Aija Tuukkala

Vietämme tänä vuonna Uuden Kalevalan 160-vuotisjuhlaa. Vuonna 1849 Elias Lönnrot laajensi lopulliseen muotoon Uuden Kalevalan. Jo 1800-luvun puolivälin eurooppalaisen romantiikan virtauksessa Väinämöisestä tuli suomalaiskansallisen uudestisyntymisen vertauskuva. 1900-luvun alussa Suomessa elettiin voimakasta kansallisromantiikan renessanssia, karelianismia niin taiteen, tieteen kuin myös esoteerisen uskonnon piirissä. Tässä virtauksessa myös Ruusu-Risti itsenäistyi Teosofisesta seurasta ja otti yhdeksi erikoistehtäväkseen suomalaisen salatieteen tutkimisen. Ruusu-Ristissä on tehty lukuisia Kalevalan mysteeritietoa, esoteerista kosmologiaa, etiikkaa ja ihmisen kehitystä käsitteleviä tutkimuksia. Kalevala todistaa meille, että Suomen heimo oli osallinen niissä muinaiseurooppalaisissa mysteerioissa, joissa tietäjiä kasvatettiin.

Tässä artikkelissa tarkastelen kalevalaista tulen laatua ja kulkua sekä tulen muuntumista valoksi kalevalaisissa mysteereissä. Lopussa keskityn erityisesti Tulen synty -runoon eli Kalevalan 47. runoon. Kalevalan rinnalla käsittelen hiukan myös toista meille ruusuristiläisille pyhää tekstiä, Johanneksen evankeliumia. Erityisesti tämä artikkeli on kunnianosoitus kansallishaltija Väinämöiselle.

Tuli muuntuu valoksi

Rosenkreutzilaisia on sanottu tulifilosofeiksi, sillä kautta aikain he ovat pitäneet tulta jumaluuden vertauskuvana. Tulen jumalat ovat valon jumalia, aivan kuten Kalevalassa tulen haltijat ovat myös valon haltijoita. Tuli on jumaluuden ilmennys ja läsnäolo, joka läpäisee koko maailmankaikkeuden. Tuli on henkisen voiman alkulähde, joka puhdistaa sekä elävöittää aineen ja muuntuu valoksi.

Fyysisen elämän aikana ihminen valaisee koko laajuudestaan vain pienen osan; sen ulkopuolelle pimeyteen jää paljon olemuspuolia, joista emme ole edes tietoisia. Tämä tiedostamatta jäävä osa on kuitenkin ihmisen kehitykselle aivan yhtä tärkeä kuin se mikä on tiedostettua. Pimeä on siis aivan yhtä tärkeätä kuin valo. Mielestäni Kalevala auttaa loistavasti valaisemaan sitä, mikä piilee ihmisen pimeydessä.

Aine ja muoto pysyvät itsekkyyden pimentäminä, jos hengen jumalallinen tuli ei niitä valaise. Samoin hengen valo pysyy ilmenemättömänä, jos se ei voi käyttää välineenään ainetta ja muotoa. Ihmiskunnan on pitänyt etääntyä jumalallisesta hengen tulesta, jotta johtaisimme luomistyön eteenpäin seuraavalle asteelle. Tämä luomisen seuraava aste on itsetietoisuuden saavuttanut eli jumalallisuudestaan tietoinen fyysinen ihminen – ihminen, jossa henki on muuntunut aineeksi ja aine on muuntunut hengeksi. Inkarnaatioiden saatossa me heräämme tietoisiksi siitä, että meidän on jatkettava jumalien luomistyötä.

Sampo-temppeli

Kalevalassa suomalainen ritaristo rakentaa Sampo-temppeliä eli takoo, soittaa ja loitsii jumalallista tietoisuutta ilmenemään fyysisellä tasolla. Artikkelissani kalevalaiseen ritaristoon kuuluvat tietäjä Väinämöinen jumalallisen tahdon vertauskuvana, loitsija Lemminkäinen jumalallisen rakkauden vertauskuvana sekä takoja seppo Ilmarinen jumalallisen tiedon vertauskuvana. Sanaa tai ilmaisua Sampo-temppeli Kalevalan runoissa ei ole. Mielestäni Sampo-temppeli on yhtä kuin Graal-temppeli. Ne molemmat on pyhitetty jumalalliselle tiedolle, manakselle eli Pyhälle Hengelle. Mytologisen maantiedon mukaan myös Sampo-temppeli sijaitsee pyhällä vuorella, se sijaitsee Pohjolan kivimäessä eli fyysisessä kehossamme.

