Rauno Rinkinen

Kalevalan 16:nnessa runossa kerrotaan Väinämöisen veneen veistämisestä ja sanojen etsimisestä. Väinämöinen veistää Sampsa Pellervoisen tuomista laudoista venettä:

“Teki tieolla venettä,

Laati purtta laulamalla”.

Mutta yllättäen häneltä puuttuukin kolme sanaa, joita hän lähtee hakemaan. Ensin Väinämöinen menee Tuonelaan, josta niitä ei löydy. Sitten hän menee paimenen kehoituksesta Antero Vipusen luo, joka hänet nielaisee, ja jolta hän viimein saa puuttuvat sanat.Tällaista symboliikkaa voi tietysti lähestyä usealla eri tavalla tai eri avaimella.

Ensin haluaisin tutkia tätä meidän jokapäiväisen elämämme kannalta, siten että Väinämöinen on kuin kuka hyvänsä meistä. Me olemme saaneet jonkinlaiset eväät selviytyäksemme tästä elämästä. Olemme saaneet Sampsa Pellervoiselta laudat josta veneemme saattaa valmistua. Vene on kulkuväline, jolla matkaa tulisi tehdä, mutta koska jotain puuttuu niin se ei valmistu. Usein huomaamme, kun meillä on joko henkisessä mielessä tai vaikkapa työhön liittyvä vaativa tehtävä suoritettavanamme, ja joudumme panostamaan siihen itsemme kokonaan, meille saattaa tulla tunne, ettei homma etene, meiltä ikäänkuin puuttuu vaadittavat sanat. Mistä me silloin ammennamme inspiraation.

Väinämöinen haki ensin apua Tuonelasta, kuolemanjälkeisestä elämästä, mutta turhaan. Katoavat arvot, kuoleman alaiset asiat eivät anna vastausta. Aisteja kiihdyttävät kevyet huvit eivät auta “lohtua ei suo rattoisa seura ei viini” (Leino). Tai niinkuin Kalevala kuvaa:

“En mä tänne tullutkana

Juomahan Manalan maljat,

Tuonen tuopit lakkimahan:

Juopuvat oluen juojat,

Kannun appajat katoovat.”

Se mikä meidän elämässämme on katoavaa ja kuoleman alaista on paljon muuta. Jos pystymme tarkastelemaan asiaa ikuisuuden kannalta huomaamme paremmin mikä ja kuinka paljon elämässämme on häviävää, ja mikä oikeaa ja totta.

Me tavallaan luomme oman katoavan kohtalomme rautaverkon:

“Oli ukko Tuonelassa;

Se on ukko kolmisormi,

Rautaverkkojen kutoja,

Vaskinuotan valmistaja.

Se kutoi sataisen nuotan,

Tuhantisen tuikutteli

Samana kesäisnä yönä,

Samalla vesikivellä.

Tuonen poika koukkusormi,

Koukkusormi, rautanäppi,

Se veti sataisen nuotan

Poikki Tuonelan joesta,

Sekä poikki jotta pitkin,

Jotta vieläkin vitahan,

jottei päästä Väinämöisen,

Selvitä uvantolaisen

Sinä ilmoisna ikänä,

Kuuna kullan valkeana

Tuolta Tuonelan ko’ista,

Manalan ikimajoista.”

Monesti sanotaan, että tämä fyysinen elämä on myös meidän helvettimme. Sitä se varmasti onkin monelle, jotka elävät koston kierteessä ja erilaisten pakkomielteiden vallassa. Hyvin nuoret ihmiset tekevät joskus erittäin raakoja tekoja pystymättä edes ymmärtämään niitä tai niiden seurauksia. Me itse omine itsekkäine pyrkimyksinemme olemme päästäneet tuonen koukkusormen heittämään verkot keskellemme. Tarvitseeko maailma psykoanalyysia, arvokeskustelua vai jonkunlaista luomuhoitoa?

