Aija Tuukkala

Me suomalaiset vietämme Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää 28. helmikuuta. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 172 vuotta siitä, kun Elias Lönnrot 28. helmikuuta 1835 päiväsi Vanhan Kalevalan esipuheen. Jo vuonna 1827 Lönnrot oli kirjoittanut latinankielisen väitöskirjansa suomalaisesta mytologiasta ja Väinämöisestä sekä neljä vuotta myöhemmin julkaissut vihkosina Kantele-nimisen kokoelman.

Noin kuuli saneltavaksi

Lönnrotin päämääränä oli koota yhtenäinen runoelma ja suuri eepos esikuvinaan Homeroksen Ilias ja Odysseia sekä muinaisskandinaavinen Edda. Joulukuussa 1833 Lönnrot kirjoitti: ”Talvella aion jälleen pistäytyä Arkangelin kuvernementtiin enkä ennen laata keräämästä ennen kuin näistä runoista saa kokoelman, joka vastaa puolta Homerusta.” Näin syntyi ensimmäinen yhtenäinen runoelma Runokokous Väinämöisestä, jota myöhemmin on kutsuttu Alku-Kalevalaksi. Tämän jälkeen syntyi Vanha Kalevala, jossa Lönnrot yhdisteli eri runonlaulajilta saamiaan aineksia ja sepitti myös itse säkeitä. Vuonna 1849 Lönnrot laajensi lopulliseen muotoonsa Uuden Kalevalan, ja myös siinä hän ”loihe itse loitsijaksi” eli järjesti runot toistensa yhteyteen.

1800-luvun puolivälin eurooppalaisen romantiikan virtauksessa Väinämöisestä tuli suomalaiskansallisen uudestisyntymisen vertauskuva. Laulavaa ja kannelta soittavaa Väinämöistä verrattiin kreikkalaisen mytologian Orfeukseen, joka Väinämöisen tavoin lumosi soitollaan kuulijansa. Kun tästä ajasta kuljetaan sata vuotta eteenpäin, 1900-luvun alkuun, elettiin Suomessa voimakasta kansallisromantiikan renessanssia – karelianismia – niin taiteen, tieteen kuin myös esoteerisen uskonnon piirissä. Vuonna 1920 Ruusu-Risti r.y. itsenäistyi Teosofisesta Seurasta ja otti yhdeksi erikoistehtäväkseen Kalevalan. Ruusu-Ristin perustaja-johtaja Pekka Ervast julkaisi Kalevalan mysteeritietoa, esoteerista kosmologiaa, etiikkaa ja ihmisen kehitystä käsitteleviä tutkimuksiaan.

Kalevala inkarnoitui laulaen; se on alkusointuista laulettua runoutta, vanhempaa kuin lännestä tullut loppusointuinen riimittely. Kalevala-mitta on erittäin kurinalainen. Kalevalan runojen jokaisessa säkeessä on kahdeksan tavua, ja kunkin tavuparin tavuista ensimmäinen on painollinen ja toinen painoton. Siitä syntyy nelipolvinen, maaginen ja mantrinen trokee-rytmi. Kalevala-kieli sisältää sekä myytti- että rituaalirunoja, se sisältää rukouksia, loitsuja, manauksia ja arpomisia, joiden avulla ja voimalla noustaan haltioihin. Kalevala on eeppistä vertauskuvallista runoutta ja se on runodraamaa. Kun tarkastelen Kalevalan vaikutusta itsessäni, on todettava että se on mysteerirunodraamaa, joka sisältää ylösnousemisvoimaa.

Ilmestyi ikirunoja

Kolmen sankarinsa kautta Kalevala kuvaa meille kolme sisäistä itsekasvatustietä. Väinämöinen edustaa meissä olevaa jumalallista viisautta eli tahdon henkistä kehitystietä. Ilmarinen edustaa meissä olevaa jumalallista tietoa eli ajattelun sisäistä kehitystietä. Lemminkäinen taas edustaa meissä olevaa jumalallista rakkautta eli hartauden sisäistä itsekasvatustietä. Kalevalassa taotaan erityisesti tiedon eli Ilmarisen kehitystietä, joka merkitsee sitä, että ajattelussamme organisoituu sisäinen mentaalinen käyttövälineemme.