Tuli on keskimmäinen veljeksistä

Kalevalan luomisrunoissa tuli on luova voima, joka hedelmöittää fyysisen maaperän ja puhdistaa aineen. Kalevalassa sytytetään ensimmäinen tuli heti maailman ja Väinämöisen luomisen jälkeen. Maan kylvö -runossa Pellervoinen pellon poika ei saa tammipuuta juurtumaan ilman että merestä nouseva Tursas sytyttää kaislikon tuleen. Tammi voi juurtua ainoastaan maan ja tulen yhtymisestä syntyvään tuhkaan. Sittemmin tammi kasvaa niin isoksi, että se peittää auringon ja kuun. Tämä auringon ja kuun pimenemisen vertauskuva on myös toisintona Tulen synty -runossa. Molemmissa toisinnoissa tarvitaan merestä nouseva pieni mies – täydellinen jumalallinen ilmennys eli kosminen Kristus – vapauttamaan kuu ja aurinko.

Kalevalaisessa maailman luomisessa myöskään vilja ei kasva ilman tulta. Väinämöisen kylvämä ohran siemen voi kasvaa ainoastaan kaskitulen polttamassa maassa. Maa on siis ensin puhdistettava tulella. Väinämöinen kaataa kaskipuita, mutta jättää yhden koivun kaatamatta ”kokon ilman istuimiksi”, josta kiitoksena kokko eli kotka iskee tulta, joka sytyttää kasken, joka hedelmöittää maan.

Kalevalassa on erittäin mielenkiintoinen elementtien kolminaisuus: vesi, tuli ja rauta. Vesi on vanhin, tuli keskimmäinen ja rauta nuorin veljeksistä eli elementeistä. Tuli liittyy keskeisenä elementtinä raudan syntyyn. Raudan syntyruno lauletaan Kalevalassa sen jälkeen, kun Väinämöinen on ollut ensimmäistä kertaa Pohjolassa. Väinämöinen kosii Pohjan neitoa ja epäonnistuu Pohjan neidolta saamassaan kolmannessa ansiotyössä, kun hän venettä veistäessään veistää polveensa verta vuotavan haavan.

Myös rauta ja veri liittyvät Kalevalassa kiinteästi yhteen. Ruusuristiläisyys opettaa, että ihmisen minuus sijaitsee veressä. Veressä on myös elämänvoima ja tiedämme, että meidän on uhrattava oma sydänveremme, jotta voimme yhtyä korkeampaan minään ja saavuttaa itsetietoisuuden fyysisellä tasolla. Raudalla on vahva magneettinen sidos fyysiseen tasoon. On huomionarvoista, että fyysisessä kehossa rauta on sitoutuneena juuri vereen ja se toimii veressä hapen eli hengen välittäjänä. Raudan voi ajatella olevan alemman ymmärryksen vertauskuva. On siis loogista, että Kalevalassa raudan syntyruno sisältää myös Ilmarisen eli korkeamman jumalallisen tiedon syntymisen.

Sampo-temppelin silta

Sampo-temppeliä rakentaessaan kalevalainen ritaristo rakentaa ensin siltaa Sampo-temppeliin eli siltaa aineen ja hengen välille. Tämä silta yhdistää alemman ja korkeamman minän, ja teosofiassa sitä kutsutaan nimellä antahkarana. Teosofiassa on myös käsite monadi, joka merkitsee ykseyttä ja yhdistynyttä ylempää kolminaisuutta (aatma, buddhi ja manas). Ykseytenä tätä kolminaisuutta voi nimittää hengeksi. Kalevalan ritaristo on vertauskuva tästä kolminaisuudesta, kun taas alemmaksi elementtikolminaisuudeksi muunnettuna Väinämöisen vastine on vanhin veli eli vesi. Lemminkäisen vastine on keskimmäinen veli eli tuli. Ilmarisen vastine on nuorin veli eli rauta.

