Sampuen murusia

Jari Jokilehto

Tarkoitus olisi hieman tarkastella mitä olen ymmärtänyt Kalevalan Sammon haku-runoista ja muutamista niitä edeltävistä runoista. Lähtökohtana on eettinen avain, eli se avain, joka on meille läheisin ja käytännöllisin. Pohjana on ruusuristiläis-teosofinen maailmankatsomus. Voisi myös sanoa että salatieteellinen. Salatieteellisen kasvatuksen ensimmäinen askelhan on sydämen puhdistaminen, joka on varsin laaja ja pitkäkestoinenkin prosessi itsekasvatuksessa. Siis yksinkertaisesti alemman minän voittaminen, jotta korkeampi minä voisi vapaasti toimia meissä, se minä joka ei koskaan ajattele itseään, vaan joka aina tahtoo auttaa ja palvella muita. Jokaisella meistä on kokemusta tuosta epäitsekkäästä minästä. Tosin emme aina tarkkaile eli ole hereillä, ja osaa voittaa maallista minäämme. Sehän se meidät tekee vapaiksi ja onnellisiksi, kun osaamme keskittää huomion korkeampaan minäämme. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että emme ajattele itseämme emmekä omaa onneamme, vaan unohdamme itsemme tehdessämme työtä muiden hyväksi.

Kalevalan 37. runossa Ilmarinen takoo itselleen suurella työllä ja vaivalla kultaisen neidon, joka on kuitenkin henkeä vailla. Todettakoon, että tässä Ilmarinen kuvaa meidän päivätietoista minäämme, joka jo kuulee hengen kuiskeita ja neuvoja. Ilmarinen hyväksyy jo henkisen elämän ja pyrkimyksen kaikista tärkeimmäksi tekijäksi elämässä. Mutta kuten runosta käy ilmi, hän käsittää sen vielä liian ulkokohtaisesti. Hän ei vielä ymmärrä sitä, että vaikka osaa älynsä, ajatuksensa avulla muodostaa oikean elämänymmärryksen ja ulkoisesti moitteettoman elämän, siitä puuttuu elävän kokemuksen, tunteen ja ajatuksen yhteensulautumisen tuoma rauha ja lämpö. Ilmarinen vielä luottaa omaan persoonalliseen käsitykseensä ja viisauteensa, hän itse päättää kuinka elämä tulee elää ja sulkee itsensä ulkopuolelle elämän tuomat opetukset. Sehän se tekee elämän hengettömäksi ja kuivaksi. Omalla persoonallisella viisaudellaan ihminen ei saa sydäntään puhdistumaan ja lämpenemään. On uskallettava ottaa vastaan myös kaikki tunnepuolen aallonharjat ja pohjat. Itse asiassa tästä uskosta omaan persoonalliseen viisauteen on tunnusmerkkinä se, että ihminen vielä tuomitsee veljensä, näkee vielä pahaa heissä. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei ihminen vielä ole voittanut pahaa itsessään ja nähnyt kuinka monen lankeemuksen ja heikkouden laaksojen kautta elämä meitä kuljettaa, kun tahdomme siltä oppia sydämen viisautta. Ei kukaan, joka kulkee tuon tien, enää tuomitse elämän karikoissa kamppailevia veljiään.

Vaikka tässä joutuu käsittelemään näitä runoja tietyssä järjestyksessä, niin käytännön elämässä nämä asiat nivoutuvat yhteen, ja välillä on toinen puoli enemmän pinnassa.

