ja jäädä itse luomiensa mielikuvien vangiksi kun taas pelkkä mietiskely, mystinen elämä saattaa viedä ihmisen jumalallisiin hurmostiloihin. Yksipuolinen fyysinen harjoittelu puolestaan saattaa viedä siihen, että mittaa työn tuloksia, hedelmiä pelkästään tämän näkyvän maailman kriteerein, unohtaen, että työ jatkuu tulevissa inkarnaatioissa.

Aina silloin tällöin kuulee aliarvioitavan filosofisen ajattelun merkitystä. Käsitykseni mukaan on hyvinkin tarpeellista, että ajatuselämä, mieli on tietoinen. Se on meidän palve-lijamme, se palvelee Kristusta meissä, kunhan se on nöyrtynyt palvelemaan Korkeimpaansa. Miten metafysiikka tai filosofinen ajattelu voisi olla Kristuksen ulkopuolella. Kun lukee Viisauden Mestareiden kirjeitä, näkee kuinka tärkeänä he pitivät esoteerisen filosofian opiskelua ja sen edelleen levittämistä maailmaan. Jossakin kirjassaan Pekka Ervast sanoo Buddhan asettaneen järjen korkeimmaksi työssään, kun taas Jeesus asetti rakkauden korkeimmaksi omassa työssään. Toisaalta todetaan, ettei voi ymmärtää Jeesus Kristuksen työtä, ellei ole istunut Buddhan jalkojen juuressa. Tästä luonnostaan seuraa, että järki, ajatuselämä on ensin kirkastettava Kristuksen valolla. Ihminen kehittämällä kaikkia osa-alueitaan tasapainoisesti luo rauhallisuuden ja tyyneyden kautta erottelukyvyn, joka erottaa kuonan kullasta. On erittäin tärkeää luoda selkeä filosofinen maailmankuva nykyajanhyvinkin kirjavien rajatiedon ilmiöiden maailmassa, jotka useinkaan eivät kestä tarkkaa filosofista tarkastelua. Löytää totuus ja unohtaa henkilökohtaiset mieltymykset ja vastenmielisyydet; arvostelukyky johon ei sisälly kiitosta eikä moitetta – Blavatskya siteeratakseni. Näin voimme käyttää aikamme hyödyllisesti opiskelemalla ja tekemällä työtä.

Itsekieltäymyksen idea tulee hyvin esiin Viisauden mestareiden kirjeissä, Paavalin kirjeissä, tai tutkimalla vaikkapa Blavatskyn tai Ervastin elämää ja heidän antautumistaan työhön, jonka alkuperäisen inspiraation voi käsittää lähteneeksi Valkoisesta Veljes-kunnasta. Ihanteena on, että ihminen asettaa tämän työn kaiken muun edelle elämässään. Ihmisen ei tarvitse olla persoonallisesti täydellinen, hänen tulee vain kieltää, voittaa oma persoonallisuutensa. Kuten Mestarit sen ilmaisevat:” Emme me teiltä paljon pyydä, vain kaikki rahanne ja aikanne.” Kun motiivina ei ole oma henkinen kehitys, vaan yksinkertaisesti viisas työ muiden auttamiseksi, siitä luonnollisesti seuraa henkinen kehitys.

Työ

Avainsanana on työ, toiminta ihmiskunnan henkisen tietoisuuden kohottamiseksi. Ei pidä antaa maajan, tämän näkyväisen elämän harhaluonnon pettää itseään, kannattaa opetella työskentelemään ajattomuudessa odottamatta mitään näkyväistä hedelmää tai palkintoa tehdystä työstä. Tämä työ on loputon, se on etuoi-keutemme ja onnemme salaisuus. Ajattomuudesta tarkasteltuna kärsimys on ajallinen ja näin ollen siedettävä, hyväksyttävissä oleva, koska se ei kestä Ikuisuuden totisen katseen edessä. Itsekieltäymyksen avulla ihminen oppii olemaan välittämättä henkilökohtaisesta karmastaan niin että se estäisi häntä tekemästä työtä. Päinvastoin, se erottelee jyvät akanoista ja heittää akanat tuleen. Mitä persoonallisesta kärsimyksestä, viisaampaa on luopua ja kuolla kun hetki koittaa. Fyysisen kuoleman jälkeen asia joka tapauksessa on edessämme. Elämä on suopea meille, saamme yrittää aina uudestaan, vaikka kuinka monta kertaa kaatuisimme.