Saadaksensa polvenhaavan verenvuodon tyrehtymään Väinämöinen menee tapaamaan verentukinnan tietäjäukkoa, jolle hän laulaa raudan syntyrunon eli paljastaa raudan syntysanat. Kun tutkii rautaa alemman minän vertauskuvana, näkee selvästi että kalevalaisissa mysteerioissa minuus taotaan vereen. Sillä heti kun Väinämöinen on laulanut raudan syntyrunon, syntyy seppo Ilmarinen. Hän syntyy yöllä vaskinen vasara valmiina kädessään ja alkaa heti päivällä etsiä pajan paikkaa.

Seppo Ilmarisen synty sisältää minuuden syntymisen. Ihmiskunnan kehitykseen tarvitaan alempi sekä korkeampi minä, ja seppo Ilmarisen tehtävä on takoa ne yhteen. Ilmarinen syntyy yöllä, mutta pajan hän laatii päivällä eli minuuden takomistyön hän aloittaa päivätietoisuudessa. Jumalallisen tiedon vertauskuvana Ilmarinen alkaa heti tulessa takoa rautaa eli alempaa minää työkalukseen. Raudan synty -runo paljastaa, että korkeammasta minästä peräisin oleva jumalallinen tieto alkaa heti alemman minän synnyttyä muotoilla sitä käyttövälineekseen. Väinämöinen paljastaa minuuden syntymisen salaisuuden, ja Ilmarinen puhdistaa sen tulessa ja muovailee käyttövälineeksi.

Itsetietoisuuden saavuttaminen ei ole mahdollista ilman minuutta. Minuudessa henki ja aine liittyvät yhteen. Kun minuutemme herää toimimaan, tulemme tietoisiksi siitä, että olemme henkiolentoja, että meissä on korkeampi jumalallinen olemuspuoli – että olemme mikrokosmos eli pienoiskuva maailmankaikkeudesta.

Tuli ei polta tuttuansa

Väinämöinen on laulanut, että Ukko Ylijumala on synnyttänyt raudan kolmen Luonnottaren maidosta: mustasta, valkeasta ja punaisesta – siis jälleen kolminaisuudesta. Heti kun rauta on syntynyt, se tahtoo tavata elementtisen keskimmäisen veljensä eli itseään vanhemman tulen. Tuli eli jumalallinen rakkaus on alemmalle minälle eli raudalle kuitenkin niin tuima, että rauta pakenee suohon, nousee ruosteena suon pintaan ja asettuu suden ja karhun jalanjälkiin. Alempi minä on pelokas, epäitsenäinen ja kykenee ilmenemään vain eläimellisenä. Se ei siis kykene kohtaamaan jumalallista rakkautta ennen puhdistumistaan.

Ilmarinen löytää ruostuneen raudan suolta petoeläinten jalanjäljistä ja tuntee välittömästi syvää myötätuntoa sitä kohtaan. Ilmarinen tahtoo puhdistaa ja vapauttaa raudan. Hän tietää, että ruostuneen raudan voi puhdistaa vain jumalallinen rakkaus (eli buddhi) eli Kalevalan elementtien kolminaisuudessa tuli. Ilmarinen puhuttelee rautaa veljellisesti: ”Tuli ei polta tuttuansa…kun tulet tulen tuville, valkean varustimille, siellä kasvat kaunihiksi, ylenet ylen ehoksi.” (9:145–150)

Raudan uhri tulelle on itsekkyyden uhri. Se on itsekkäästä ja pimeästä alemmasta minästä luopuminen ja korkeammalle minälle eli Jumalan tahdolle ja valolle antautuminen. Kajastaako tässä jo Mars-vihkimyksen punainen tuli? ”Etten veistä veikkoani” (9:185).

Väinämöisen voitelu

Heti kun rauta on Kalevalassa ensimmäistä kertaa taottu, lakkaa Väinämöisen veri vuotamasta. Verenseisauttajaukko herjaa rautaa, sulkee Väinämöisen polvenhaavan ja rukoilee avuksi Ukko Ylijumalaa. Näin minuus on asetettu käyttövälineeseen. Tämän jälkeen Väinämöinen voidellaan. Tietäjäukko voitelee Väinämöisen polvenhaavan ja Väinämöinen laulaa: ”En liiku omin lihoini, Liikun luojani lihoilla… En puhu omalla suulla, Puhelen Jumalan suulla.” (9:507–512)

Voitelu aiheuttaa Väinämöiselle kipua ja tuskaa: ”Työnti tuosta tuskapäitä Keskelle Kipumäkeä, Kipuvuoren kukkulalle…” (9:524–526). Väinämöinen on kipunsa huipulla, mutta tuska häviää, kun tietäjäukko sitoo Väinämöisen polven silkillä. Voide yhdistää ja silkki on kattava luojan kaapu. Kipumäellä Väinämöisen tuskan lävistämä fyysinen keho asetetaan kuin uuteen valmiuteen ja uuteen kestävyyteen. Väinämöinen saa jumalallisen verhon fyysisen käyttövälineensä suojaksi.