Väinämöinen kuitenkin pääsee Tuonelasta ja antaa tärkeän ohjeen:

“Nuorisolle nousevalle,

Kansalle ylenevälle:

Elkätte, imeisen lapset,

Sinä ilmoisna ikänä

Tehkö syytä syyttömälle,

Vikoa viattomalle!

Pahoin palkka maksetahan

tuolla Tuonelan ko’issa:

Sija on siellä syyllisillä,

Vuotehet viallisilla,

Alus kuumista kivistä,

Palavoista paateroista,

Peitto kyistä, käärmehistä,

Tuonen toukista ku’ottu.”

Syyttömät kärsivät aina niin sodassa kuin rauhan aikana: lapset, nuoret, vähälahjaiset, kaikki sellaiset, jotka eivät pysty tai voi hallita elämäänsä ja ympäristöään samalla tavoin kuin aktiiviset voimakastahtoiset ihmiset.

Näyttää siltä, kun syyttömät ja viattomat ovat tarpeeksi kärsineet, niin yritetään jotenkin parantaa järjestystä lähettämällä turvajoukkoja tai poliiseja paikalle. Kovalla kovaa vastaan on iskostunut syvälle meihin. Mutta jo Kalevala tuo uutta asennetta meille asettaessaan hyvän paimenen tien näyttäjäksi. Jeesus myös puhui hyvästä paimenesta joka laumaansa ymmärtäväisesti ohjaa. Jos ajatellaan paimenta ammattina, on se väheksytyin ammatti mitä nykyään voi ajatella. Paimen joka pilliään soittelee illansuussa, ei oikein pärjää taloudellisesti, ei saa hankittua omaa taloa ja autoa.

Se paimen joka ohjaa oikealle tielle on kuitenkin jotain muuta kuin pelkkä pillinsoittaja. Se on jokin hyvä ja viisas, joka tietää neuvoa oikeille jäljille. Kirkoilla on ollut sielunpaimenen osa, ne ovat ikäänkuin Aabelin perillisiä.

Paimen neuvoo Väinämöistä:

“Saat tuolta sata sanoa,

Tuhat virren tutkelmusta

Suusta Antero Vipusen,

Vatsasta varaväkevän.

Vaan se on sinne mentävätä,

Polku poimeteltavata,

Ei ole matkoa hyveä,

Ei aivan pahintakana:

Yks’ on juoni juostaksesi

Naisten neulojen neniä,

Tuosta toinen käyäksesi

Miehen miekan tutkaimia,

Kolmas koikutellaksesi

Uron tapparan teriä.”

Voidaan vaikka ajatella noissa neuvoissa olevan jotain tärkeitä eettisiä ohjeita, joilla sekä miehinen äly, että naisellinen tunne asetetaan tasapainoon, jolloin voimme vasta havaita tai löytää Antero Vipusen:

“Itse virsikäs Vipunen,

Mies vanha varaväkevä,

Tuo virui virsinensä,

Luottehinensa lojuvi;

Haapa kasvoi hartioilla,

Koivu kulmilla yleni,

Leppä leukaluun nenässä,

Pajupehko parran päällä,

Otsalla oravikuusi,

Havuhonka hampahilla.”

Väinnämöinen kaataa puut miekallaan ja herättää Antero Vipusen. Ja sitten Antero Vipunen nielaisee Väinämöisen.

Tuosta Kalevalan kuvauksesta minulle tulee mieleen luonto tai luontoäiti kuten myös usein sanotaan. Sekin nielee eli ottaa vastaan kaiken. Vipusessa kasvavat puut, jotka myös edustavat luontoa. Sanotaan myös että se edustaa luonnon muistia, akaashaa.