38. runossa voi nähdä kuvattavan Ilmarisen tunnepuolen kehitystä. Siinä Ilmarinen kokee monenlaisia tunnetiloja, joita kuvaa Pohjolan toinen tytär. ”Se on seppo Ilmarinen, puri huulta, väänti päätä.” Noinhan siinä käy, kun etsii tunnepuolelta pysyväistä tunnetta eli vielä omaa onneaan. Niinhän ne tunteet tulevat ja menevät, niistä kyllä oppii, mutta pysyväisiä ne eivät ole. Niihin ei kannata tarrautua, vaan antaa niiden mennä menojaan. Niin kuin Ilmarinen asian ratkaisee: ”Ennen kaa’an kalvallani, menettelen miekallani. Miekka mietti miehen kielen, arvasi uron pakinan. Sanan virkkoi, noin nimesi: Ei liene minua luotu naisia menettemähän, kataloita kaatamahan.” Miekka kuvaa tässä totuuden miekkaa eli näiden läksyjen tuomaa kokemusta, joka oikeastaan on ajatuksen ja tunteen yhdistyminen eli puhtaan sydämen ymmärrys. Voisihan sitä sanoa myös ainoaksi pysyväksi tunteeksi eli rakkaudeksi. Mutta se on se tunne, joka ei koskaan itselleen mitään pyydä, vaan tahtoo aina antaa kaiken pois. Siis palvella ja tehdä työtä muiden hyväksi. Sillä ajatus ja tunne alkavat palvella kuten sanotaan Jumalan tahtoa, joka ilmenee toimintana, tekoina. Hyvin vähän pelkkä ajatus tai tunne auttaa ihmiskuntaa, sillä ihmisen on toimittava, autettava Jumalaa omien käsiensä kautta. Tarkoitan tässä meitä tavallisia totuudenetsijöitä, joiden on opittava myös viisas toiminta. Eri asiahan ovat jo pitkälle päässeet salatieteilijät, sillä keskitetty ajatus on heille pätevä työkalu. Itse asiassa pelkkä ajatteleminen ja tunteminen eivät vielä tee ihmistä onnelliseksi. Vasta kun ihminen alkaa tehdä työtä sydämensä ilosta muiden hyväksi, ihminen löytää pysyväisen onnen. On tietysti hyvä muistaa, ettei se tee ulkoista elämäämme helpoksi, ongelmattomaksi, vaan onni asuu sydämessämme, tajunnassamme ulkoisista vaikeuksista huolimatta, sillä mitä pelättävää rakastavalla sydämellä on. Ja kuten Ilmarinen toteaa: ”Mi on Pohjolan eleä, kun on Sampo Pohjolassa! Siin’ on kyntö, siinä kylvö, siinä kasvo kaikenlainen, siinäpä ikuinen onni.”

Kun Ilmarinen on tuon elämän läksyn oppinut ja ilmentää, vaikkakin vajavaisesti ja haparoivasti elämässään jumalaista tahtoa, jota Väinämöinen kuvaa, Ilmarinen lähtee Sampoa Pohjolasta saamaan. Voisi sanoa tätä mystikon läksyksi, sillä eihän Ilmarisella vielä ole päivätietoista tietoa Sammosta, joka tässä tapauksessa kuvaa mystistä Kristusta meissä. Ilmarisella on sydämessään tunto ja kokemus siitä, että rakkaus ratkaisee elämässä kaikki ongelmat. Mystikollehan riittää, että hän saa rakastaa ja auttaa veljiään, vaikkei hän vielä järjessään, ajatuksessaan tiedä kokemuksesta esim. jälleensyntymistä, maailman ja ihmisen kehitystä eli ts. salatieteellistä tai teosofista metafysiikkaa, eikä se välttämättä häntä kiinnostakaan.

Kuitenkin totuutta, jumalaa etsivän ihmisen velvollisuus on elämässä myös saavuttaa ns. salatieteellistä tietoa eli saada omalle järjelleen asiat selviksi. Toisin sanoen saavuttaa viisautta, jota voi käyttää muiden auttamiseksi. Voisi sanoa, että mystikoksi pyrkivä ihminen etsii jumalaa, rakkautta ja salatieteilijäksi pyrkivä etsii totuutta, viisautta. Tietysti salatieteilijäksi pyrkivän on käytävä läpi mystikon läksyt, sillä ilman epäitsekkään rakkauden omaksumista ei salatieteellinen kehitys korkeammassa mielessä ole mahdollista. Asia on siinä mielessä mielenkiintoinen, että motiivina ei voi olla salatieteilijäksi tulo, vaan meidän on kasvatettava itseämme rakkaudessa. Elämä itse avaa meille aarrekammionsa, kun sen hetki on. Ja miksei rakkaus käyttäisi palvelijanaan meidän järkeämme, kun olemme kouluttaneet sen palvelijaksi, emme herraksi. Niin jossakin elämässämme opimme mystikon läksyt, ja sen jälkeen meidän on astuttava rohkeasti eteenpäin, vaikkakin voi nähdä, että silloin päätökset eivät varsinaisesti tule meidän päivätietoiselta minältämme vaan sisältäpäin.