Kalevalan etiikka opettaa, että ihmisellä on myös kolme tajunnantilaa: päivätajunta, unitajunta ja sisä- eli salatajunta. Päivätajunta sisältää ajattelumme ja loogisen ymmärryksemme, jota voimme hallita keskittymisellä ja mietiskelyllä. Unitajunta sisältää mielikuvituksemme ja tunteemme, joita hallitsemaan asetamme keskittyneen päivätajunnan mietiskelyn tulokset. Salatajunta sisältää vaistomme, kykymme, tapamme ja itsekkäät karmalliset luonteenominaisuutemme.

Salakansan vanhaa väkeä

Maantieteellisesti Kalevala jakautuu kahteen osaan, Kalevaan ja Pohjolaan. Kalevalaisessa maantiedossa Pohjola sijaitsee raukoilla rajoilla vaativakulkuisen matkan päässä. Se on Pimentola, joka sijaitsee meren takana, mutta sinne pääsee myös maata myöden. Juuri ennen Pohjolaa on Lemmenlahti sekä Simasalo, ja jossakin Pohjolan rajamailla virtaa Tuonelan joki. Pohjolassa ei paista aurinko eikä kumota kuu; siellä tuulee aina ja on aina kylmä. Pohjolaa ympäröi rautainen aita, joka yltää maasta taivaaseen. Aidassa on iso portti, portin takana piha, pihalla iso tupa, tuvan vieressä aittoja sekä vihaiset vahtikoirat.

Pohjolassa on myös suo, kyinen pelto ja se kuuluisa kivimäki. Pohjolassa asuvat emäntä, isäntä, Pohjan poika sekä useita tyttäriä – joista kaunein on Pohjan neito. Lisäksi Pohjolassa asuu Salakansan vanhaa väkeä sekä suuri joukko piikoja ja orjia. Pohjolassa ei kuuna kullan valkeana kukaan vieraile, sillä yleensä siellä vieraat syödään tai vähintäänkin upotetaan mereen.

Pohjolan polariteettina eli tasapainon ylläpitäjänä on Kaleva, auvoinen Suvantola ja aurinkoinen kesämaa. Kalevassa asuu sulhaskansa, siellä asuu tietäjä ja tietäjän oppipojat. Kalevan metsissä, järvissä, tuulissa ja tulissa asuvat haltijat ja haltijoiden oppipojat. Pohjolan ja Kalevan välillä on draamallinen jännite, joka sisältää eettisen johtoajatuksen ihmisen kehityksestä, se sisältää sielun kehityksen mysteerin. Tietäjän viisaudella Väinämöinen matkustaa ja liikkuu Kalevan, Pohjolan, Tuonelan ja Antero Vipusen eli akaashan (ihmiskunnan yhteisen tiedon) välillä ja tietäjän tavoin kuljettaa ja siirtää tietoa näiden välillä.

Sie vannoit ikivalasi

Kalevalaisessa mytologiassa Pohjola on Kalevan sankareiden retkien kohde. Siellä on jotakin tavoittelemisen arvoista, sillä siellä on Pohjan neito ja sittemmin siellä on myös Sampo. Vertauskuvallisesti Pohjola tarkoittaa aineellista tasoa, fyysistä kehoa ja fyysistä elämää. Kalevalassa korkein maaginen tieto on kätkettynä Pohjolaan eli fyysiseen kehoon. Näitä voimia vartioi maagisilla voimilla varustettu Pohjolan emäntä, Louhi.

Kalevalan mytologiassa kaikki Kalevan sankarit – Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen – tekevät myyttisiä matkoja Pohjolan ja Kalevan välillä, ja vain Pohjolasta he voivat matkata myös Tuonelaan. Kaikki Kalevan uroot tekevät myös kosintaretkiä Pohjolaan, sillä heistä jokainen tahtoo omakseen Pohjan neidon.

Kalevalassa vietetään Pohjan neidon ja seppo Ilmarisen häitä. Häät ovat vanha vertauskuva vihkimyksen mysteeristä. Myös uhri on vanha vihkimyksen vertauskuva. Juutalais-kristillisessä traditiossa isä uhraa poikansa. Kalevalais-mytologisessa traditiossa äiti uhraa tyttärensä. Kalevalassa Emo uhraa tyttärensä Ainon ja Pohjolan emäntä tyttärensä Pohjan neidon.