Itsekieltäymykseen elämässä ei tietenkään kykene, ellei ole oppinut tuntemaan omaa alempaa itseään, sitä, jolla on taipumus toimia itsekkäästi, lyhytnäköisesti. Toiminnan painopiste ja motiivit olisi haettava todellisesta Itsestä, joka oman luonteensa nojalla on aina epäitsekäs. Yksinkertaisesti: ihmisen tulisi aina pitää katseensa kohdistettuna enkeliinsä, korkeampaan minäänsä.

Salaisen Veljeskunnan metodi kasvattaa ihmistä tietoon todellisesta itsestään, on noiden alussa mainitsemani kolmen osa-alueen tasapainoisen kehityksen opettelemista: metafysiikan, mietiskelyn tai kuuntelun ja viisaan toiminnan.

Epäitsekkyyttä voi kasvattaa itsessään noudattamalla jokapäiväisessä elämässään selkeitä ja ytimekkäitä eettisiä ohjeita. Tässä mielessä sydämen on helppo hyväksyä Vuorisaarnan ohjeet, vaikka niiden toteuttaminen käytännössä ei olekaan muutaman vuoden tai vuosikymmenen asia. YRITTÄKÄÄ oli, ja varmasti yhä on Mestareiden selkeä kehotus. Ihanteena on persoonallisuus, joka on kurinalainen, joka kuuntelee henkisen luontonsa neuvoja ja ohjeita ja myös toteuttaa niitä käytännössä. Kiintymyksen tai vastenmielisyyden tunteet eivät saa estää ihmistä tekemästä velvollisuuttaan. Mitkään maalliset ihmissuhteet eivät saa olla esteenä tehtävälle työlle. Tämä on syy kehotukseen olla ottamatta lisää maallisia velvollisuuksia sen jälkeen, kun ihmisestä tosissaan on tullut totuudenetsijä. Persoonallisuuden tehtävä on tehdä työtä, ei riippua kiinni maailmassa. Näin ankara persoonallisuuden kouliminen edellyttää, että ihminen on tietoinen siitä, että persoonallisuus ei ole todellinen ihminen; se on vain näyttelijä, joka kuuntelee tarkasti ohjaajansa neuvoja, ohjaajan, joka on hänen sisin olemuksensa.

Ryhmätyö

Aina silloin tällöin myös henkisissä järjestöissä on kriisejä. Jos niitä katsotaan yksilön kannalta, johtuvat ne usein juuri siitä, että persoonallisuudet eivät toimi kurinalaisesti, näkemykset asioista saattavat olla hyvinkin rajoittuneita ja itsekkäitä, nähdään vain pinta asioista, ei niiden sisäistä henkeä. Vain tyyni mieli näkee, että kaikki on järjestyksessä ja ainoa uudistus, jota tarvitaan, on uudestisyntyminen ja luulenpa, että näkökulma sen jälkeen muuttuu.

Ryhmän kannalta kriisit ovat tietoisuuden laajenemisen mahdollisuuksia, niin myös yksilön elämässä. Jos ajattelee esimerkiksi Ruusu-Risti ryhmää, huomaa, että siihen on sisäänrakennettuja ideoita, jotka odottavat ilmenemismahdollisuuttaan fyysisellä tasolla. Ryhmän henkisen kehityksen esimerkiksi voi luokitella gnostilaisen järjestelmän puitteissa seuraavasti: Ensin tulee kokelasaika so. järjen va-laiseminen, sitten uskollisen vaihe, jolloin ihminen jo pyrkii elämään esim. Vuorisaarnan käskyjen mukaisesti, tiedostaen kuitenkin vajavaisuutensa. Kolmas vaihe on piiri, jolla on tietoa elämästä ja kuolemasta. Se edustaa yhä kirkkaampaan tietoon nousemista, vihkimysten ehdotonta polkua.

