Kauno Mannonen

Matti Sornikivelle kiitos siitä, että hän aloitti ansiokkaasti Minä Olen lehdessä Suomen mahtavan menneisyyden esilletuomisen. Nyt kun ihmiset ovat alkaneet kiinnostua menneistä elämistään oli jo aika tuoda Suomenkin kansan menneisyyttä ja menneitä elämiä kansakuntana esille. Nykyinen Suomen kansa on ollut kuin ruma ankanpoikanen, joka ei ole ollut tietoinen uljaista sukujuuristaan, vaan on kasvanut nuoruutensa ajan vähäteltynä ja poljettuna vieraiden valtioiden alaisena. Ehkäpä siitä johtuen meille on kasvanut mahtava sisukkuus ja on opittu nöyryyttä ja oikeaa mielen laatua, jotta olemme heränneet huomaamaan mikä elämässä on tosi hyvää, suurta ja arvokasta. Se että nyt olemmekin kasvamassa joutseniksi on menneisyytemme, menneiden elämiemme ponnistelujen tulosta. Kansakuntaa voidaan verrata ihmiseen. Monet suuret henkiset ihmiset syntyvät vaatimattomiin oloihin, kasvaakseen suureen tehtäväänsä otollisissa olosuhteissa. Suomen kansan hengen jälleensyntymäkin on näissä merkeissä tapahtunut.

Kansallinen tehtävämme

Kansakuntana meillä tulee olemaan tärkeä tehtävä Euroopan omanatuntona, sanoi Pekka Ervast jo vuosisadan alkupuolella. Nostradamus ennusti yli 400 vuotta sitten, että tulee olemaan niin vaikeat ajat, että vain se, että pohjolassa syntyy valtakunta, joka täysin omaksuu alkuperäisen todellisen kristinuskon, pelastaa maailman!! HP Blavatsky ennusti, että Euroopassa tulee olemaan niin vaikeat ajat, etteivät teosofitkaan tiedä enää mikä on oikein, kääntäkööt silloin katseensa Suomeen, sieltä tulee valo! Eihän voi olla sattuma, että Suomen nykyinen valtiollinen inkarnaatio karttana ilmentää naisen hahmoa, Suomineitoa, joka oikealla kädellään vilkuttaa Euroopan kansoille, että kuuntelisivat tämän oman Pohjanneitonsa (omatunto Kalevalassa) ääntä. Onhan sitä aika paljon jo kuunneltukin. Onhan meillä jo ollut huomattavia tehtäviä Yk:n ja Euroopan yhteisyyden ja sovinnon rakentelussa. Suomalaiset ovat tunnetusti jo EU:ssa luotettavan virkamiehen maineessa. Suomi on myös jo monilla mittareilla todettu ihmiskunnan kärkimaaksi kulttuurillisilla saroilla. Tänne inkarnoituu yhä enemmän “vanhoja” sieluja joilla on otolliset mahdollisuudet jatkaa ja toteuttaa omaa kehitystään ja vaikuttaa siten kansakunnankin kehittymiseen.