Eessä julkisen Jumalan

Kalevalaisessa salatieteessä Pohjola on vihkimyspaikka. Siellä läpikäydään mysteerivihkimys eli yhdytään korkeampaan tajuntaan, korkeampaan minään, jonka vertauskuvana on Pohjan neito. Korkeampi minä eli Pohjan neito on se jumalallisen itsemme osa, josta inkarnaatioiden koulussa tulemme vähitellen tietoiseksi. Se on se osa meitä, joka johdattaa kohti ylösnousemusta ja kohti jumalallista tietoisuutta. Se edustaa meissä olevaa jumalallista järkeä, jota teosofiassa ylemmäksi manakseksi kutsutaan.

Tahdon kehitystien kulkijana Väinämöinen kuulee ensimmäisenä Pohjan neidon olemassaolosta. Hän kuulee sen äidiltään eli elämältä ja myös äitinsä johdattamana lähtee kosintamatkalle Pohjolaan. Tiedon kehitystien kulkijana Ilmarinen kuulee Pohjan neidosta suoraan tietäjä Väinämöiseltä ja lähtee kosintamatkalle sisarensa Annikin kehottamana. Lemminkäinen taas hartauden kehitystien kulkijana tietää sisäisesti ja intuitiivisesti Pohjan neidon olemassaolon sekä osoitteen, ja tapansa mukaan hän lähtee kosintamatkalle äitinsä eli elämän vastusteluista huolimatta.

Pohjan neito esitellään Kalevalassa ensimmäistä kertaa, kun Väinämöinen palaa Aino-episodin jälkeen alla päin kotiinsa ja saa äitivainajaltaan neuvon lähteä Pohjolan tytärtä kosimaan. Äiti kertoo Pohjolassa olevan monia tyttäriä ja kehottaa poikaansa naimaan sen joka on ”paras Pohjan tyttäristä” (Kalevala 5:237).

Alla kasvon kaikkivallan

Ennen Pohjolaan lähtöään Väinämöinen on tietäjämahdillaan voittanut nuoren Joukahaisen eli ihmisen itsekkäät älynvoimat, joita teosofiassa alemmaksi manakseksi kutsutaan. Joukahais-voimat eli itsekkäät älynvoimat ovat teräviä, sillä Pohjolaan matkaava Väinämöinen suistuu mereen sillä siunaaman hetkellä, kun Joukahainen sinkoaa häntä tulisella nuolellaan.

Itsekäs älymme saa meissä olevan Joukahaisen vajoamaan ylpeyden suohon, ja kuitenkin se myös saattaa meitä kehityksessämme eteenpäin, kuten Väinämöistä, joka Joukahaisen mereen suistamana jatkaa merta myöden matkaa kohti Pohjolaa. Meissä oleva Jumalan tahto on siis itsekästä ylpeyttä voimakkaampi. Meri on mytologinen vertauskuva unitajunnasta, joka on tietäjän reitti Pohjolaan. Koillisesta liitävä kotka poimii Väinämöisen merestä ja kiidättää perille Pohjolaan, jossa hänet tietäjän arvokkuuden mukaisesti otetaan ystävällisesti vastaan.

Kirjokannen kalkuttelin

Pohjolan emäntä kertoo Väinämöiselle Pohjan neidosta ja lupaa tälle tyttärensä sekä kotimatkan Kalevaan, jos Väinämöinen takoo Sammon. Väinämöinen tietää, että hän ei itse kykene Sampoa takomaan ja lupaa taivon kaarta ennenkin takoneen Ilmarisen Pohjolaan Sammon taontaan. Pohjolan emäntä saattaa Väinämöisen matkaan ja varottaa vanhaa tietäjää kohottamasta päätään ylöspäin, sillä siitä seuraisi tuhoa. Väinämöinen kuulee Pohjan neidon ”sukkulan surinan ylähältä päänsä päältä” (Kalevala 8: 23–24). Hän katsahtaa ylös taivahalle ja näkee neidon valkehissa vaattehissa taivon kaarella. Pohjan neito on jumalaisen kaunis ja jumalaisen puhdas, hän on siellä missä taivas alkaa, sillä hän voi elää ainoastaan Kristuksen ilmapiirissä.

Huomionarvoista on, että vain Väinämöinen tietäjänä voi kosia Pohjan neitoa, vaikka Sampoa ei ole vielä taottu. Ja juuri Väinämöinen tuo Kalevaan sen tiedon, että Pohjan neidon omaksi saaminen edellyttää Sammon takomista. Kannattaa myös tarkkailla, missä Sampo on silloin kun Ilmarinen ja Lemminkäinen kosivat Pohjan neitoa. Sampo on tietenkin samassa paikassa kuin neito – Pohjolassa. Myös Pohjolan häiden aikana Sampo on edelleen Pohjolassa.