Luonto on monille inspiraation lähde tai paikka, missä ladataan akkuja. Varmasti monet odottavat kevättä ja pääsyä kesämökille luonnon helmaan puuhastelemaan kukkamaiden ja vihannespenkkien kanssa tai järvelle soutelemaan. Kaikenlainen luonnossa liikkuminen antaa niitä puuttuvia sanoja, joiden avulla pystymme jatkamaan elämän karikkoisellakin tiellä.

Luonnolla on monia parantavia elementtejä. Sieltä on kerätty monenlaiset parantavat yrtit, sieltä on myös saatu ravinto: liha, kala, marjat ja hedelmät. Luonto on myös maapallon hengittävät ja elämää ylläpitävät keuhkot.

Luontoa yritetään suojella, säilyttää aarniometsiä ym. herkkiä alueita. On arvokasta, että yritetään suojella luontoa, mutta se ei yksistään riitä. Koska yhä useammat asuvat kaupungeissa, on tärkeää vihreyttää myös kaupunkiympäristöä. Jokaisen tulisi päästä osalliseksi kauniiden kasvien parantavasta vaikutuksesta.

Helsingin Sanomissa 5.3.2002 oli artikkeli, joka kertoi englantilaisesta eläkeläispariskunnasta ja heidän puutarhaharrastuksestaan. Artikkelissa todettiin mm: “Puutarhanhoidon elvyttävälle vaikutukselle haetaan nyt Britanniassa todisteita myös tieteen keinoin. Hyväntekeväisyysjärjestö Thrve on saanut arpajaisvaroista yli 300 000 puntaa eli lähes puoli miljoonaa euroa tutkiakseen puutarhanhoidon tervehdyttäviä vaikutuksia. Tieteellisenä apunaan sillä on Loughboroughin yliopisto.” Yleislääkärit suosittelevat jo puutarhanhoitoa terapiana. Se vahvistaa minäkuvaa, lisää itsevarmuutta ja parantaa sosiaalisia taitoja. “Puutarhanhoidosta veikataankin nyt uutta keinoa vanhusten, vammaisten ja syrjäytyneiden hoitoon.”

Oikeanlainen minäkuva, itsevarmuus ja sosiaaliset taidot ovat myös ne kolme puuttuvaa sanaa, jotka auttavat meitä kasvamaan. Todellinen henkinen kasvu ei edes oikein onnistu ilman niitä. Vaikka esim. vammaisten/kehitysvammaisten kohdalla ei puhuta henkisestä kasvusta samassa mielessä kuin esim totuudenetsijöillä, on myös heille luotava edellytykset ihmisenä kasvamiseen. Jokaiselle meistä Sampsa Pellervoinen on antanut erilaiset laudat veneentekoa varten, mutta jokaisen meistä tulisi voida rakentaa oma elämämme vene. Toisilla isompi ja toisilla pienempi.

Vipusen symboliikkaa selventävänä tekijänä tukee myös se, että 17. runo, joka käsittelee Vipusta, koostuu suurimmalta osiltaan erilaisten tautien yms. asetussanoista ja manauksista.

Kalevalan loitsuluettelosta löytyvät seuraavat loitsut 17. runosta: Apusanat, Hätäsanat, Kiinnityssanat, Kostosanat, Kotiinpaluusanat, Kyydinantosanat, Liikutussanat, Luovutussanat, Manaussanoja, Nostovian syntysanat, Pahojenasetus-sanat, Panentataudin syntysanat, Peloitussanat, Poikenluoman syntysanat ja Yleisiä manaussanoja.

Kun me olemme löytäneet sanat jotka tervehdyttävät meitä, meidän minäkuvamme on oikea, itsetuntomme kohdallaan ja sosiaaliset taidot kehittyneet. Voimme astua henkisen itsekasvatuksen tielle ja tutkimaan Kalevalaa mysteerio viisauden kannalta. Kuten Pekka Ervast Kalevalan avaimessa kuvaa, esittää Väinämöinen tältä kannalta katsottuna Tietäjää, joka on jo pitkälle kehittänyt itsessään henkisiä kykyjä. Hän on luomassa itselleen ikuista katoamatonta käyttövälinettä “henkiruumista”.