Tätä vaihetta elämässämme kuvaa Sampo-retki. 39. runossa Väinämöinen eli sisäinen jumalainen tahto meissä kehottaa meitä astumaan eteenpäin seuraavilla sanoilla: ”Ohoh seppo Ilmarinen! Lähtekäämme Pohjolahan hyvän Sammon saa’antahan, kirjokannen katsantahan!” Ilmarinen ensin epäilee mahdollisuuksiaan ja kieltäytyy lähtemästä laivalla meritse, mutta suostuu lähtemään hevosella maitse. Väinämöinen tosin toteaa: ”Vakavampi maisin matka, vakavampi, vaikeampi, vielä muuten mutkaisempi. Lysti on venon vesillä, purren juosta jolkutella, ve’et väljät välkytellä, selät selvät seurustella.” Voi nähdä, että Ilmarinen vielä vanhasta muistista epäilee luottaa sisäiseen tuntoonsa, rakkauskykyynsä. Hän epäilee sen vievän harhaan, kuten ennen muinoin sen palvellessa persoonallista onnea, joka aina tuo vastavaikutuksena kärsimyksen. Vesihän on yleensä tunnepuolen vertauskuva. Mutta Väinämöinen, jumalallinen tahtomme tietää, ettei mitään pelättävää ole, kun tunne-elämämme on epäitsekäs eikä vaadi itselleen onnea, vaan tuntee iloa tehdessään työtä muiden hyväksi.

Jälleen kerran Ilmarinen saa tehtäväkseen takoa miekan, kuten jokaisen totuudenetsijän uudessa jälleensyntymässään täytyy luoda selkeä kuva itselleen elämän tarkoituksesta ja päämäärästä, ja kuinka se on toteutettavissa, siis Totuuden miekka. Eivätkä Väinämöinen ja Ilmarinen kauan tee matkaa maitse, kun kohtaavat käyttämättömän venosen. Voi nähdä, että tässä Ilmarinen eli meidän päivätietoinen minämme, joka kuulee hengen kuiskeita, näkee ja kokee kuinka tunnepuolessa ilmenevä epäitsekäs tunne kuitenkin auttaa meitä ymmärtämään tehtäväämme syvemmin. Useinhan puhutaan pyhyyden kokemisesta, sen että ihminen sielussaan tuntee elämän pyhäksi ja kauniiksi.

Jonkin ajan kuluttua Väinämöinen ja Ilmarinen tapaavat Lemminkäisen, joka pyytää päästä mukaan Sammon nostantahan, ja hänet otetaan veneeseen. Lemminkäinen lisää veneeseen laitoa, puuta purtehen liseää ja toteaa, ettei vara venettä kaada. Eikö tämä kuvaa mystisen Kristuksen läsnäoloa sielussamme, joka totisesti lisää laitoa veneeseemme, jos osaamme sille avautua? Ei kuitenkaan vielä joka hetki läsnä olevana, vaan meidän on opittava keskittämään jokapäiväisessä elämässämme tajuntamme, tietoisuutemme Kristuksen läsnäoloon meissä. Paljonhan puhutaan läsnäolon voimasta. Jokainen tietää, että kun koemme veljesrakkautta, ei sieluumme mahdu mitään negatiivista. Eikö siinä ole varaa veneessämme ottaa vastaan elämän myrskyt?

Voisi nähdä, että tässä vaiheessa Ilmarinen alkaa luottaa Kristuksen tai Ihmisen Pojan voimaan, ja ehdottomasti uskoo sen kerran voittavan aineen haudan. Tämä on siis todellista uskoa siihen näkymättömään hyvyyteen, joka piilee jokaisessa ihmisessä. Sitä ennen hän on saattanut vielä epäillä mahdollisuuksiaan, siis antanut persoonalliselle epäilykselle ja heikkoudelle sijaa sielussaan. Toisin on nyt kun Ilmarinen tietää, että hänen tarvitsee vain keskittää huomionsa sisäiseen Kristukseen, niin asiat selvenevät. Tosin loppuun asti totuudenetsijää koetellaan, ja kun on kyse persoonallisesta tajunnasta, niin eihän se koskaan ole täydellinen. Tästä johtuen niin kauan kuin elämme vielä persoonallisuuksina, olemme jossain määrin alttiita epäilykselle ja heikkoudelle. Mutta sisäinen ihmisemme on vahva, mikä on tietysti meille hyväksi, ettemme ylpistyisi ja luulisi persoonallisuutta Kristukseksi meissä.