Kalevalan mytologiassa Sampo taotaan ennen vihkimystä. Sampo taotaan pimeässä Pohjolassa, oman sisä- eli salatajunnan pimeissä uumenissa, se taotaan näkymättömässä maailmassa, joka on kätketty eetterikehoon lähelle fyysistä kehoa. Sampo merkitsee eetteri- eli voimakehossamme olevaa suljettua tietoa ja taitoa. Se merkitsee valtaa ylittää silta näkyvästä maailmasta näkymättömään maailmaan, se merkitsee siis yhteyttä näkymättömän maailman kanssa. Takomisen jälkeen Sampo salvataan Pohjolan kivimäkeen, eli esoteerinen tieto kätketään fyysiseen kehoomme, sen kaksoispuoleen eli eetterikehoon. Tehtävämme ihmisenä on tulla itsetietoiseksi eetterikehossamme ja astua alas fyysisen kehomme aineeseen laajentamaan tietojamme ja kehittämään taitojamme. Fyysis-eetterisen kehomme on sanottu olevan vanhin käyttövälineemme, jossa piilevät okkulttisimmat salaisuutemme.

Kullan ahjohon asetti

Pohjolan emäntä toivoo tyttärensä suostuvan Väinämöiselle, ja Väinämöinen kosii Pohjan neitoa suoraan. Saatuaan Sammon taotuksi myös Ilmarinen ensimmäisellä kerralla kosii Pohjan neitoa suoraan, mutta tämä ei vielä neitopäivistään luovu, ja Ilmarinen lähtee pahoilla mielin Kalevaan. Ilmarinen edustaa siis mentaalisia kykyjämme, joita meidän tulee kehittää ennen kuin voimme astua salaiselle vihkimyksen tielle. Lemminkäinen ei voi kosia Pohjan neitoa suoraan vaan pyytää neitoa puolisokseen Pohjolan emännältä.

Ennen kuin korkeampi minä eli Pohjan neito suostuu solmimaan ikuisen liiton alemman persoonallisuuden kanssa, tulee persoonallisuuden valmistamalla ja puhdistamalla itsensä osoittaa, että se tulee liittoa pyhänä pitämään. Kalevalassa puhdistuksen tiehen, ensimmäisiin kosintamatkoihin liittyvät ansiotyöt merkitsevät alemman minän eli persoonallisuuden puhdistamista itsekkyydestä. Ne merkitsevät vihkimykseen valmistautumista ja itsekkään persoonallisuutemme uhraamista.

Väinämöinen saa suoritettavakseen kolme ansiotyötä suoraan Pohjan neidolta, kun taas Ilmarinen ja Lemminkäinen saavat kolme ansiotyötänsä Pohjolan emännältä. Väinämöinen suorittaa ansiotyöt tietäjän viisaudella mutta epäonnistuu aluksi niistä viimeisessä. Ilmarinen kysyy ansiotöiden suorittamiseen tarvittavat neuvot ja ohjeet suoraan Pohjan neidolta ja suorittaa onnistuneesti ne kaikki. Mutta Lemminkäinen – kuten arvata saattaa – ei kysy ohjeita keneltäkään; hän suorittaa ansiotyöt Ukko ylijumalaa rukoillen sekä haltijoita ja luonnonhenkiä loitsien. Myös Lemminkäinen epäonnistuu viimeisessä ansiotyössään.

Ilmarinen hallitsee päivätajuiset ajatuksensa ja tunteensa ja voi siis nähdä Pohjan neidon. Hän saa kokea korkeamman minuutensa läsnäoloa, hänen sisätajunnastaan virtaa viisautta päivätajuntaan. Puhdistuksen tiellä opimme suorittamaan ansiotyömme eli opimme erottamiskykyisiksi fyysisten tapojemme, taipumustemme, tunteidemme ja ajatustemme suhteen. Opimme asettumaan fyysisen minämme ulkopuolelle, opimme hallitsemaan ajatuksiamme ja hillitsemään tunteitamme. Mutta ennen kuin voimme vihkiytyä Pohjan neitoon, meidän pitää hallita myös fyysis-eetterinen kehomme, sillä juuri se on silta näkyvän ja näkymättömän välillä.