Kun nyt Ruusu-Risti -ryhmä jo on reilut 80 vuotta kulkenut kokelas-kauttaan, valaissut järkeään, olisiko jo aika siirtyä uskollisen vaiheeseen, todella laittamalla Vuorisaarnan käskyt ensimmäiselle sijalle elämässään. Tämä tietysti on täysin vapaaehtoista, ryhmän yksilöiden harkittavissa. Eikö kuitenkin jo olisi aika nostaa työ seuraavaan vaiheeseen? Jos se vaatisikin paljon kieltäymystä ja tuottaisikin persoonallista kärsimystä, niin joskushan se kuitenkin on tehtävä. Jokainen voi kysyä itseltään kumpaa rakastaa enemmän: persoonallista elämäänsä vai Suomen kansan ja ihmiskunnan palvelemista?

“Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua”. sanoi Jeesus aikoinaan. Siinä on sanottu, kenelle kuuluu itsensäkieltäminen. Ei se tarkoita, että kaikki muodollisesti seuraisivat Jeesusta, vaan tässä “minä” voidaan käsittää kaikkialliseksi Itseksi. Jokainen voi seurata sen kansan uskontoa, mihin on syntynyt edellyttäen, että näkee sen todellisen ytimen, joka yhdistää eri uskontomuodot. Kristilliseen kulttuuriin syntyneenä pyrin omalta osaltani ymmärtämään Jeesus Kristuksen opetuksia ja sanomaa.

Kristuksen on mahdollista ilmetä meidän kauttamme, kun osaamme kieltää itsemme, tämän alemman rajoittuneen minämme. Juuri tämän korkeamman olemuspuolemme avulla vasta kykenemme voittamaan, kieltämään itsekkään luontomme. Olen aina ihmetellyt, miten korkeampi olemuspuoli ihmisessä oikeastaan herää, kun kuitenkaan ilman sen myötävaikutusta ihminen ei lähde kieltäymyksen tielle. Tietysti ihminen elämien saatossa oppii karman koulussa. Kosmoksen syvin laki yksinkertaisesti on auttaminen tai palveleminen. Teosofiasta tiedämme, että Salainen Veljeskunta pyrkii antamaan aikain viisautta ihmiskunnalle siinä määrin, kuin se kykenee sitä vastaanottamaan. Ja näistä asioista puhuttaessa aina silloin tällöin jonkun sydän värähtää, hän tekee mielenmuutoksen ja jättää vanhan elämänsä. Mitä enemmän ihminen syventyy pohtimaan sitä, mitä voidaan nimittää Kristukseksi meissä, sitä enemmän persoonallisuus luopuu itsestään ja antaa itsensä Kristuksen palvelijaksi.

Sydän tulee lämpimämmäksi, rakastavammaksi, ja puhtaan sydämen meditaatiolla ihminen kykenee voittamaan suuttumisen tai epäpuhtaat ajatukset. Kun epäpuhtaita ajatuksia ilmaantuu tajuntaan, niitä voi katsoa lapsen viattomuudella ja sydän toteaa: “En kaipaa tuollaista”. Vääränlaiset ajatukset on helpompi voittaa heti niiden syntyvaiheessa, mutta ihmiset eivät yleensä ole kovin tietoisia tästä, ja kun ajatuksiin sitten lisätään tunnevoimaa, liekki leimahtaa. Kun tajunnassa kuitenkin vielä pitkäänkin voi liikkua suuttumisen tai ärsyyntymisen aiheita, jotka kerta toisensa jälkeen täytyy voittaa, lienee tämä yksi syy, miksi Vuorisaarnan käskyjen pitäminen tuntuu vajavaiselta, ne ikään kuin loittonevat miten tarkasti ikinä yrittääkään niitä pitää.