40. runossa laskellaan laulellen vesiä ilon lyöessä lainehia. Oiva kuvaus totuudenetsijästä, joka on jo iloinen syntinen. Hän tietää vielä erehtyvänsä ja tekevänsä virheitä elämässään ja etsinnässään, mutta silti uskoo vielä jonakin päivänä saavuttavansa täydellisen ihmisen mitan. Siksi hän kykenee myös iloitsemaan virheistään, sillä niistähän saa niin oivallista oppia. Eihän synti ole muuta kuin sitä, että ihminen tekee vielä virheitä etsiessään totuutta. Siis kuinka riemullista on kulkea pää pystyssä koko ajan eteenpäin vaikeuksista huolimatta.

Sampo-retkeläiset laskevat kuohuvaa koskea, ja Lemminkäinen muistaa muutaman sanansa korvalla tulisen kosken. Ja niin lopulta Lemminkäinen sanoo: ”Ukko, taivahan jumala, piä miekalla pereä, tuijota tupettomalla, jotta juosta puisen purren mennä mäntyisen venehen.” Tässä ilmenee, kuinka Ilmarinen osaa voittaa ja tyynnyttää oman alemman tunneluontonsa rakkaudenkyvyllään, jota kuvaa Lemminkäinen, ja luottaa lujasti jumalallisen tahdon voittoon meissä, jota yleisesti kuvaa Ukko ylijumala. Meissä olevana mahdollisuutena sitä kuvaa Väinämöinen. Se on kuvausta siitä, kuinka totuudenetsijän on jatkuvasti osattava voittaa alempi luontonsa. Mitäpä työstä, palvelemisesta tulee, jos annamme vielä vallan persoonallisuuden minä-itsekkyydelle. Meidän on opittava jatkuvasti voittamaan ajatus minusta ja minun tarpeistani ja kiinnittämään katse tehtävään työhön, josta on hyötyä ihmiskunnalle. On unohdettava jopa itsekäs tarve omaan henkiseen kehitykseen. Todettakoon, että meditaatio ja eettisen elämän lakien omaksuminen kyllä sisältyvät palvelutyön perusteisiin, sillä ilman niiden omaksumista ei ole mahdollista tehdä työtä epäitsekkäästi. Onhan persoonallisuus laitettava kuriin ja järjestykseen, jotta se palvelisi alttiisti elämän korkeampia päämääriä. Muutenhan se etsii henkisessäkin elämässä vain omaa kunniaansa: minää ja minun kokemuksia ja kehitystä. Ehdoton epäitsekkyys ja puhtaus on totuudenetsijän ihanne. Nyt on muistettava, että puhun nimenomaan totuudenetsijästä, sillä eihän tavallinen ihminen, joka ei ajattele ja tutki näitä asioita vapaasti, kykene omaksumaan epäitsekkyyden ihannetta.

Sitten vene juuttuu hauin hartioille, eikä irtoa Lemminkäisen eikä Ilmarisen yrityksistä. Vasta Väinämöinen saa tapettua hauen, josta rakentaa kanteleen. Tässä voisi ilmetä se seikka totuudenetsijän elämässä, että hän pysähtyy tiellään eikä kulje eteenpäin. Ei riitä, että on saavuttanut jotain, pysähtyy siihen ja yrittää vain ajatuksella ymmärtää enemmän, jota kuvaa Ilmarinen. Eikä riitä, että rakastaa vain sillä tavalla, jonka siihen asti on oppinut, jota kuvaa Lemminkäinen. On mentävä eteenpäin jumalallisella tahdollaan, jota kuvaa Väinämöinen. Toisin sanoen on tehtävä asioita, jotka eivät ole siihen asti olleet ominaisia omalle temperamentille tai luonteelle. Voisi myös puhua tavoista ja tottumuksista, jotka estävät toimimasta suurimmalla mahdollisella hyödyllä tehtävään työhön nähden. Eli Jeesuksen sanoin: ”Tapahtukoon Isä sinun tahtosi, ei minun.”

