Eila Laxén-Larjo

Otsikon teema kokosi Pekka Ervast -seminaarin jälleenHanasaareen. Seminaari on teosofien ja antroposofien yhteistyötäparhaimmillaan. Sen osoitti toukokuun viimeisenä sunnuntaina pidetty neljässeminaari. Huolimatta siitä, että yleisöä kertyi vain 61 fyysisellä tasollaolevaa henkeä, vaikutti siltä, että mukana oli henkiä korkeammilta tasoilta.Niin syvällinen, ilmava, rauhallinen ja tasapainoinen tunnelma oli. Senaistivat kaikki paikalla olleet, jotka kokivat esteettömästi veljeyttäkaikkia mukana olleita kohtaan, huolimatta siitä oliko toinen teosofi, kristosofi,ruusu­ristiläinen, antroposofi, baileyläinen,tai muuhun ajatussuuntaan kiintynyt totuudenetsijä. Tapahtuman korkeaatunnelmaa nostivat osaltaan herkät ja kauniit taide-esitykset: kuulimme ErkkiMelartinin pianokappaleita Soile Pohjasniemen soittamina, Heli-Marja Kytölälauloi Merikantoa ja Kuulaa, Simo Vuoristo taituroi viulullaan Mozartia jaseminaarin lopuksi Pekka Ervastin säveltämän Sadun. Katja Laatikainenhelskytti kannelta niin, että kuulijat kokivat nousevansa jollekinkirkkaammalle olemisen tasolle. Ehkä kanteleen välityksellä meitä tervehtiitse Väinämöinen? Ainakin koimme Väinämöisen paluun Eila Väisäsenlausuessa Kerstin Bergrothin runoja.

Pekka Ervast -seminaarin työryhmään kuului tällä kertaa15 eri työmuotoihin kuuluvaa henkilöä. Yhteistyön merkitystä korostaakinjuuri se, että jokaisen järjestön puheenjohtajat ja aktiivit ovat keskeisestimukana suunnittelussa ja toteutuksessa.

Aloitimme seminaarin mietis­kelemällä seuraavialauseita:

”Tietoista henkistä elämää on se, kun ihminen ymmärtää olevansavastuussa kaikista teostaan.

Itsetietoista henkistä elämää on se, kun ihminen ymmärtää olevansavastuussa koko ihmiskunnan elämästä.”

Seminaarin juhlapuheen piti Yrjö Kumila. Hän tähdentää, ettäteosofiseen kirjallisuuteen tulee suhtautua tutkijan otteella, ei sokeastiuskomalla. Hän korostaa omien ajatusten ja kykyjen tärkeyttä ja varoittaasokeasta paavinuskosta. Hän peräänkuuluttaa tietoisuuden avartumistasanomalla: ”Me suun­taamme kohti korkeuksia,sulkematta pois syvyyksiin kulkemista.”

Hän mainitsee tietynlaisen haltioitumisen löytyvän korkeuksista, mutta kunjuuret tunkeutuvat syvälle, löytyy vankka perusta, joka on sisäisestisyvällä meissä.

Kumilan mukaan todellinen veljeys on tietoisuutta kaikenelämän ykseydestä. Kun sen oivaltaa, suhde lähimmäisiin ja elämäänmuuttuu silloin tietoiseksi toiminnaksi.

Hän sanoo, että oman persoonan riisumisen tuloksena ihminenpääsee täysin itsettömään toimintaan. Syvyyksisillä ei hänen mukaansaole tekemistä psykologian alitajunnan kanssa. Sillä siellä ei ole alitajunnankiirettä ja uhkaa. Tietoisella tasolla ajatuksen ja tunteen täydellinenpuhdistaminen ilman väkivaltaa johtaa levottoman ihmismielen tyyneyteen.Persoonallisen minän voittaminen vie täydelliseen rauhaan, joka vapauttaaenergioita turhista peloista, intohimoista ja haluista. Vapautunut energialisää ihmisen työkykyä ja mahdollisuuksia.

Kauno Mannonen aloitti puheensa hyvän ja pahanymmärtämisestä ja voittamisesta kertomalla kiinalaisen tarun kyläläisistäja vanhasta viisaasta päälliköstä, joka jokaisen onnettomuuden jälkeenepäröitsi, ettei siinä kai sattunut niinkään pahasti. Joka kerta epäonniosoittautui myöhemmissä tapahtuman käänteissä siunaukseksi.

”Totuus lopulta vapauttaa meidät kaksinaisuuden elidualismin harhasta. Harhasta, jonka valepukuun hyvä ja paha ovat kietoutuneet,ja joka harha on meille niin kauan todellisuutta, kun vielä näemme jotkutasiat hyvinä ja toiset pahoina, emmekä näe niiden läpi sitätarkoituksenmukaisuutta, joka niiden kautta puhuu,” hän sanoo.

Kauno painottaa, että maailmassa kaikki on järjestyksessä;ainoa paikka, missä on epäjärjestystä, on meidän tajuntamme. Sielläpitää tapahtua parannusta, vain sen myötä paranee. Maailmamme on omienajatustemme tuote, sellainen jollaisena olemme sen oppineet näkemään. Ilmanpahaa emme oppisi tuntemaan hyvää.