Risti

Mikä risti sitten on? Se, mitä kullakin tässä elämässä on vaikeaa: suut-tuminen, epäpuhtaat ajatukset tai vaikeus olla tosi ja täsmällinen; nämä ne estävät meitä täysipainoisesti antau-tumasta epäitsekkääseen työhön ihmiskunnan hyväksi. Että ihminen on sukupuolensa vanki: on siis mies tai nainen, lienee suuri risti, jos asiaa tarkastelee harhoista vapautumisen näkökannalta. Esoteerinen itsekas-vatus alkaa vasta, kun ihminen on selvittänyt sukupuolisuuden ongelman: on siis vapaa sukupuolisuudesta. Siitä vapautuminen vaatii nöyryyttä, mutta se tekee ihmisestä lämpimämmän, rakastavamman, oikeastaan veljellisemmän, sillä se voima, joka sukupuolielämään kuluu, alkaa enenevissä määrin virrata sydämen kautta. Tämähän ei tietenkään estä avioliitossa eläviä pyrkimästä esoteerisesti, sillä he vain voittavat suku-puolisuutensa eläessään aviossa.

Persoonallisuus voi myös olla ristimme silloin, kun lakkaamme pelkäämästä kärsimystä, näemme kärsimyksen puhdistavana tulena, joka puhdistaa meidät itsekkyydestämme. Ottamalla kärsimykset vastaan tervetulleina opettajina huomaamme heikkoutemme ja ilomielin haluamme taipua Elämän Isän tahtoon. Tätä itsekieltäymys on: osata joka päivä ilolla kuolla alemmalle itsellemme, yhä enenevässä määrin olla Isän tahdon täyttäjiä. Silloin vapaudumme ristiriidoista, voimme antaa elämämme työhön ihmiskunnan palvelemiseksi. On hienoa voida olla hengessään vapaa, ei pelätä mitään, tuntea oma kesken-eräisyytensä ymmärtäen karman vielä ulkoisesti tuovan esteitä tielle. Olla varma siitä, että karmaa on mahdollista suorittaa tekemällä työtä palvelemalla epäitsekkäästi muita. Ei kannata jäädä passiivisesti odottamaan kar-maa, joka koetaan tuskallisena vain siksi, ettei ole ymmärretty elämää. Jokaisen on omakohtaisesti kuljettava Jumalansa luo. Mikään mahti ulkopuolellamme ei kykene vapauttamaan meitä, ellemme itse tosissamme ponnista ja kasvata itseämme.

Tällaisen itsekieltäymyksen toteuttaa mielestäni ihminen, joka kuulee kutsun muodostaa veljeyden ytimen. Teosofisen liikkeen tarkoitus on muodostaa tuo ydin, ei saarnaamalla veljeydestä vaan toteuttamalla se käytännössä. Teosofian opiskelu ja käytäntöön soveltaminen vääjäämättä vie siihen, että ihminen alkaa yhä enemmän elää korkeammissa ajatuksissa ja tunteissa. Ihminen tulee siksi, mitä hän ajattelee ja tuntee. Tämä voi tällä hetkellä näyttää persoonallisuudelle kovin kaukaiselta, mutta jos jaksaa olla uskollinen, tulee toteuttaneeksi elämässään jumalallista epäitsekkyyttä. Jälleensyntyminen takaa sen, että työ jatkuu, kunhan sen on aloittanut.

Jooga

Katsottaessa asioita laajemmasta perspektiivistä näkee että asiat, joissa saattaisi pinnallisesti tarkasteltuna olla ristiriita, ei lähemmin tarkasteltaessa sitä ole. Hyvänä esimerkkinä tästä on teosofisen työn ja Krish-namurtin työn näennäinen ristiriita. (Tarkoitan sitä kun hän ulkoisesti sanoutui irti teosofisesta liikkeestä.) Krishnamurtin ydinajatuksen voi ymmärtää jo luettuaan muutaman lauseen hänen tekstejään; ellei ymmärrä, on luettava ne kaikki. Eikö hän itsekin todennut kuulijoilleen, että jos te ymmärtäisitte mitä puhun, ei teidän tarvitsisi olla kuuntelemassa minua. Mieli jää helposti kiinni luettuun Krishnamurtiin ja samoin voi käydä teosofisten oppien kanssa. (Käytän tätä esimerkkinä ja toivon, että kiinnitätte huomiota esimerkin ideaan, ei ulkoiseen muotoon. Yritän tarkastella asioita niiden sisäisten liikkeellepanevien syiden kannalta, jolloin oleellista on tajunnan, tietoisuuden lisääntyminen, ei ulkoinen muoto. Riittävän kauan harjoitettuna tämä tuo rauhallisuuden, hätäilemättömyyden ilmapiirin ja poistaa pelot. Näin voi keskittyä oleelliseen eli työhön. Mielestäni Krishnamurtilla oli omanlaisensa dharma ja Blavatskylla ja Ervastilla omansa. Khirsnamurtin dharmasta on Alice Baileyn kirjassa “Tutkimus valkoisesta magiasta” hyvä selitys sille. Siinä puhutaan joogamuodoista. Lainaan tähän otteen kyseisestä kohdasta. Kirja on painettu vuonna 1934.