Väinämöisen lupaus

Väinämöinen myös lupasi palata kansansa pariin, kun häntä jälleen tarvitahan, katsotahan, kaivatahan: kun ei kuuta aurinkoa, eikä ilmaista iloa. Joko Väinämöinen on tullut, sillä tieto kuusta, auringosta on ollut pitkään kadoksissa. Kuolema on vielä mysteerio kansalle. Ei ole kansalla enää varmaa tietoa mitä kuu’oleman, eli kuoleman jälkeen tapahtuu. Eikä enää tiedetä, että joka päivä on kuolemisen päivä. Pitää oppia luopumaan eli kuolemaan menneelle, jotta uusi elämä meissä voisi vuolaana virrata. On unohdettu myös auringon, eli Ra’kastavan Isämme etsiminen itsestämme, mihin mm. Jeesus meitä kehotti, ja minkä yhteyden hän itse oli saavuttanut. Siksi emme ole päässeet ilmaisen hengen-ilonkaan yhteyteen, vaan etsimme maksullisia korvikkeita elämäämme. Pekka Ervastin (joka oli varmasti yksi Väinämöisen opetuslapsia) mukaan Väinämöisen uusi voimakkaampi vaikutus ja tuleminen alkoi jo Mikael Agricolasta lähtien. Hänhän käänsi raamatun Suomen kielelle, ja toi siten Suomen kansalle Karjalan kuninkaan, Marjatan pojan, Jeesuksen opetukset luettavaksi. Emme enää olleet sidottuja henkistä valtaa pitävien näkemyksiin niistä, vaan pystyimme Kalevalaisen tiedon pohjalta ymmärtämään mitä Jeesus opeillaan tarkoitti. Suomalaiset eivät vapaaehtoisesti vastaanottaneet kirkollisia julmia Jehova-jumalan oppeja. Tätä, eivät henkistä valtaa pitäneet ymmärtäneet ja sietäneet, vaan runonlaulajat ja tietäjät (kansanvillitsijät) joutuivat henkensä uhalla siirtymään itäisempään Karjalaan. Onneksi Lönnrot heidän viisautensa meille talteen keräsi.

Jumalainen tieto

Kalevala ja siinä ilmenevä jumalainen tieto (kreik.thesophia), aikain viisaus, valaisee meille nyky-ihmisille sen mitä Nostradamuksen peräämä todellinen alkuperäinen kristinuskokin on. On valitettavaa, että nykysuomalaisille pitää tieto tuoda ensin ulkomailta, ennen kuin sitä osataan arvostaa. Nuoriso onkin nykyään löytämässä Kalevalan englanninkielellä! He eivät kuulemma ymmärrä kalevaista kieltä. Se tieto mitä meille englanninkielellä new age’na Amerikasta syötetään on vielä monasti kuin lapsen tietoa verrattuna kalevalaisten partasuiden urhojen tietämykseen, sillä Kalevala tuo ikuisia totuuksia eikä henkimaailman “pappien” näkemyksiä niistä. Väheksymättä kuitenkaan näiden pappienkaan tietämyksiä. Ehkä ne luovat pohjaa sitten ikuisienkin totuuksien ymmärtämiselle. Suurin viisaus on aina pitänyt kuitenkin pukea vertauskuviin ja allegorioihin, kuten Jeesuskin teki. Kansalle hän puhui aina vertauskuvin, mutta opetuslapsille hän puhui suoraan, koska heidän ymmärryksensä hän oli avannut tajuamaan jumalaisia totuuksia. Meille HP Blavatsky toi teosofian ehkä kuitenkin monille vielä vaikeatajuisena ja sekavan tuntuisena, jonka sitten Rudolf Steiner, Alice Bailey ja Pekka Ervast ansiokkaasti ovat kansalle ymmärrettävämpään muotoon pukeneet. Näillä tiedoilla Kalevalakin aukeaa, mutta paljon elävämmin, runollisena, sadunomaiseen tarinaan puettuna, tempoen siten tunnepuolemmekin mukaansa, jotta kokonaisvaltainen ymmärtäminen olisi mahdollista. Kalevalaisten runojen sanotaan olevan tuhansia vuosia vanhoja, mikä todistaa myös kalevalaisen kansan jo pitkään eläneen.