Taon ristin rinnoillesi

Pohjan neito on luvattu Ilmariselle joka lähtee kosintaretkelle vasta sitten kun saa tietää, että myös Väinämöinen on lähtenyt kosimaan Pohjan neitoa. Järki eli Ilmarinen seuraa siis tahtoa eli Väinämöistä. Ilmarisen kosintaretki alkaa sisar Annikin neuvomana; tämä on jumalaisen kaunis kuvaus siitä, miten paljon veljeä voi rakastaa. Annikki tapaa Väinämöisen ja tietäjän avulla ymmärtää, että hänen veljensä vihkimyksen aika on tullut.

Annikin voi ajatella edustavan tietäjäkokelas Ilmarisen eetterikehoa, jonka avulla Ilmarinen on yhteydessä tietäjä Väinämöiseen, siis itsessään olevaan jumalalliseen tahtoon. Eetterikeho on vastakkainen fyysiseen sukupuoleemme nähden ja sen tehtävä on kuljettaa meitä eteenpäin henkisellä tiellämme. Huomionarvoista on, että Annikki kertoo veljelleen Väinämöisen tapaamisesta vasta sitten, kun Ilmarinen lupaa takoa siskolleen muun muassa sukkulan, siis saman työkalun, jota Pohjan neito käyttää kultaisten kudelmien valmistamiseen.

Ennen kosintamatkalle lähtöä Ilmarinen pyytää Annikkia lämmittämään saunan ja keittämään saippuaa. Ilmarinen astuu saunasta loistavan valkeana, hän pukeutuu häävaatteisiin sekä kultaiseen vyöhön ja lähtee maata myöden matkaan. Kolmantena päivänä Ilmarinen tavoittaa Väinämöisen ja ehdottaa veljellisesti, että he sallisivat Pohjan neidon itse päättää kumman puolisoksi antautuu. Väinämöinen matkaa vettä pitkin, Ilmarinen maata myöden ja Väinämöinen saapuu ensiksi perille veneellään, jossa on punaiset purjeet. Pohjolan emäntä vaatii tytärtään menemään puolisoksi Väinämöiselle ja tällä teollaan rikkoo lupauksensa Ilmariselle. Mutta Pohjan neito on puhdas ja viaton, hän on lupaukselleen uskollinen ja vastoin äitinsä tahtoa sanoo menevänsä Ilmarisen puolisoksi.

Väinämöinen astuu Pohjolan tupaan ja kohtaa Pohjan neidon. Ensi töikseen hän kosii suoraan Pohjan neitoa. Neito varmistaa, että Väinämöinen on onnistunut myös viimeisessä ansiotyössään, mutta kieltäytyy Väinämöisen kosinnasta. Heti Väinämöisen jälkeen Ilmarinen astuu Pohjolan tupaan ja tapaa siellä Pohjolan emännän, joka antaa Ilmariselle kolme ansiotyötä suoritettavaksi.

Itse siiville yleni

Ilmarinen onnistuu puhdistuksen tien ansiotöissään. Hän voittaa vanhan karmansa uusilla hyvillä teoillaan ja hänet vihitään pyhään liittoon Pohjan neidon, salatajuisen korkeamman minuutensa kanssa. Kalevalan salatieteessä tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että vihkimyksen jälkeen olisimme päivätietoisesti fyysisellä tasolla koko ajan yhtä korkeamman tietoisuutemme kanssa tai että tietäisimme kaikki sen ominaisuudet ja kyvyt. Väinämöinen on Pohjolassa Ilmarisen ansiotöiden aikana, sillä jumalallinen tahto on aina läsnä puhdistuksen tiellä valmistauduttaessa vihkimykseen. Vasta Pohjan neidon ja Ilmarisen kihlautumisen jälkeen Väinämöinen matkaa takaisin Kalevaan. Luonnollisesti Väinämöinen kutsutaan juhlavieraaksi myös Pohjolan häihin.

Vihkimystä edeltää siis kihlaus. Kihlaus-runo (19. runo) on juhlallinen kuvaus siitä, kuinka jumalallinen järki eli koillisesta liitävä kotka ottaa mukaansa Pohjolan kauneimman neidon – siis tuo sama myyttinen kotka, joka saattoi Väinämöisen ensimmäistä kertaa Pohjolaan.