Vasaranlyöntejä

Tämän jälkeen Kalevalassa seuraa Sammon taonta, jossa korkeampi minä muotoillaan fyysisen kehon kaksoispuoleen, eetterikehoon eli voimakehoon. Myös Sammon taontaan tarvitaan tulta. Kalevalaisissa mysteereissä Sampo taotaan sisä- eli salatajunnassa. Se taotaan näkymättömässä hengen (eli monadin) maailmassa, joka on kätketty eetterikehoon lähelle fyysistä kehoa.

Sampo merkitsee henkistä itsenäisyyttä sekä valtaa ylittää silta näkyvästä aineen maailmasta näkymättömään hengen maailmaan. Takomisen jälkeen Sampo salvataan Pohjolan kivimäkeen, eli sisäinen esoteerinen tieto kuljetetaan siltaa myöden Sampo-temppeliin eli kätketään fyysiseen kehoomme.

Eetterikehossa me ihmiset uudistumme ja meillä on mahdollisuus henkiseen muutokseen. Eetterikehon muistissa on myös aikaisemmissa inkarnaatioissa tekemämme eettinen puhdistus- ja itsekasvatustyö. Jokainen niistä on ollut yksi vasaranlyönti Sammon taonnassa. Jokainen niistä on ollut yksi lankku lisää Sampo-temppelin sillassa tai kenties jo yksi kivi lisää Sampo-temppelin kivijalassa.

Tulikeho

Sammon taonnan jälkeen Kalevalainen ritaristo lähtee kilpakosintaan ja viettää Pohjolan häitä. Tulinen jakso kalevalaisissa mysteereissä alkaa silloin, kun ritaristo lähtee Sampo-retkelle eli hakemaan Sampoa takaisin Pohjolasta. On aika astua sillalle. On aika saattaa päivätietoisuuteen fyysiseen kehoon kätketty tieto, valta ja valo sekä lahjoittaa se ihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi. On kysymys ns. tulikehon muodostumisesta eli tiedon ja vallan syvimpien voimien saavuttamisesta.

Kalevalaisissa mysteereissä Sammon takaisinsaamisen ja maailmaan jakamisen jälkeen on aika ottaa tuli alas aineeseen eli fyysiseen kehoomme. Eetterikeho on organisoitunut jumalalliseksi käyttövälineeksi ja fyysinen keho huokaa… antakaa minun astua sillalle. Antakaa minun ilmentää – Jumalaa! Fyysinen keho aavistaa olevansa olemassa sitä varten, että jumalallinen tajunta voi siinä ilmentyä. On Tulen synty -runon aika.

Tulta iski ilman Ukko

Kalevalassa Tulen synty loitsitaan runossa 47 (67–360). Väinämöinen on veistänyt uuden kanteleen ja tällä teollaan avannut antahkaranan eli sillan jumalallisen ja inhimillisen välille. Koko luomakunta huokaa ja itkee ilosta autuuden kyyneleitä, kun Väinämöinen soittaa kannelta ja laulaa. Myös kuu ja aurinko laskeutuvat fyysiselle tasolle Väinämöisen uutta soittoa kuulemaan. Louhi, fyysisen kehon mysteereiden vartijana, saa tällöin kuun ja auringon käsiinsä ja kätkee ne Pohjolan kivimäkeen eli fyysisen kehon pimeään aineeseen. Siis samaan paikkaan kuin hän oli kätkenyt Sammon.

Kun Louhi kätkee kuuta ja aurinkoa Pohjolan kivimäkeen, hän laulaa niille ohjeet odottaa siihen asti kunnes hän ajan ollen tulee vapauttamaan ne molemmat.