“Tähän asti ei ole vielä ilmestynyt yhtään kirjaa, joka antaisi kuvan synteesin joogasta. Meillä on ollut bhakti-jooga eli yhdistyminen rakkauden täyttämän omistautumisen kautta. Raja- jooga, joka on yhtyminen mielen kautta, on nyt saamassa painotusta. Kun puhutaan yhtymisestä synteesin kautta, kuulostaa siltä kuin se olisi joku kaksoismuoto. Mutta näin ei ole asian laita. Se on yhtymistä samaistumisen kautta kokonaisuuteen, ei yhtymistä oivaltamisen kautta tai vision kautta. Huomioikaa tarkkaan tämä ero, sillä se kätkee ihmiskunnan persoonalli-suuksille seuraavan askeleen salaisuuden. Bhagavad- Gita antaa meille pääasiallisesti avaimen bhakti-joogaan. Patanjali opettaa meille mielen joogaa. Evankeliumeissa meille kuvataan totuuden oivaltamista, mutta avainta samaistumisen salaisuuden paljastami-seksi ei ole vielä annettu. Se on varmassa tallessa muutamien tämän integroituneen ryhmän jäsenten hallussa. Se viimeistellään ilmentymään heidän henkilökohtaisten kokemuksiensa sulatusuunissa, ja annetaan näin maailman tietoon.”

Ja hieman tuon synteesin eli samaistumisen joogan vaatimuksista, joka siis vähitellen korvaa raja-joogan ja bhakti-joogan koulutuksen, siis suoraa lainausta.

“Opetusmenetelmät annetaan vain niille, jotka ovat kouluttaneet mielensä ja oppineet hallitsemaan tun-nekuohujaan. Tästä johtuu avain siihen, mikä nyt on tapahtumassa. Tämä kou-lutusmenetelmä ei tule olemaan mikään helppo oikotie päämäärään. Vain älykäs voi siihen osallistua, ja vain osiltaan tasavertaiset ja harmoniset persoonallisuudet ovat sopivia opetettavaksi. Uuden joogan avainsana tulee olemaan synteesi. Sen päämääränä on intuition tietoinen kehittäminen. Tämä kehittäminen jakautuu kahteen vaiheeseen. Ensiksi tulee intuition ja tarkan henkisen havaintokyvyn kehittäminen. Toiseksi, mielen taitava käyttäminen hyödyksi tulkitsevana välineenä.”

Ramana Maharshi opettaa, ettei tarvitse muuta kuin jatkuvasti palata kysymykseen: kuka minä olen? Tosin siinäkin pitää kärsivällisesti opetella meditoimaan ja saada mieli tyynty-mään. Kuten aikaisemmasta käy ilmi, on opittava rakentamaan harmoninen persoonallisuus. Käsittääkseni tuollaiseen mietiskelyyn ei kykene, jollei jo ole jo suorittanut elämän ns. maa- ja tulikoetta, jollei ole parhaillaan vesikokeessa ja siitä siirtymässä ilmakokeeseen. Nämähän ovat elämän meille asettamia kokeita, jotka meidän on ratkaistava. Lyhyesti ne tarkoittavat seuraavaa: Maakokeessa ihminen oppii luopumaan materiaalisesta omistamisen halusta, oppii antamaan työnsä tulokset yhteiseen käyttöön esim. henkisen työn hyväksi. Tulikokeessa ihminen oppii luopumaan itsekkäästä tunneluonnostaan, halusta olla persoonallisesti onnellinen. Vesikokeessa ihminen oppii voittamaan oman mielensä ja tässä kohden on mahdollista tosissaan aloittaa henkinen pyrkiminen niin, että valmistuu nopeammin palvelemaan ihmiskuntaa. Tähän kohtaan mielestäni sopii tuo samaistumisen jooga, jonka ilmensivät mm. Ramana Maharshi, Paul Brunton ja Krishnamurti. He ovat ainakin tunnetuimmat heistä. Ilmakokeessahan voitetaan oma puhdistunut ja “moitteeton” persoonallisuus, ylempi kynnyksenvartija.