Esimerkkinä voisi sanoa, että jos tämänhetkinen minäni ei ole tottunut pitämään yleisöesitelmiä, ja sitten puolueettomasti tarkastelen, mistä on hyötyä ja miten omalta kohdaltani voisin viedä Mestarien työtä eteenpäin, tulen siihen johtopäätökseen, että kokonaisuuden kannalta se on hyödyllistä. Näin voittaa oman arkuutensa ja henkisen laiskuutensa. Kysehän ei ole siitä kuinka hyvin nyt osaan vaan siitä, että unohdan itseni ja yritän, sillä vain tekemällä oppii. Tässä on juuri kyseessä se: ”Ei minun tahtoni, vaan sinun tahtosi Isä.” Samalla tavalla on tehtävä työtä, jatkuvasti yritettävä tehdä enemmän kuin siihen asti on oppinut tekemään. Tai kuten Kuthumi ilmaisee asian Viisauden Mestareiden kirjeissä: ”Koko matkanko vie tie ylöspäin? Loppuun asti on näin, ystäväin.” Ihmisen on kaivettava itsestään esiin Väinämöinen, jumalainen tahto tehdä työtä muiden hyväksi.

41. runossa Väinämöinen soittaa kanteletta, ja koko näkyväinen ja näkymätön luonto sekä ihmiset liikuttuvat ja iloitsevat. Kanteleensoittorunossa ja muuallakin Kalevalassa puhutaan ilosta, Väinämöisen lähtörunossa ilmaisesta ilosta. Ylipäätään minulla on se käsitys, että vanhat suomalaiset osasivat tuoda jokapäiväiseen elämään ilon, joka oli ilmaista. Sillä kun elää sopusoinnussa luonnon kanssa, sekä näkyväisen että näkymättömän, se tuo arjen askareisiinkin ilon. Tämä ilmainen ilohan on ihmisiltä hieman kadoksissa nykypäivänä. Se tietysti johtuu liian materialistisesta elämänkäsityksestä, mutta mitä enemmän ihmiset avautuvat henkiselle näkemykselle elämästä ja ihmisestä, sitä enemmän ihmiset saavat elämäänsä ilmaista iloa. Silloin loputon kilpailu materiaalisesta omistamisesta ja saamisesta raukeaa, ja sen tilalle tulee keskinäinen palvelu. Tietysti tähän iloon sisältyy se käsitys, etteivät kärsimys ja vastoinkäymiset elämässä ole pahoja, vaan jopa siunauksellisia, kunhan asennoidumme elämään oikein.

Tietysti kun nyt puhutaan totuudenetsimisestä vakavammassa mielessä, niin se tuo omat vaikeutensa ja kriisinsä, mutta sehän perustuu täysin ihmisen omaan vapaaseen valintaan astua eteenpäin elämänkoulussa. Tai tarkemmin sanoen sisäisen ihmisen, persoonallisuus kyllä napisee ja valittaa.

”Kävi sotka poimimahan Väinämöisen kyyneleitä, alta selvien vesien, päältä mustien murien. Poimi kyyneleet merestä, kantoi Väinämöiselle kätehen: jo oli muuksi muuttunehet, kasvanehet kaunoisiksi, helmiksi heristynehet, simpukoiksi siintynyhet, kuningasten kunnioiksi, valtojen iki-iloksi.” Tässä 41. runon lopussa ilmaistaan se sielun kehitys, joka muuttaa totuudenetsijän murheet ja kärsimykset iloksi. Koko elämänkoulu kärsimyksineen ja iloineen tuo sen kokemuksen ihmisen sieluun, että hän ilomielin jakaa veljilleen ja koko luonnolle oppimansa. Hän on ymmärtänyt omien kärsimysten ja kamppailujen kautta, kuinka elämä toimii ja auttaa meitä ja kykenee jakamaan tietoaan elämästä muiden hyväksi. Kokemukset nimenomaan näyttäytyvät hyvinä ja tarpeellisina, kuten runosta ilmenee. Miksei ihmisen sydän iloitsisi sen nähdessä pahan, kärsimyksen hyväksi ja ilon olevan elämän perussävel.

Niinhän se on, että jos vain osaamme avata sielumme ja sydämemme ilolle, voisi sanoa myös Kristukselle, niin elämä soi meissä.

