Anne Paalo

Kirja-arvostelu Sergei O. Prokofjevin kirjasta: “Anteeksiantamisen henkinen merkitys”

Sergei O. Prokofjev on tunnetun venäläisen säveltäjän pojanpoika, joka jo nuorena tutustui Rudolf Steinerin tuotantoon. Nykyään hän on Venäjän antroposofisen liiton puheenjohtaja.

“Anteeksiantamisen henkinen merkitys” on hänen ensimmäinen suomennettu kirjansa. Se on todellinen helmi henkistä kasvua kuvaavan kirjallisuuden joukossa. Monet kirjan lukijat ovat kommentoineet pelkän kirjan lukemisen helpottaneen taakkojen kantamisessa ja antaneen uusia voimia henkisen kasvun tiellä. Tästä oudosta reitistä on joksikin aikaa tullut selkeämpi tie opasteineen, jotka kuvaavat päämääriä.

Sergei Prokofjev on käsitellyt vaikeaa aihettaan kaikille ymmärrettävällä tavalla tukeutumalla käytännön esimerkkeihin, joista koskettavin on kertomus juutalaisesta asianajajasta. Tämä joutui näkemään vaimonsa ja viiden lapsensa teloituksen ja vietiin itse keskitysleiriin. Vihaaminen olisi ollut helpoin ratkaisu, mutta mitä se oli jo saanut aikaan: kuuden hänelle rakkaimman ihmisen kuoleman. Hän päätti käyttää lopun elämänsä jokaisen kohtaamansa ihmisen rakastamiseen. Tästä tuli voima, jolla mies selvisi kaikista koettelemuksista keskitysleirissä. Ensin anteeksiantaminen ja sitten kaikkien rakastaminen.

Kirja toimii henkisenä herättäjänä ja puhuttelee vakavasti jo “pitkällekin” ehtinyttä totuudenetsijää. Se on kartoitus ihmisen henkisestä elämästä ja hieno inspiraatio siitä, mikä henkinen tehtävä ihmiskuntaa odottaa seuraavalla vuosituhannella. Samoin raottuu mystinen verho siitä, mitä tarkoittaa Kristuksen toinen tuleminen, joka sekin liittyy kykyyn antaa anteeksi.

Anteeksiantaminen henkisenä tienä löytyy puhtaimpana esoteerisesta kristinuskosta. Jeesuksen sanat ristillä kuuluivat: “Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä mitä tekevät.” Anteeksiantamisen kautta Kristuksesta tuli karman herra.

Kirjailijan mukaan Isä meidän-rukouksen viides säe on aikakautemme, viidennen kulttuurin henkinen tehtävä: “Ja anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa”. Kuudes säe on kuudennen juurirodun tehtävä: “Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen” ja vasta seitsemännellä aikakaudella selvitämme pahan arvoituksen: “Vaan päästä meidät pahasta”.

Anna meille meidän velkamme anteeksi eli alempi minä kääntyy ihmisessä korkeamman minän puoleen. “Niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velkaa”, eli anteeksiantaminen on kahden minän välinen ongelma, todellisuudessa sosiaalinen ongelma. Epäsopu yhteisössä johtuu eetteriruumiin virheellisyyksistä eli velkamme, kostonhimo ja kauna vaikuttaa eetteriruumiiseen myrkyn tavoin, ja siitä seuraa karman ongelma. “Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme” on pahan kohtaamisen ongelma ja kuinka siihen voi löytää oikean suhteen.

Kun ihminen loukkaa toista tai tekee jotain pahaa, astuvat kaiken käsittävät karman lait heti voimaan. Niiden tehtävä on joskus tässä elämässä, usein vasta seuraavassa, saada aikaan tilanne, jossa taas kohdataan ja syyllinen hyvittää tekonsa. Kun ihminen antaakin anteeksi, hän luopuu vapaaehtoisesti korvauksesta, johon hänellä on kosminen oikeus ja hän vapauttaa lukemattomia korkeampien hierarkioiden voimia luoda tulevaisuudessa yhä uusia tilanteita maan päällä menneen karman sovittamiseksi. Tapahtuu nk. armo, anteeksianto. Se luo vapaan tilan, johon Kristus voi astua. Anteeksiannolla on mittaamaton merkitys ihmiskunnan historiassa ja anteeksiannon hetkellä muuttuu todeksi: “En minä, vaan Kristus minussa”.