Väinämöisen inkarnaatioita

Pekka Ervast, joka oli näkymättömässä maailmassa vihitty kalevalaisiin mysteerioihin, sai tutustua myös Väinämöisen historiaan. Hän kertoo kuinka Väinämöinen jo Atlantiselta ajalta asti on liittynyt Suomen kansan vaiheisiin. Mutta sitten hän kertoo seikkaperäisesti erään Väinämöisen kantasuomalaisen inkarnaation, joka sattui ennen Jeesuksen syntymää, mutta Buddhan kuoleman jälkeen. Kerron sen tässä huomattavasti lyhennettynä. Väinämöisellä kuten Jeesuksellakin oli vaellusvuotensa, jolloin hän kävi tutustumassa sen ajan korkeimpaan henkiseen tietoon, jota oli mahdollista saada mysteeriolaitoksissa. Niinpä hän Mustanmeren pohjoisrannalla Kolkhis- eli ruhtinasmysteereissä tuli vihityksi näkymättömien maailmoiden salaisuuksiin. Matkoillaan Väinämöinen okkulttisissa kokemuksissaan sai tavata korkeita loistavia älyolentoja jotka kansallishaltioina johtivat suurten joukkojen elämää. Tällaista deevaa hän ei ollut oman kansansa keskuudessa havainnut. Tätä miettiessään hän vaipui syvään mietiskelyyn, ja näki kansansa menneitä vaiheita. Hän näki monien sivistyskausien nousevan ja laskevan. Suomalaisilla oli ollut aikoinaan myös kansallishaltijansa, mutta miksi se oli kansansa jättänyt. Väinämöinen näki syyn häviöön: Ei vastannut kansa haltijansa toivomuksia. Sen uroot eivät kyllin hartaasti etsineet syntyjä syviä, sen naiset eivät kasvattaneet nuorta kansaa kyllin ryhdikkäästi. Urosten mieli kääntyi maallisiin ja naiset heittäytyivät nuorten huvitteluihin. Väinämöinen ajatteli että eikö olisi mitään keinoa saada kansallishaltia takaisin ohjaamaan kansaansa henkisyyttä kohti. Silloin Väinämöinen teki suuren päätöksen: “Tahdon uhrautua kansani puolesta. Onhan niitä urhoja nytkin, on tietäjiä, on taitajia minunkin heimoni keskuudessa… Enkö minä ole yksi heistä? Enkö minä ensimmäisenä tahdo antautua kansaani palvelemaan. Enkö minä mysteerioissa ole nähnyt, kuinka ruhtinaita ja johtajia luodaan”. Näitä aatellen hän tunkeutui yhä syvemmälle omaan menneisyyteensä, syvemmälle kuin koskaan ennen. Hänen henkensä silmä pysähtyi vihdoin ruumistukseen, jonka hän oli elänyt kaukaisessa muinaisuudessa, aikana, jolloin Suomen suku vielä oli yksi ja yhtenäinen kansakunta (me nimitämme sitä aikaa nyt uralilaiseksi aikakaudeksi. Kalevalassa ja Persian saduissa sitä nimitetään Turjan maaksi mahtavaksi). Kansa oli saavuttanut korkean kulttuurin ja ulotti avarat rajansa auringon noususta sen laskuun!!! Hän itse oli yksi mahtavan ruhtinaan kahdestatoista pojasta. Hänen isänsä oli viisas tietäjä, joka kasvatti poikansa ankarassa kurissa. Kansansa johtajia ja sukunsa päämiehiä hän heistä kasvatti. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän isä kutsui poikansa koolle ja ilmoitti heille tahtonsa olevan, että jokainen heistä tulisi uuden suvun kantaisäksi. “Olen jakanut teille maani ja kansani”, hän virkkoi, “ja tahtoni ja toivoni on, että kukin teistä on tyytyväinen omaan osaansa. Eläkää sovussa keskenänne, ja hallitkaa kansaanne viisaasti, että se voimakkaasti lisääntyisi ja iloisena eläisi maan päällä. Laajalle tulee meidän heimomme silloin leviämään, ei enää yhtenäisenä sukuna, vaan kahtenatoista eri sukukuntana. Eläköön kansanne läpi vuosituhansien! Kun olette neuvon tarpeessa, kysykää isältänne tuonelassa, sillä tahdon teitä vielä sieltä käsin auttaa vaikeuksissanne. Uudelleen ja uudelleen pyytäkää syntyä kansanne pariin sitä kasvattaaksenne.” Isä antoi jokaiselle siunauksensa, ja Väinämöinen näki itsensä suuren liikutuksen vallassa. Hän oli silloin vielä nuori sankari, oli sodassa kunnostanut itsensä, ja tiesi kokemuksesta, mikä jalo hurmaus oli uskollisten seuralaisten johtamisessa. Saada johtaa onneen ja viisauteen omaa kansaa – se oli ihanne, jonka puolesta kannatti elää. Suuri olit sinä, isämme, tietäjä iänikuinen, monihaaraisen sukumme todellinen kantaisä, sinä todellinen Kalevamme, kansamme luoja ja haltia. Näyssään hän näki elämä elämältä itsensä palaavan aina oman heimonsa luo, ja Väinämöinen tunsi, kuinka tämä menneisyyden tieto teki hänen nykyisen päätöksensä lujaksi ja järkähtämättömäksi. Kyynelten vuotaessa silmistä hän teki mielessään pyhän lupauksen aina olla kansalleen uskollinen.