Tämän voi myös ymmärtää niin, että totuudenetsinnässä tulee hetkiä, jolloin elämä kohottaa meidät korkeuksiin ja saamme kokea henkistä iloa ja jolloin todella koemme olevamme rakastavia ja veljiä kaikkien kanssa. Se ei tietenkään ole pysyvä olotila, vaan tulemme taas alas sieltä hengen korkeuksista. Mutta ainakin tiedämme elämässä olevan todellista iloa, jota kohti kannattaa kulkea. Ja niin matka jatkuu ja tullaan Pohjolaan.

Uroot tulevat Pohjolaan, ja Väinämöinen sanoo heidän Sammon jaolle tulleen. Pohjolan emäntä ei mieli hyvällä eikä pahalla antaa Sampoa, ja kokoaa koko Pohjolan väen vastustusta tekemään. Sitten Väinämöinen kanteleensa soitolla nukuttaa koko Pohjolan väen.

Tässä Pohjolan emäntä ja koko pohjolan väki kuvaa vastavoimia tai alitajunnassa olevia negatiivisia ominaisuuksia meissä. On muistettava, että on kyse vakavasta totuudenetsinnästä, ja silloin alitajunnasta nousee sellaisia negatiivisia voimia pintaan, tietoisuuteen, joita ei tavallisella ihmisellä normaalisti nouse. Tietysti jossakin määrin jokaisella tulee näitä pintaan sen verran kuin elämä katsoo meidän olevan valmiita niitä selvittämään. Mutta totuudenetsijä nimenomaan kutsuu omalla vakavalla pyrkimyksellään nämä itsestään esiin voidakseen selvittää ja voittaa ne. Tätähän kuvaa Väinämöisen kanteleen soitto ja se, kuinka soitto nukuttaa Pohjolan väen uneen.

Yhdellä tavalla ilmaistuna se on mielen tajunnan hiljaisuutta, sitä että totuudenetsijä osaa hiljentää mielensä niin tahtoessaan ja pitää mielensä tyyneyden tilassa pitkin päivää ja yötä. On mielenkiintoista, että negatiiviset voimat saadaan uneen, mutta ei kuolemaan tai kokonaan pois. Totuudenetsijän elämä on jatkuvaa valvomista ja negatiivisuuden voittamista. Niinhän viisaat neitsyet valvoivat ja olivat varanneet tarpeeksi öljyä lamppuihinsa, toisin sanoen rakkautta. Sillä ilman sitä uinahtaa ja väsyy kesken matkan, kuten tyhmät neitsyet tekivät, hieman Jeesuksen vertauskuvia käyttääkseni.

Ja niin Lemminkäinen, joka kuvaa rakkautta, saa Sammon Pohjolan härän avulla. Härkähän on usein käytetty vertauskuva kundalinitulesta. Toinen usein käytetty vertauskuva on käärme. Rakkauden avulla ja sen myötävaikutuksella meissä herää kundalinivoima, joka tekee meistä todellisen salatieteilijän. Mutta tässä tulkinnassa, joka käsittelee eettisyyttä, voi ymmärtää, että totuudenetsijä oppii hillitsemään ja hallitsemaan omaa sukupuoliaistiaan. Se saa voimansa myös tästä nukkuvasta käärmeestä tai Pohjolan härästä silloin kun se luonnostaan luonnon pakosta ilmenee.

Normaalilla ihmisellä osa tästä kundalinivoimasta menee sukupuolielämään ja osa siitä käytetään ajatuselämään, eli ihmisen järki saa myös voimansa siitä. Oletteko muuten huomanneet, että teosofisessa metafysiikassa on mielenkiintoista ajatuspurtavaa? Tältä kannalta katsottuna teoreettinen opiskelu ja mietiskely edesauttavat ihmistä vapautumaan myös sukupuolisuudestaan. Tosin tämä vapautuminen on niitä viimeisiä voittoja puhdistuksen tiellä. Sitä ennen on opittava kasvattamaan sydämessä epäitsekästä rakkautta, ja siinähän myös sukupuolielämä kaikissa variaatioissaan on oiva opettaja. Voihan ihminen tosin omalla ylpeydellään hieman väkisin lannistaa tuota luonnollista aistia, mutta mitään iloista vapautumista siitä ei nähdäkseni sillä tavalla saavuteta.

