Matkamies

Tien ohesta tempomia

Päättyvän vuosisadan loppupuolta ennustettiin yksilöllisyyden nousuksi ja ennustus näyttää toteutuneen. Uskottiin, että ihmiset eivät ainakaan täällä länsimaissa olisi ajetuksiltaan, aatteiltaan, toiminnaltaan massaa, vaan olisivat alkaneet käyttää omia aivojaan, kenties sydäntäänkin, rakentaakseen oman elämänsä puitteita.

Kehitys ei kuitenkaan näytä tapahtuneen toiveiden mukaisesti. Yksilöllisyyden nousua pidettiin, ja pidetään, henkisyyden kasvuna. Näin sen ovat ymmärtäneet ainakin teosofiset ajattelijat, muun muassa Pekka Ervast, joka puhui ja kirjoitti yksilön ja yksilöllisyyden merkityksestä monissa eri yhteyksissä. Massoja puuduttaneen sokean uskon – oli se sitten uskonnollista tai aineellista – sijaan oli kasvava yksilöitä, jotka itsenäisesti pyrkisivät suurempaan tietoon ja taitoon niin älyn, tunteen kuin tahdonkin alueilla.

Me ihmiset olemme todella yksilöityneet. Sukulaisuus- ja perhesiteet ovat höltyneet niin, että melkoinen joukko ihmisiä on itsensä “yksinhuoltajia”. Monet entiset suuretkin aatteet ovat väljähtyneet, mikä näkyy jo siinä arkisessa ilmiössä, että ei haluta liittyä yhteen toimimaan jäseninä yhdistyksissä tai muissa yhteenliittymissä. Yhteiskunta ei ole enää niin kiinteä kuin aikaisemmin, yhteiset asiat eivät kiinnosta. On mieluisampaa vetäytyä omaan kuoreensa. Tämä tietenkin koskee erityisesti länsimaita, mutta ei liene vierasta muissakaan kulttuureissa.

Kehityksessä on varmasti myönteistäkin, oikeastaan se on pohjaltaan myönteistä, eri ilmenemismuodoissaan. Oma persoonallinen etu on noussut yhteisen edun ja yhteenkuuluvuuden yläpuolelle, eikä sitä pidetä mitenkään paheksuttavanakaan. Selvästi tämä näkyy etenkin talouselämän alalla, missä kaiken toiminnan täytyy tuottaa tulosta ja taloudellista hyötyä, mutta ajatustapa on levinnyt laajemmaltikin, jopa kulttuurin ja uskonnon piiriin. Yksilöllisyydestä on päästy vasta itsekkyyden asteelle, tai paremmin sanoen, laskeuduttu siihen.

Tällaisia ikäviä ajatuksia on tullut mieleen, ja olen yrittänyt löytää niille edes osittaista selitystä. Kysymyksessähän on ihmiskunnan yhteinen vitsaus pahan ongelma, pahan ilmeneminen, pahan ainakin näennäinen ylivalta. Miksi me ihmiset olemme pahoja, teemme pahaa, ajattelemme pahaa? En mistään muualta kuin teosofiasta ole löytänyt näkemystä, joka antaisi järkeä ja tunnetta tyydyttävän vastauksen: ihmiskunta elää sellaista kehityksensä vaihetta, jossa sen on opittava tuntemaan paha kaikissa eri muodoissa. PE:n sanoin (Christosophisia peruskysymyksiä I, s 134): “Meidän ihmiskuntamme on ratkaisemassa pahan ja kärsimyksen ongelmaa ja odottaa sitä päivää, jolloin ihmiskunta pääsee vapaaksi pahuudesta, synnistä, ristiriidoista.”

PE:n näkemyksessä on mielenkiintoista, että hän puhuu ihmiskunnasta, siis kollektiivista. Sen kohtalosta ja kehityksestä on kysymys, ei ensi sijassa yksityisen ihmisen. Ihmiskunta käy koulua jonkin suuren suunnitelman mukaan, ja meistä jokainen on osallisena siinä koulussa. Me emme voi tempautua irti muusta ihmiskunnasta, emme elämässä emmekä kuolemassa.

Pahan ongelman tarkasteleminen kokonaisuudesta käsin on totuudenetsijälle vapauttavaa. Se etäännyttää omasta pienestä minästä, vahvistaa uskoa elämän lakisiteisyyteen ja kehitykseen. Sen sisäistäminen merkitsee ennen muuta, että askel kohti oikeaa yksilöitymistä on tullut mahdolliseksi.

Elämän koulussa kaikki ihmiset lopulta saavuttavat asetetun päämäärän. Mutta oppiminen on varsin hidasta, jos se jätetään pelkästään kuin luonnon varaan. Sen vuoksi kaikki suuret uskonnot ja ajattelijat ovat aina kehottaneet ihmisiä kehittämään itseään, kiirehtimään askeleitaan eli toisin sanoen yksilöitymään. Ihmiskunta tarvitsee näet oppaita ja auttajia niiden jumalien ja mestareiden lisäksi, jotka ovat työssä mukana alusta loppuun. Tämän yksilöitymisen kantavana voimana on epäitsekkyys ja rakkaus hyvyyteen ja totuuteen. Se on myönteistä yksilöitymistä, sillä se merkitsee ihmiskunnan raskaan taakan nostamista omille harteille, pahan voittamista kollektiivisesti.

Kun pahan mysteeri on opittu, ihmiskunta siirtyy uudelle luokalle, uuteen oppimisen vaiheeseen. Emme tiedä, milloin näin tapahtuu, mutta siitä voimme olla varmat, että tie on ennalta jumalien säätämä ja ohjaama jatkossakin. Mutta se tie käy ihmisyksilöiden kehityksen kautta. Meitä auttavat jumalat tarvitsevat työssään työtovereita, joiksi ihmiset on kutsuttu. Yksilöitä.

Matkamies