Kun Louhi on kätkenyt kuun ja auringon, valtaa pimeys myös taivaan. Henki ei voi ilmentyä ilman ainetta ja fyysistä kehoa. Tietenkin Ukko Ylijumala alkaa ensimmäisenä oudoksua sekä Kalevan että taivaan pimeyttä, sillä kyllähän valkeus pimeyden käsittää. Taivaan ja Kalevan valtaa ikävä. Ikävä, jossa henki ikävöi ilmentymistä ja käyttöväline ikävöi henkeä.

Ukko Ylijumala iskee majesteetillisesti tulta jumalallisella hengen miekalla. ”Tulta iski ilman Ukko, Valahutti valkeata Miekalla tuliterällä, Säilällä säkenevällä; Iski tulta kyntehensä, Järskytti jäsenehensä, Ylähällä taivosessa, Tähtitarhojen tasalla.” (47:67–74). Hän kätkee hengen tulikipunan kultaiseen kukkaroon sekä hopeiseen kehään ja antaa sen Ilman Immen tuuiteltavaksi. Ilman Impi alkaa muovailla uutta kuuta ja uutta aurinkoa. Taivaan kannet kallistelevat immen vaapotellessa ja vaaliessa valkeata. Ja sitten, yhtäkkiä, tuli putoaa Ilman Immen käsistä. Taivas repeää auki. Tulikipuna läikkyy läpi yhdeksän taivaan ja halki kuuden kirjokannen. Henki laskeutuu majesteetillisesti alas aineeseen.

Yheksän sylen syvyyessä

Niin alhaalla kuin ylhäällä. Sillä myös Sampo eli eetterikeho oli kalevalaisissa mysteereissä kätketty yhdeksän sylen syvyyteen ja yhdeksän lukon taakse. Yhdeksän lukkoa merkitsevät fyysisen kehon aistikeskuksia, ja kun näiden porttien salvat avautuvat, alkaa alempi palvella ylempäänsä eli tapahtuu Jumalan tahto. Aistimme puhdistuvat ja alkavat toimia epäitsekkäästi. Lakkaamme samaistumasta aisteihimme, kun Ilmarisen tavoin tietoa takomalla saavutamme raudanlujan itsehillinnän. Tämä jumalallinen tieto ilmenee eetterikehossamme valona, joka alkaa loistaa aistien puhdistumisen jälkeen. Tulen synty -runon kuusi kirjokantta ovat prinsiippien eli käyttövälineidemme verho.

Yksi kuoli, kaksi syntyi

Tietäjä Väinämöinen näkee tulen alas valahtamisen ja tietää odottaa myös kuuta ja aurinkoa tulevaksi. Väinämöinen pyytää seppo Ilmarisen kanssaan tulta etsimään. He tapaavat joella Ilmattaren, joka kertoo tulen tuottaneen tuhoa maan päällä. Ilmatar kertoo myös, miten tulen voi hallita. Tuli meni tapaamaan vanhempaa veikkoansa eli vierähti vetehen, joka kuohui tulen käsissä. ”Kuohui kuiville kalansa” (47:237). Vedessä olevat kalojen aitat, kartanot ja linnat tuhoutuvat. Tulen nielee sinervä siika, jonka nielee kulea kuuja, jonka nielee halea hauki.

Kun Väinämöinen ja Ilmarinen pyydystävät haukea, kyselevät kalat toisiltaan ”joko kuoli kuulut miehet, Katosi Kalevan poiat?” (47:351–352). Väinämöinen vastaa: ”Ei ole kuollehet urohot, Kaatunut Kalevan kansa; Yksi kuoli, kaksi syntyi.”

Muistanette kuka Kalevalan ritareista kuolee? Lemminkäinen. Lemminkäinen on jumalallisen rakkauden vertauskuva – kuinka jumalallinen rakkaus voi kuolla? Ei se kuole, se uhrataan. Lemminkäinen surmataan, aivan kuten jokainen vapahtajaolento vanhoissa mysteereissä surmataan. On huomionarvoista, että Väinämöinen ei Lemminkäisen pyynnöistä huolimatta huoli Lemminkäistä kuuta ja aurinkoa vapauttamaan. Väinämöinen ei huoli Lemminkäistä mukaan, sillä Kalevalassa kuljetaan tiedon eli seppo Ilmarisen tietä kohti valoa. Lisäksi Lemminkäisen poisjäänti lienee merkki siitä, että Kalevalan mysteerioissa Kristus ei (Tulen synty -runoon mennessä) vielä ole syntynyt.