Sata syltä sarvet pitkät

Pohjan neidon ja Ilmarisen kihlauksen jälkeen aletaan valmistella vihkimysjuhlaa. Pohjolan häitä varten taltutetaan ja teurastetaan iso härkä. Iso härkä on mytologinen vertauskuva jumalallisesta luovasta voimasta, joka on fyysisessä kehossa kahlittuna sukupuolivoimaksi ja joka uhrataan vihkimyksessä jumalalliseen käyttötarkoitukseensa. Se voidaan uhrata vain Pohjolassa eli fyysisellä tasolla ja fyysisen elämämme aikana. Se voidaan uhrata vasta sitten, kun Sampo on taottu, kun ansiotyöt eli puhdistuksen tie on suoritettu ja Pohjan neito kihlattu. Härkä on niin iso, että se yltää yli koko Suomen, mutta se on tuotava Pohjolaan eli fyysiselle tasolle. Vallaton härkä saadaan talutetuksi Pohjolaan tarttumalla sitä kiinni suoraan sarvista sadan miehen voimalla.

Pohjolassa etsitään ison härän kaatajaa ensin pitkin Turjan maita ja Tuonelaa, mutta kaataja nouseekin merestä, ”Mies musta merestä nousi, uros umpilainehista, aivan selvältä selältä” (Kalevala 20:89–92). Hän on musta mies, jolla on kädessään kultainen veitsi. Sittemmin Kalevalassa esiintyy toisintona merestä nouseva Pätösen poika, joka niin ikään kultainen veitsi kädessään taltuttaa taivaallisen tulen. Härkä teurastetaan juhla-ateriaksi Pohjolan häihin ja siitä saadaan ”verta seitsemän venettä” (20:115). Sukupuolivoimaan sidottu itsekkyyden veri on siis vuodatettava ennen vihkimystä.

Härän teurastamisen jälkeen Kalevalassa seuraa oluen valmistuksen mysteerin paljastaminen. Kun luova voima on saatu organisoitua jumalalliseen käyttötarkoitukseensa, se nousee päähän, kuten pitääkin. On aika humaltua hengen voimalla, ja Kalevalassa Pohjolan häitä kutsutaankin myös jumalisten juomingeiksi. Pohjolan emäntä saa Kalevasta oluen valmistuksen alkemistisen kaavan ja valmistaa hääoluen sen mukaisesti. Olut ei kuitenkaan synny ilman tulta, hengen paloa ja sakeaa savua. Savun näkee myös Lemminkäisen äiti ja kertoo siitä pojalleen. Lemminkäinen arvaa Pohjolassa valmisteltavan häitä ja lähtee äidin vastusteluista huolimatta kutsumattomana Pohjolan häihin aikomuksenaan kosia Pohjan neitoa.

Sokeat venehin soua

Kalevalan mytologiassa Pohjolan häihin kutsutaan koko Pohjolan ja koko Kalevan kansa lukuun ottamatta siis Lemminkäistä. Mutta senhän jo tiedämme, että Lemminkäinen tulee aina kutsumattakin, hän kun kulkee hengen palavan tulen johdattamana. Häät on tarkoitettu ”rahvahan ravitsemiksi” (Kalevala 20:15) ja niihin kutsutaan siis koko rahvas, myös kaikki rekirujot ja rammat. Kalevalan salatieteessä tämä merkitsee sitä, että vihkimyksessä silmämme aukeavat ja näemme paljaana todellisen olemuksemme, näemme myös oman itsekkyytemme ja pahuutemme, sillä näemme jumalalliseen ymmärrykseen vihityn rehellisen Ilmarisen silmin.

Meille paljastuu fyysisen elämämme tarkoitus, mikään meissä oleva paha ja itsekäs ei suin surminkaan voi pysyä salassa sisällämme. Kaiken kehittymättömän on tultava päivätietoisuuteemme. Kaiken on tultava fyysisen tason päivänvaloon siitä syystä, että me sen voittaisimme. Kaikki meissä oleva puutteellisuus pukeutuu ymmärryksen valaisemiin häävaatteisiin, jotta kykenisimme näkemään sen rehellisesti ja ymmärtämään sen opettaman läksyn.