Todellinen anteeksianto on eri asia kuin sen tien monet jäljitelmät ja naamiot. Anteeksiannon jäljitelmä näyttäytyy usein egoismin erityiseksi muodoksi, kätketyksi toiveeksi esiintyä mahdollisimman edullisessa valossa. Valehyväntekijän naamion takana ei niin sanottu “anteeksiantaminen” vaadi minkäänlaista sisäistä ponnistusta vaan sitä käytetään helposti hyväksi itsekkäiden päämäärien saavuttamiseksi. Emme ainoastaan päätä unohtaa meille tehtyä pahaa tai meitä kohdannutta epäoikeudenmukaisuutta, vaan otamme sisäiseksi velvollisuudeksi hyvittää paha ihmiskunnalle kuten toimi aiemmin mainittu asianajaja. Todellinen anteeksiantaminen tuo ihmiselle helpotuksen ja vapautumisen tunteen, koska kaunan kantaminen painaa sielua raskaana taakkana.

Todelliseen anteeksiantoon kuuluu myös tiedon elementti, tietävä rakkaus: “Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä mitä tekevät.” He eivät aavista, että heidän ristiinnaulitsemansa on todellisuudessa heidän oman minänsä, korkean kosmisen alkukuvan kantaja. Ihminen on näin antautunut alemman minänsä palvelijaksi ja naulannut ristille henkisessä mielessä korkeamman minänsä. Anteeksiantaminen johtaahenkiseen heräämiseen, mikä merkitsee niiden päämäärien ja tehtävien muistamista, joita ihminen asetti itselleen ennen maanpäällistä syntymistä. Kristuksen seuraajasta tulee “suurin marttyyri ihmisten joukossa” ja samalla hänellä on käytössään rajattomat anteeksiantamisen voimat, mutta oppilaat tulevat kantamaan kärsimyksen ja anteeksiantamisen raskasta ristiä niin kauan kuin maailmassa on ihmisiä “jotka eivät tiedä, mitä he tekevät” ja tarvitsevat korkeampaa anteeksiantamista, kunnes heidänkin silmänsä avautuvat tunnistamaan henkisen maailman totuuksia. Ilman anteeksiantamisen kykyä olisi vihityn elämä tänä päivänä yksinkertaisesti mahdotonta suurimmaksi osaksi mieleltään materialististen ihmisten keskellä.

Anteeksiantamisen tapahtumassa henkiminä, yhtyessään maalliseen minään, saa samalla kyvyn kasvattaa eetteriruumista ja hajoittaa kaikki sen tummentumat ja kovettumat, joita siihen muodostuu taukoamatta maallisten virheidemme, moraalisten ja luonteeseen liittyvien puutteiden, valheellisen ajattelun ja aivan erityisesti kostonhalun ja kateuden seurauksena. Jos ei pysty antamaan anteeksi, voi menettää elämänsä suurimman mahdollisuuden. Kristuksen toinen tuleminen tapahtuu ihmisen oman eetterikehon kehityksen myötä eetteritasolla. Golgatalla Jeesus vielä ilmestyi fyysisellä tasolla. Kristus ristiinnaulittiin ensin fyysisesti ja toisen kerran eetteritasolla henkisesti 1800-luvulla. Eli Golgatan mysteerio toistui eetterimaailmassa, koska 1500-luvulta henkiseen maailmaan tuli kuoleman portin kautta materialistisia sieluja ja maata alkoi ympäröidä tiheä musta usva.

Antaessamme anteeksi muutumme mekin ja akashinen muisti tyhjenee. Jokaisessa inhimillisessä konfliktissa, jossa yksi tekee pahan tai väärän teon ja toinen antaa anteeksi, kehittyy heti sisäinen vastakohtaisuus, toisella kasvaa alemman ja toisella korkeamman minän voimat. Anteeksiannolla on myös hyvin suuri merkitys anteeksi saaneen elämälle. Pääasiallisen edellytyksen anteeksiantamisen välttämättömyyden näkemiselle muodostaa toisen ihmisen kohtalon ymmärtäminen.