Hänen mukaansa paha on pohjimmiltaan tajunnanrajoittuneisuutta: mitä rajoittuneempi tajunta on, sitä suurempi on pahankokemus. Kääntäen hän lisää, että mitä vähemmän ihminen näkee jakokee pahaa ympärillään, sitä vapautuneempi ja valaistuneempi on hänentajuntansa ja ymmärryksensä. Sellainen ihminen näkee kaikessatarkoituksenmukaisuuden toimivan, myös onnettomuuksien kohdatessa.

Ymmärrän, että hyvä ja paha ovat kaksi toisensapoissulkevaa arvoa. Ilman toista ihminen ei koe toistakaan. Kauno sanookin,että pimeä, paha on välttämättömyys, jotta valo, hyvä voi ilmetä.

”Kun näemme hyvän pahassa, eli lopun alussa, olemmeraottaneet ikuisuuden verhoa. Silloin olemme astuneet hyvän ja pahanyläpuolelle, pyramidikolmion kärkeen, josta jumalainen tajunta, rakkaus,valaisee persoonallista ymmärrystämme.” Kauno jatkaa, ettei jumalainenrakkaus erottele hyvää pahasta, eikä suorita valintoja, vaan siinä vallitseekaikkiyhteys ja sopusointu. Rakkaus, joka vielä suorittaa valintoja, onpersoonallista.

Hän kertoo Lusiferista, valon­tuojasta,joka ihmiskunnan kasvattajana on verhonnut työnsä pahuuden viittoihin.Paholaisen työ ei ole todellisuutta, sillä pimeys joutuu karttamaan valoa,mikäli se ei halua olemattomuutensa paljastuvan.

Keskustelussa todetaan, että paha on osa ihmisen kehityssuun­nitelmaa,että paha on ihmisen korvien välissä oleva tajunnallinen asia, että pahankohtaaminen on opetustilanne ja että ymmärrys on taivasten valtakunnan avain.

Kristosofien Kyösti Niiranen puhuu veljeydestä ihmisyydenlähteellä. Hänen puheensa etenee Ranskan vallankumouksesta, sosialistisestaliikkeestä, väkivallasta, ihanteiden murtumisesta, kuinka maailma muuttuuvasta, kun ihminen muuttuu ja unohtaa aseet. Keskustelussa joku kaunoilee: hyväveli, aseveli ja pyöveli… Salista kerrotaan DNA-tutkimuksen osoittavan, ettäjoka 50. maailman ihminen on toistensa serkku, mutta silti veljeys saavutetaantoiminnan tasolla.

Maria Sannamo puhui uudistuvasta ihmiskunnasta, vapaudestahengen pyrkimyksenä. Hän viittaa Pekka Ervastin 1932 pitämiinkesäkurssiluentoihin, jotka on koottu kirjaksi “Mitä on vapaus” ja toteaa,että vapaus kehittyy veljeydestä.

Sannamon tarkoittama veljeys ei ole vanhan ajan veljeyttä,veljes­riip­puvuutta, kuulumistaturvalliseen yhteisöön. Hän tarkoittaa tilaa, jossa ihminen luottaa omaanjärkeensä, eikä seuraa guruja. Hän puhuu uudesta vapaasta veljeydestä,yhteisyydestä, jossa pelot on voitettu ja irrallisuuden ja yksilöllisyydenhyväksyminen on tätä päivää. Hän korostaa veljeyden tunnetta, joka onsyntynyt kaikkia ihmisiä kohtaan, ei vain omia tuttuja ryhmiä kohtaan.

Keskustelussa halutaan vapauttaa laumaihminen, jokakopioi systeemin kautta itselleen elämänmalleja. Sillä uudessa,yksilöllisessä tietoisuudessaan ihmisen on oltava hereillä valinnoissaan jaoltava itse vastuussa ajattelustaan.

Loppukeskustelussa siteerataan Epiktetosta, joka on sanonut:”Älä vaadi, että asiat tapahtuvat, kuten haluat, vaan toivo, että netapahtuvat kuten tapahtuvat, silloin sydämessäsi vallitsee rauha.”

Pirjo Aallon juontajaparina toiminut Yrjö Mäenpää sulkeeseminaarin toivomalla Pekka Ervast -seminaarille jatkoa. Hän korostaa PekkaErvastin ja Kalevalan suurta merkitystä suomalaisen totuuden etsijän tiellä.

***

Timo Toikka oli koonnut tälläkin kertaa seminaarinyhteyteen hienon näyttelyn Pekka Ervastista. Meille ruusuristiläisille olierityisen mielenkiintoista tarkastella kuvia Amerikan matkasta, jonka jälkeenPekka Ervast kirjoitti kirjansa “Suuri seikkailu”. Toikan kanssakeskustellessa kuulin, että seikkailu tarkoittaa vihkimystä, mikä teki kirjanentisestäänkin mielenkiintoisemmaksi ja salaperäisemmäksi.