Tulen taltuttaminen

Väinämöinen ja Ilmarinen onnistuvat pyytämään halean hauin pellavaisella nuotalla, joskin vasta sitten kun vievät verkot syviin vesiin ja Väinämöinen on loitsinut avuksi vanhimman elementin eli veden haltijoilta. Hauki on sisätajunnan eli korkeamman minän vertauskuva. Kalevalaisissa mysteerioissa fyysinen keho muunnetaan korkeammasta minästä käsin tulikehoksi eli luodaan Jumalan kuvaksi eli Sampo-temppeliksi.

Väinämöinen ja Ilmarinen saavat saaliin nostettua merestä nousevan pikkumiehen, Päivän pojan eli Kristuksen avulla. Päivän poika halkaisee taivaallisella puukolla hauin vatsan, josta löytyy kulea kuuja, jonka sisällä on se sileä siika. Taivaallinen puukko avaa kolme salpaa ja tavoittaa taivaallisen tulen. Mutta myös taivaallinen tuli on salvattu kolmeen olomuotoon. Ensin on sinikeränen, jonka sisällä on punakeränen, jonka sisällä on tulisoronen. Myös tässä kohtaa salpa on kuusinkertainen prinsiippien salpa.

Tuli kuitenkin karkaa Päivän pojan kädestä metsään ja polttaa kaiken mennessään. Tuli on niin polttava ja niin nopea että edes Väinämöinen ja Ilmarinen eivät kykene sitä hallitsemaan. Urhoollisesti he kuitenkin jatkavat tulen taltuttamista; Väinämöinen parta pahoin palaneena ja Ilmarinen posket kärventyneenä. Väinämöinen selviytyy palamisesta ilman apua, mutta Ilmarinen ei. Edes Pohjolan eli fyysisen tason kylmyys ja jäätävyys eivät riitä viilentämään tulen polttamaa Ilmarista. Ilmarinen pyytää apua Ukko ylijumalalta, joka voiteellaan jäähdyttää hänet. Sittemmin Väinämöinen onnistuu maanitellen taltuttamaan tulen. Hän tempaisee tulen vaskiseen kattilaan ja kantaa Kalevaan (47:289).

Tarvitaan se silta…

Vaan edelleenkään Kalevassa ei paista päivä eikä kumota kuu. Kalevan kansa kaipaa valoa ja pyytää seppo Ilmarista takomaan ne heille. Muistanette, että vihkimyksensä jälkeen Ilmarinen takoi kultaista neitoa menettämänsä Pohjan neidon tilalle. Nyt hän alkaa hiki päässä takoa kultaista kuuta ja hopeista aurinkoa. Väinämöinen astelee Ilmarisen pajaan ja ihmettelee, että eihän kuu kultana kumota eikä aurinko hopeana. Ilmarinen onnistuu takomaan kuun ja auringon sekä tekee yksinäisiä urotekoja saadakseen nostettua ne puiden latvaan. Mutta loistamaan hän ei niitä saa, hän ei saa niihin henkeä. Sillä jumalallinen tieto ei yksin riitä, se ei voi ilmentyä ilman alempaa minää ja ilman fyysistä tasoa. Tarvitaan se silta.

Väinämöinen saa arpomalla tietää että kuu ja aurinko on salvattu Pohjolan kivimäkeen. Hän matkaa yksin Pohjolaan ja sytyttää tulen päästäkseen joen yli Pohjolaan. Louhi näkee tulen, mutta Väinämöisen pyynnöistä huolimatta hän ei hae Väinämöistä veneellä, joten Väinämöinen menee sinne itse. Hän ylittää veden ja ui kalana (haukena = sisätajunta = sydän) Pohjolaan. Väinämöinen saa suoraan Pohjolan väeltä tiedon että kuu ja aurinko on salvattu Pohjolan kivimäkeen.

Pohjolan poikaväki odottaa miekka vyöllä valmiina taistelemaan Väinämöisen kanssa. Myös Väinämöisellä on miekka aseenaan. Se on loistava hengen miekka, jonka kärjestä paistaa kuu ja terästä välkehtii aurinko. Hän haastaa poikaväen miekkailuun ja voittaa taistelun. Sen jälkeen Väinämöinen löytää Pohjolan kuuluisan kivimäen, mutta hän ei saa salpoja miekallaan, käsillään eikä loitsuillaan auki.