Sitä hän valmistaa “nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen.” Tämä viittaa siihen, ettei tuo työ tapahdu pelkästään tässä normaalissa päivätajunnassa, vaan se ulottuu meidän sisäisiin tajunnantiloihimme (näkymättömän temppelin rakentaja).

Kalevalan runossa sanotaan: “Teki tiiolla venettä, laati purtta laulamalla.” Hänellä on siis tietoa sekä sanan mahti hallussaan. Loihtimisesta puhutaan usein silloin kun puhutaan maagisesta suorituksesta.

Veneen valmistukseen ei myöskään kelpaa mikä tahansa puu. Pellervoinen joutuu huolella valitsemaan oikean materiaalin. Ruusu-Risti lehdessä v. 1978 oli Niilo Rissasen artikkeli Väinämöisestä ja Antero Vipusesta, jossa hän valottaa venepuiden valintaan liittyvää symboliikkaa. Haapa on ontelo tyveltä, sydän toukan syömä ja juurissa matoja. Aineellisen maailman tutkiminen ja tämä näkyvä ruumiimme on myös aikaa myöten laho ja toukkien syömä. Honka ei myöskään käy, koska se on huolainniekka, eli jotenkin viallinen ja “Korppi koikkui latvalla” eli sekin on kuoleman ja muutoksen alainen kuvaten meidän sielullista maailmaamme. Sen sijaan tammi kelpasi koska siinä “Päivyt kierti keskipuuta, Kuuhut latvalla kumotti.” Se on kuin kosminen tammi, kosminen tajunta, jota aurinko ja kuu kiertävät. Siitä kosmisesta tajunnasta ja sen tuomasta tiedosta voidaan rakentaa henkiruumis, se käyttöväline, vene, tai dharmakaya kuten sitä myös sanotaan.

Pekka Ervast sanoo kirjassaan “Totuuden ruumis”: “Jokainen hyvän päätöksen toteuttaminen, jokainen uskon teko lisää yhden atomin totuuden ruumiiseen, siihen ruumiiseen, joka näkyi tuon suuren ihmeellisen auran sisällä. Totuuden, dharmakayan, aura on taivaankaari, ja siinä sisällä on ihminen Jeesus persoonallisena olentona. Ja se ruumis, mikä hänellä siellä on on rakennettu kuolemattomista osista, ja ne osat on saatu sillä tavalla, että on kuljettu tuota siltaa; jokainen teko on lisännyt yhden atomin. Mekin olemme samassa työssä, mekin kuljettuamme sillan yli aina lisäämme yhden atomin, ja vähitellen me rakennamme itsellemme ruumiin, joka on kuolematon.”

Vaikka Väinämöinen saa asialliset veneen valmistustarpeet, ei se valmistu koska häneltä puuttuvat tarpeelliset sanat, joita hän hakee ensin fyysisestä maailmasta, sitten Tuonelasta ja viimein Vipusesta. Aikaisemmin sivuutin tuon Tuonela-jakson lyhyesti toteamalla sen kuoleman alaiseksi, katoaviksi arvoiksi. Mutta näiden runojen syvällisempi tarkastelu osoittaa, että todellinen tietäjä voi tunkeutua Manalan majoille itsetietoisena, tutkia kuolemanjälkeistä elämää ja sen salaisuuksia. Kalevalan kuvausta kuolemanjälkeisestä elämästä on teosofisten ja ruusuristiläisten tutkijoiden parissa pidetty varsin osuvana ja oikeana. Tuonen Tytti osaa nähdä vainajan hahmosta kuolinsyyn. Näin ei myöskään Väinämöinen voinut tuonen Tyttiä petkuttaa:

“Kun rauta Manalle saisi,

teräs toisi Tuonelahan,

verin vaattehet valuisi,

hurmehin hurahteleisi.