Armaani oli Germaani

Tieteellinen tutkimus on todennut, että saksalaisilla ja suomalaisilla on 50% yhteistä geeniperimää. Tämä selittyy sillä, että Kaleva kuningas hallitsi (vielä 400 luvulla?) keskistä Eurooppaa, jolloin germaanit ja finnit, jotka molemmat pohjaavat kantasuomalaiseen sukujuureen, elivät vielä yhdessä. Pekka Ervast kertoo kuinka Väinämöinen matkoiltaan palattuaan kansansa keskuuteen, nykyisen Saksan tienoille, keräsi uskollisia kuulijoita ympärilleen ja valitsi heistä kaksitoista kyvykkäintä opetuslapsikseen. Näiden kahdentoista avustuksella, pyhiä mantroja laulamalla, saattoi Väinämöinen nousta hengessään sellaisiin korkeuksiin että hänen oli mahdollista ottaa kansallishaltian tehtävä vastaan. Entisestä ihmisestä Väinämöisestä tuli korkea ja ihana enkeliolento, joka joutui kosketuksiin Kristuksen kanssa ja otti hänen opetuksensa vastaisen tehtävänsä ojennusnuoraksi. Muutamia kertoja hän vielä inkarnoitui kansansa pariin ja johdatti kuninkaana heimonsa pohjoisemmaksi, nykyisen Suomen maaperälle, ja kansallishaltijana, jumalaisena Deevana, yhtyi rakastamansa kansan sieluun ja näkymättömissä inspiroi ja auttaa nykyistäkin Suomen kansaa. Murhe sydämessään hän varmaankin katselee niitä suomalaisia, jotka ovat ottaneet juutalaisten kansallisjumalan Jehovan oppaakseen. Itse hän oli aikoinaan jättänyt kansansa Marjatan pojan Kristuksen ohjaukseen, nähtyään itseään suuremman tietäjän syntyneen, ja jonka ohjauksessa hän itse nytkin työtä tekee. Tästä kuin vakuutena kansallislintumme on puhtaan valkea, sinisellä taivaalla, lentävä joutsen. Siitä myös lippumme värit.

Jos tämä kertomus tuntuikin sadulta rumasta ankanpoikasesta, niin sanotaanhan, että saduissa on enemmän totta, kuin historiankirjoissa. Tästä tuon kuin “uskonvahvistusta” kertomalla, että viisitoista vuotta sitten kuulin säätytalolla Tapio Kaitaharjun kertovan omista tutkimuksistaan käsin samantapaisia asioita Suomen ja Väinämöisen historiasta. Suomen kansan historiasta hän sitten kertoo ansiokkaasti kirjassaan Me Suomalaiset, jättäen kuitenkin Väinämöisen historiaa toistaiseksi kertomatta? Kun kysyin Kaitaharjulta oliko hän lukenut Pekka Ervastin kirjaa Uudestisyntyvä Suomi, vastasi hän, ettei ollut tietoinen Ervastin tutkimuksista. Näin kaksi tietäjää jotka toisistaan tietämättä ovat tulleet jokseenkin samanlaisiin johtopäätöksiin vahvistaa suuresti asioiden mahdollista todenperäisyyttä