Ääni herättää tulen

Väinämöinen palaa takaisin Kalevaan ja pyytää Ilmarista takomaan työkaluiksi kolmihaaraisen kuokan sekä kimpun avaimia. Heti kun Ilmarinen aloittaa taonnan, lentää Louhi lintuna Pohjolasta sepon pajaan. Fyysisen kehon voimien ja mysteereiden vartija Louhi kysyy Ilmariselta, mitä tämä takoo. Ilmarinen kertoo takovansa kaularengasta, jolla Louhi kytketään kiinni kiveen. Louhi pelästyy omaa tulevaa tuhoaan ja palaa Pohjolaan päästämään kivimäestä kuun ja auringon. Ilmarinen näkee vapautetun kuun ja auringon ensimmäiseksi ja menee kertomaan niistä Väinämöiselle, joka laulaa ylevän tervehdysvirren auringolle. ”Terve, kuu, kumottamasta, kaunis, kasvot näyttämästä, päivä kulta koittamasta, aurinko ylenemästä.” (49:403–407).

Fyysinen keho siis odottaa oikeaa aikaa salpojensa avautumiselle, mutta sen avuksi tarvitaan jumalallinen tahto ja jumalallinen tieto. Kalevalainen mysteeri varmistaa ja opettaa, että tiedon voimaa ei voi käyttää ilman korkeamman eli jumalallisen tahdon lupaa.

Sammon eli eetterikehomme alin verho on tulieetteri eli luovan voiman tuli. Fyysinen kehomme on ikään kuin tämän tulen sisällä. Eetterikehon toiseksi alin verho on ääni- eli kaikueetteri. Kalevalassa kaikuu ensin Väinämöisen uuden kanteleen soitto, joka herättää luovan voiman tulen. Tulen synty -runossa kuljetaan siis ylhäältä alas; ääni herättää tulen.

Jumalien luomistyö jatkuu

Väinämöinen oli mukana maailman luomisessa. Hän tietää luomisen salaisuuden. Hän tietää, että Jumala on luonut maailman samalla tavalla kuin uusi kuu ja uusi aurinko ovat nyt syntyneet. Ne syntyivät Väinämöisen tietäjän mahdin ja läsnäolon voimalla. Ne syntyivät hänessä itsessään. Jumalien luomistyö jatkui.

Johanneksen evankeliumin alussa on Sana. ”Alussa oli sana” (Joh. 1:1). Tämä sana on täydellinen jumalallinen ilmennys eli Kosminen Kristus. Kalevalan tulen synty -runon alussa on Soitto. Se on Väinämöisen Kultaisen Kanteleen Soitto. Väinämöinen itse on tuo soitto. Koko luomakunta huokaa kun kalevalainen kaikkiyhteys soi. Oli kansallishaltija, Jumalan lähettämä, hänen nimensä oli Väinämöinen. Hän tuli soittamaan, soittaakseen valkeudesta. Hän tuli omiensa tykö.

Kalevalan lopussa Väinämöinen vaeltaa meren rannalle ja laulaa viimeisen laulun. Väinämöinen laulaa myös vaskisen veneen, jolla hän purjehtii seudulle jossa taivas ja maa ovat yhtä, jossa henki ja aine ovat yhtä. Väinämöinen jättää juhlallisesti kanteleensa kansalleen. Mutta hän tietää, että vielä kerran on tuleva pimeys, että vielä kerran kuu ja aurinko katoavat. Väinämöinen lupaa palata takaisin ja luoda uuden Sammon ja uuden soiton sekä uuden kuun ja uuden auringon. Jumalat ovat puhuneet ja luomistyö jatkuu.

Aivan kuten Väinämöinen, myös Jeesus on Kristuksena luvannut palata takaisin. Meillä on siis kosminen Kristus ja kosminen Väinämöinen. Meillä on Sana ja meillä on Soitto. Ne ovat Valon ääni.

Huomasittehan, mitä Kalevalan ritaristo teki pimeyden hetkellä? He rakensivat valkeuden Sampo-temppeliä. Sillä ei Kalevalassakaan valkeus siihen lopu, että pimeys ei sitä käsitä.