– –

Jos vesi Manalle saisi,

aalto toisi Tuonelahan,

Vesin vaattehet valuisi,

Helmasi herahteleisi.

– –

Jos tuli Manalle toisi,

Valkeainen Tuonelahan,

Oisi kutrit kärventynnä,

Partaki pahoin palanut.

Väinämöisen on viimein kerrottava totuus, että hän on tullut puuttuvia sanoja hakemaan. Niitä hän ei kuitenkaan saa, vaan:

“Manan neiti riitelevi:

“Oi on, hullu hulluuttasi,

Mies on, mielesi vähyyttä!

Tulet syyttä Tuonelahan,

Tauitta Manan majoille!

Parempi sinun olisi,

Palata omille maille:

Äijä on tänne tullehia

Ei paljo palannehia.”

Tuonen väki yrittää myös estää Väinämöisen paluuta sekä ilmoittaa ettei sieltä sanoja saa.

Kun Väinämöinen sitten pääsee Tuonelasta antaa hän nuo varoittavat sanat, joista edellä oli puhe. Voidaan ymmärtää, että tietäjä tuolloin saa jotain omakohtaista kokemusta ja tietoa kuolemanjälkeisestä elämästä.

Puuttuvia sanoja hän lähtee sitten hakemaan Antero Vipusesta. Matka ei ole aivan helppo, ja häntä siitä varoitetaan. Ilmarinen takoo hänelle varusteet ja matka voi alkaa. Kertomuksen tätä osaa on myös verrattu keskiaikaisiin legendoihin, joissa taivaan portille on kuljettava veitsien kattamaa siltaa yli Tuonelan kuilun, jossa lohikäärme vaanii kulkijaa.

Väinämöinen saapuu Vipusen luo, ja herättää tämän ikiaikaisesta unesta, Vipunen nielaisee Väinämöisen, joka risteilee pitkin Vipusen suolistoa, ja rakentaa sinne pajan.

Vipunen laulaa lopulta kaikki tietonsa :

“Silloin virsikäs Vipunen,

Tuo vanha varaväkevä,

Jonk’ oli suussa suuri tieto,

Mahti ponneton povessa,

Aukaisi sanaisen arkun,

Virsilippahan levitti

Lauloaksensa hyviä,

Parahia pannaksensa,

Noita syntyja syviä,

Ajan alkuluottehia,

Joit’ ei laula kaikki lapset,

Ymmärrä yhet urohot

Tällä inhalla iällä,

Katovalla kannikalla.

Lauloi synnyt syitä myöten,

Luottehet lomia myöten,

Kuinka luojansa luvalla,

Kaikkivallan vaatimalla

Itsestänsä ilma syntyi,

Ilmasta vesi erosi,

Veestä manner maatelihe,

Manterelle kasvut kaikki.

Lauloi kuun kuvoannasta,

Aurigon asetannasta.”

Vipunen lauloi Väinämöiselle maailman synnyn ja koko ilmenneen olemassaolon takana piilevän alkusyyn, luojan ilmenemisen tahdosta, josta kaikki on saanut alkunsa. Näin Väinämöiselle selvisi maailman ja ihmisen synty ja koko maailmankaikkeuden arvoitus .

Vaikka ulkoinen muoto Vipusrunossa onkin ainutlaatuinen on idea siitä yleismaailmallinen. Luonnon muistista eli akaashisista aikakirjoista on opetettu jo muinaisessa Intiassa. Kerrotaan että se on korkea taivastila, johon tavallisen ihmisen tietoisuus ei kuolemankaan jälkeen ylety. Akaashaan on jäljentynyt tarkka tieto siitä mitä maailmassa on tapahtunut. Tietäjälle tai korkealle Mestariolennolle voi akaasha aueta ja hän voi itse siitä lukea kaiken olemassa olevan tiedon.