Sukupuoliaistin hallinta on, kuten Kalevala sitä kuvaa, myös järjen nöyrtymistä. Vilpittömällä mielellä ja puhtaalla sydämellä se luonnostaan onnistuu. ”Tulkaa lasten kaltaisiksi”, sanoi Jeesus.

Lemminkäinen laulullaan herättää Pohjolan emännän unestaan, huomaa Sammon anastetuksi ja loitsii sumun, Iku-Turson ja myrskyn Sammon ryöstäjien pään menoksi.

Jatkuvasti elämä koettelee totuudenetsijää siitä, onko hän tosissaan. Mitä pidemmälle kuljetaan, sitä enemmän on voitettava vastuksia. Voisi sanoa, että etsijää vastustaa yhä laajempi piiri kosmisia voimia. Tämä tietenkin vain sitä varten, että hän oppisi ne voittamaan ja siten kasvamaan voimakkaammaksi ja vakaammaksi ihmiskunnan palvelijaksi.

Tuo sumu merkitsee nähdäkseni sitä, että on voitettava oma epäilys siitä, onko omasta pyrkimyksestä ja työstä ylipäätään mitään hyötyä. Kyllähän sen huomaa, kuinka vaatimatonta ja haparoivaa oma työ ja pyrkimys ovat. Mutta on osattava sivuuttaa oma persoonallinen vajavaisuutensa ja tahdottava uskoa itse työn siunauksellisuuteen.

Iku-Tursoa kuvataan Ervastin Kalevalan avaimessa eläimelliseksi itsekkyydeksi, joka pitää ihmiskuntaa nuorassaan. Tällainen itsensä voittaminen ja epäitsekkyyden sanoma ei kutsu laajoja ihmisjoukkoja, vaan itse asiassa aika harvoja. Sekin voi lamaannuttaa totuudenetsijän, mutta on jaksettava tehdä työtä odottamatta työn hedelmiä.

Kalevalan avaimessa myrskyä sanotaan ihmiskunnan epäitsenäiseksi hääräämiseksi ja touhuamiseksi. Sanoihan Jeesuskin Martalle: ”Martta, Martta, moninaisista sinä huolehdit ja touhuat, vain vähän on tarpeellista, oikeastaan yksi ainoa. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä häneltä pois oteta.” Mikä se yksi ainoa tarpeellinen huolehtiminen on? Se on tietysti: ”Etsikää Taivasten valtakuntaa ennen muuta, niin teille kaikki sen ohessa annetaan.”

Varsinkin nykyaika tahtoo olla sangen kiireistä, mutta onko se sellaista todella? Olettehan huomanneet, että kiire tarttuu. Kun katsoo ihmisiä tuolla kadulla, niin moni kulkee kiireisesti ja touhukkaasti. Ei kai se elämä nyt niin vakavaa ole! Tulee kyllä mieleen ihmisten epäitsenäisyys. Kiire on kuin luonnonvoima, joka tempaa ihmiset mukaansa. (Tai oletteko koettaneet vaipua syvään hiljaisuuteen vaikkapa työpaikalla ihmisten seurassa? Eivät ihmiset sitä kestä, heille tulee vaivautunut olo jopa Suomessa. Ihmiset haluavat hölöttää niitä näitä, sillä he kammoavat mielen hiljaisuutta. Sillä siinä hiljaisuudessa joutuu kohtaamaan omassa itsessään asuvan tuomarin, joka sanoo ”tarttis tehrä jotain”.)

Mutta totuudenetsijälle on kiireinen ympäristö hyvä tilaisuus voittaa tuo sokea luonnonvoima itsessään. Sitähän ei tarvitse paeta, vaan sisäisesti voittaa se. Eli jos vaikka työpaikalla on kiirettä ja epäitsenäistä hosumista, niin tietysti totuudenetsijä tekee työnsä niin hyvin kuin on mahdollista, mutta on samalla vapaa, eikä huolehdi eikä stressaa esimerkiksi aikatauluista. Hän nimittäin tiedostaa tuollaisen kiireen johtuvan juuri ihmisten epäitsenäisyydestä: he eivät osaa eivätkä vielä kykene voittamaan tuota luonnonvoimaa, sillä sen voittaminen vaatii itsenäistä ajattelua ja henkistä pyrkimystä. Kuinka moni vielä haluaa vain päästä mahdollisimman helpolla elämässä, ja kuinka harva tahtoo tosissaan ponnistella henkisesti?