Oli suuri sulhaiskansa

Kun Ilmarinen astuu vihittäväksi Pohjolan suureen tupaan, hän tervehtii ensin juhlallisesti Jumalaa. Maagisten voimien vartijana Pohjolan emäntä ottaa Ilmarisen vastaan ja haluaa nähdä hänen silmänsä. Pohjolan emännän käskystä tuli tuodaan tuohuksella Ilmarisen luokse. Loistava tuli valottaa Ilmarisen silmät, kirkastaa hänen kasvonsa, ja Pohjolan emäntä on varmistunut Ilmarisen olevan valmis asettavaksi kunniapaikalle. Pohjan neitoa valmistellaan hartaasti, hänet itketetään, lohdutetaan, hunnutetaan ja opastetaan matkaan. Myös Ilmariselle annetaan ohjeet morsiamen hyvästä kohtelusta.

Kaikkia Pohjolan häiden vihkimiseen liittyviä seremonioita johtaa Pohjolan emäntä. Varsinaista vihkiseremoniaa Kalevala ei kuitenkaan paljasta, ainoastaan sen, että Ilmarinen valaistaan ja Pohjan neito asetetaan Ilmarisen rekeen eli Ilmarisen fyysiseen käyttövälineeseen. Kautta koko Kalevalan uroot ovat houkutelleet neitoja rekiinsä ja neidot ovat hangoitelleet rekeen astumista. Kun Pohjan neito on hyvästellyt kultaisen kotinsa, koppaa Ilmarinen hänet kuin itsestään selvästi rekeensä ja he matkaavat kotiin Kalevaan, jossa heidät otetaan juhlallisesti vastaan. Lokka, Ilmarisen äiti ylistää poikaansa vallan voittaneena kuninkaana. Liitto alemman ja korkeamman minän välillä solmitaan Pohjolassa eli sisätajunnassa, jonka jälkeen yhteinen koti on Ilmarisen koti Kalevassa eli Ilmarisen päivätajunta.

Kalevalan mytologiseen Pohjan neidon draaman toteutumiseen tarvitaan kuitenkin myös neljäs sankari. Siihen tarvitaan Kullervo. Sillä juuri Kullervon tehtävänä on surmata Pohjan neito. Esoteerisesti tarkastellen tämä merkitsee sitä, että ensimmäisen vihkimyksen tulos voi hävitä; se otetaan pois tietoisuudesta. Saamme kohdata maailman surun ja kärsimyksen. Kalevalaan tulee hiljaisuus, ei kuulu pajasta kalke – kuuluu vain Ilmarisen itkua: Pohjan neito on kuollut! Ja kuitenkin myös tämä kuuluu jumalalliseen suunnitelmaan ja merkitsee etenemistä henkisellä tiellämme. Pohjan neito kuolee, sillä vihkimyksen jälkeen meissä oleva korkeampi minä sulautuu monadiin, se palaa jumalalliseen ykseyteen.

Miekka mietti miehen kielen

Saamme taas uudestaan kaivata, uudestaan etsiä ja uudestaan löytää, kuten Ilmarinen, joka takoo kultaisen neidon. Kultainen puoliso on muistissa oleva kuva entisestä liitosta, saavutetusta vihkimyksestä ja täydellisyydestä. Kultainen kuva ei kuitenkaan tyydytä Ilmarista, hän ei saa siihen henkeä. Ilmarinen tarjoaa Väinämöiselle kultaista luomustaan, vaan eihän tietäjä sitä huoli. Sillä jos ihminen luo itsekkäästi itsestään pyhimyksen, ei hänessä oleva jumalallinen tahto ota sitä vastaan. Ei meissä oleva Jumala sitä tahdo.

Ilmarinen itse sisäisestä tiedostaan käsin ymmärtää lähteä uudelleen Pohjolaan kosimaan Pohjolan toista tytärtä. Hän herättää itsessään olevia sisäisiä, okkulttisia voimia. Imartelematon Ilmarinen pyytää Pohjolan nuorempaa tytärtä puolisokseen, ryöstää tämän vastoin tahtoa ja lopulta kyllästyy neitoon tämän pettäessä hänet. Tässä yhteydessä Ilmarinen herättää sisäiset voimansa pakolla, hän myös väkivalloin ryöstää Pohjolan nuoremman tyttären ja tietenkin tulee petetyksi. Tässä kohdassa Kalevalaa Ilmarinen ainoan kerran turvautuu loitsimiseen ja manaa pikkusiskon lokiksi luodolle. Samoin totuudenetsijä etsii monin tavoin, mutta huomaa heti, että psyykkiset voimat voivat olla väkivaltaisia ja voivat johtaa harhaan. On opittava erottamaan toisistaan maagisen musta ja maagisen valkoinen.