Aktiivinen tahto olla antamatta anteeksi mikä esiintyy kostonhaluna ja kateutena, tummentaa ja kovettaa eetteriruumiin. Kuoleman jälkeen eivät sellaisten ihmisten eetteriruumiit hajoa heti eteeriseen ympäristöön, vaan voivat joutua ahrimaanisten henkien käyttöön eteerisen Kristuksen ilmestymisen vastaisessa taistelussa. Anteeksiantamiseen taipuvat ihmiset voivat kuoleman jälkeen löytää helposti tien enkeli Mikaelin joukkoihin.

Jokainen tosi anteeksianto on ihmiselle vaikeaa, koska sen toteuttamiseen liittyy kokemus täydellisestä suojattomuudesta pahalta, joka on annettava anteeksi. Sen takia onkin niin vaikeaa kohdata paha ilman väkivaltaa, anteeksi antaen ja lempeydellä. Jokaisen anteeksiannon yhteydessä ihmisen pitää kestää sisäisen voimattomuuden tunne. Siinä pitää luopua “vallan vaatimuksesta” ja ihminen on tietyn ajan täysin suojaton kohtalon iskuille ja ympäristölle.

Antaa anteeksi ja hyväksyä oma kohtalo, on myös sen seuraus, että kuoleman jälkeen on erityisen helppo puhdistumisaika, koska tyhjä “tila” syntyy niissä kohdin, joissa hän on maan päällä antanut anteeksi ja tila täyttyy Kristus-substanssilla. Jokaisen todellisen anteeksiannon yhteydessä alkaa anteeksi antava ottaa anteeksi saavan karmaa kannettavaksi. Molempien kuoleman jälkeen on antaja loistava johtotähti anteeksisaaneelle.

Jatkuvat pahat teot, virheet, erehdykset voimistavat niin paljon alemman minän ylivoimaa, että yhteys suojelusenkeliin, joka vaikuttaa korkeamman minän kautta, joskus katkeaa. Kuoleman jälkeen on vaikeaa, jos on menettänyt korkeamman minän johdon, koska suojelusenkelin tehtävä on saattaa sielu harmoniaan henkisen kosmoksen kanssa.

Kirjan lopussa Sergei Prokofjev kertoo manikealaisesta 200-luvulla alkaneesta esoteerisesta virtauksesta, joka on vielä tärkeämpi kuin ruusuristiläinen, koska manin virtaus tulee yltämään kuudenteen juurirotuun. Pahaa ei voiteta taistelulla, vaan lempeydellä. Manikealaiset mysteerit alkavat tulla esiin 7. kulttuurikaudesta lähtien ja moraalinen hengitys saa maagisen luonteen eli hyvällä voidaan voittaa paha. Nyt jo voidaan tätä valmistella: suvaitsevaisuudella ja anteeksiantamisella.

Manikealainen tie on kristillis-ruusuristiläinen tahdon tie, tahto muuttaa pahaa konkreettisesti hyväksi moraalisella alueella: “Älä vastusta pahaa”, “Maksa paha hyvällä”, “Rakasta vihollistasi”. Nämä ovat Kristuksen sanat anteeksiantamisesta ja siitä huolimatta vainosi roomalaiskatolinen kirkko kataareja, waldolaisia, temppeliritareita… Tämä alkoi kirkkoisä Augustinuksen ja manikealaisen piispa Faustuksen vastakohtaisuudesta 200-300 luvulla eKr.

Fyysinen tuhoaminen ei kuitenkaan voinut tukahduttaa näiden ryhmien takana olevaa henkistä, manikealaista impulssia. Pian vuoden 1250 jälkeen ruusuristiläisen virtauksen alkaessa, tämä virtaus omaksui paljon manikealaisten ja 700-800 luvun Graalin mysteereiden viisaudesta.

Anne Paalo