Tällaisesta mietiskelyelämästä on luonnollisena seurauksena, että ajatuselämä on sydämellistä ja yhdistävää. Vaikka näkee puutteellisuuksia tai väärinkäsityksiä, ei niihin jää kiinni, kun rakkaus lämmittää mieltä ja ollaan valmiita riemurinnoin käymään päivän askareisiin.

Tapoja tai menetelmiä saavuttaa yhteys omaan korkeampaan minäänsä, parempaan itseensä on monia. Ihmisluonteet ovat niin erityyppisiä, jokaisen täytyy löytää itselleen sopiva menetelmä. Oleellista on saada kiinni korkeammasta minästään, joka sitten osaa järjestää elämän henkiseksi. Toisin sanoen, ihminen toimii sisältäpäin, ei ulkoisen maailman voimien pakosta. Silloin ihminen alkaa nähdä, mikä on tarpeellista, mikä pelkkää ilmaan huitomista; alkaa nähdä aina kaikissa ihmisissä ja tapahtumissa hyvää eikä tuhlaa aikaansa epämieluisten asioiden vastustamiseen, vaan rauhassa rakentaa ihmiskunnan temppeliä, tämä on korkeamman minän toimintasuunnitelma.

Sattui silmiini “Valkoisen magian tutkimuksessa” kaksi tapaa tehdä työtä. Vanha eksoteerinen tapa toimia ulospäin ja muodostaa organisaatioita ja antaa voimaansa niiden järjestelemiseksi. Ja sitten tämä uudempi sisäinen tapa, jossa asetetaan mietiskelyelämä ensimmäiseksi luottaen siihen, että oikea mietiskely tuottaa vääjäämättä ulkoisia tapahtumia. Seuraukset eivät johdu ulkoisesta aktiviteetista vaan sisäisestä kasvusta.

Todellinen kristinusko

Todellinen kristinusko ja todellinen rakkaus on helposti määriteltävissä. Johanneksen epistoloissa on hyvin selkeästi ja yksinkertaisesti sanottu tämä:

“Sillä tämä on rakkaus Jumalan tykö, että me hänen käskynsä pidämme, ja hänen käskynsä ei ole raskaat. Sillä kaikki mikä Jumalasta on, se voittaa maailman, ja meidän uskomme on se voitto, joka maailman voitti. Kuka siis on, joka voittaa maailman, mutta se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika?”

Meidän siis pitää päästä sellaiseen uskoon, että Jeesus Kristus todella tietää ja voi meille neuvoa, kuinka päästä totuuden, Jumalan tietoon. Ei siis mitään sokeaa uskoa, vaan sisäisen tunnon, käytännön elämän tuoma varmuus. Että siis voi todeta omassa elämässään rakkauden voittavan kaikki tiellä eteen tulevat ongelmat. Jos uskoo, kieltää itsensä ja huomaa ajan myötä, että hänen käskynsä eivät ole mahdottomia toteuttaa käytännön elämässä. Niiden täyttäminen tulee vain asettaa elämässä ensimmäiseksi. Ihminen voittaa omat heikkoutensa, itsekkyytensä, ylpeytensä uskomalla, että hänessäkin on Jumala, Kristus, joka kaiken alhaisen voittaa. Ei hänen tarvitse enää kiinnittää huomiotaan heikkouksiinsa, ei enää antaa valtaa niille, vaan jatkuvasti voittaa ne totuuden hengellä. Niin ihmisen pitäisi itseään kasvattaa, kiinnittää huomionsa kaikkeen hyvään, kauniiseen ja jaloon, nousta jatkuvasti ylöspäin jaloudessa ja epäitsekkyydessä. Ja kuten sanotaan, totuus vapauttaa.