Emme jää edes korkeamman minämme pauloihin, vaan kehityksemme kulkee eteenpäin. Kalevalaisittain ajatellen on siis mytologinen mahdottomuus, että mies jäisi naisen pauloihin. Alusta alkaen Sampo ja Pohjan neito ovat kytketyt yhteen. Sampo on se syy miksi Pohjolan emäntä uhraa kauneimman tyttärensä. Kun on kysymys Sammosta, on kysymys vapaudesta, on kysymys jumalallisesta rakkaudesta. Eikä tämä ole enää mikään fyysiseen sukupuoleen sidottu asia, sillä kun Sampo on taottu, on taottu eetterinen käyttövälineemme, jossa ylösnousemus fyysisestä kehosta ja fyysisestä sukupuolesta tapahtuu. Pohjolan retkien päämäärä ei siis olekaan nuo kuuluisat häät, vaan Sammon ryöstö.

Saivat Sammon purtehensa

Kalevalan salatieteessä Pohjolassa myös noustaan ylös fyysisestä kehosta itsetietoiseen jumalalliseen tajuntaan. Sampo on vertauskuvallinen vapahtajamme, se on puhdistunut ja itsetietoiseksi käyttövälineeksi organisoitunut eetterikehomme eli ylösnousemuskehomme. Pohjolan kivimäestä ylösnostettuun Sampoon laskeutuu Kristus meissä. Eetterikehossa herää tajuntakeskuksia, jotka ovat yhteydessä päivätajuisten aivojemme kanssa ja joihin tulee uusia kykyjä eetterikehomme avulla – kykyjä, joiden avulla tulemme itsetietoiseksi näkymättömässä maailmassa. Sampo vapautuu toimintaan kuitenkin vasta Pohjolan häiden jälkeen, vasta sitten kun olemme saavuttaneet yhteyden alemman ja ylemmän minämme välillä.

Pohjolan häiden eli vihkimyksen jälkeen alkaa siis varsinainen tiedon tie, palaamme Pohjolaan ja taistelemme Sammon takaisin. Todelliset yliaistiset kyvyt ovat fyysis-eetterisessä kehossamme ja voivat organisoitua puhtaiksi vasta sitten, kun olemme vapauttaneet fyysisen kehomme aineen orjuudesta, kun jumalallinen valta hallitsee meitä. Vain jumalallinen rakkaus voi vapauttaa Sammon.

Ilmarinen on vihitty myös Sampoon, sillä vain Sammon takoja voi saada omakseen Pohjan neidon. Saavuttaakseen uudelleen fyysisen kehon aineeseen kätketyn tiedon ja vallan, eli saavuttaakseen Sammon, on kuitenkin täytettävä tiukemmat vaatimukset kuin Pohjan neidon kosinnassa. Pelkkä tieto ei riitä, tarvitaan myös tunne ja tahto. Tarvitaan siis jumalallinen tieto eli Ilmarinen, mutta tarvitaan myös selkeä piirustus ja suunnitelma suoritettavasta työstä eli tarvitaan Väinämöisen jumalallinen tahto. Eivätkä edes veljekset Väinämöinen ja Ilmarinen yhdessä riitä, vaan tarvitaan myös sydämen sivistyksen omaksunut Lemminkäinen. Ja juuri Lemminkäisen tehtävä on irrottaa Sampo Pohjolan kivimäestä. Ja milläpä muulla Lemminkäinen Sammon irrottaa kuin kyntämällä sen juuret irti Pohjolan isolla härällä eli Pohjolan häissä jumalalliseen käyttötarkoitukseen valjastetun rakkauden voiman avulla.

Yksin päivät valkeavat

Vihkimystie Kalevalassa kulkee siis näin: Ensin mennään Kalevaan – ja opitaan pysymään siellä yhtä hereillä kuin Getsemanessa. Sitten mennään Pohjolaan, suoritetaan ansiotyöt, vietetään häät ja mennään Kivimäelle asti, jossa nostetaan ylös Sampo. Sillä Pohjola on kuin Golgata; myös siellä tapahtuu uhri ja ylösnousemus. Sillä ei Hän uhrannut ainoastaan Poikaansa vaan myös Tyttärensä, niin täydellisesti, että kukaan ei edes tiennyt tämän olema