Rauno Rinkinen

Tätä kirjoittaessani muistin erään unen, jonka näin muutama vuosi sitten. Unessa kotini viereisestä metsästä tuli Pellervoinen, pellon poika hirven selässä ratsastaen, ja hänen mukanaan oli metsän eläimiä (kettuja, hirviä, peuroja, jäniksiä, lintuja ja kaikenlaista metsän asukasta). Pellervoinen puhui heidän kaikkien puolesta ja pyysi minua kertomaan ihmisille, kuinka me heitä sorramme ja heikennämme heidän elinmahdollisuuksiaan. Hänen puheestaan kuulsi suuri huoli luonnon tulevaisuudesta.

Pellervoinen, pellon poika – tai Sampsa Pellervoinen – on Kalevalassa ja vanhassa suomalaisessa mytologiassa eräänlainen haltija tai jumalolento, joka kylvää maan kasvillisuuden, metsät, suot, ahot ja kivikot. Joissakin kansanrunoissa kylvö suoritetaan Sammon murusten avulla. Lönnrotin kokoamassa Kalevalassa kylvö tapahtuu jo ennen Sammon takomista. Molemmat versiot ovat mielestäni oikeita, jos ymmärrämme Sammon henkiseltä kannalta, kuten sen on esittänyt Pekka Ervast. Se on silloin ikuinen käyttöväline eli Sampo-ruumis, joka meidän tulee takoa, kuten sen ovat valmistaneet meitä ennen Valkoisen Veljeskunnan jäsenet, jotka ovat sen viisauden tälle planeetalle muualta tuoneet. Kylvötöissä Sampsaa auttaa joidenkin runojen mukaan Vennon härkä Uljamoinen, joka kyntää maat ja suot.

Kansanperinteessä Sampsa (Karjalassa Sämpsä) on hedelmällisyyden jumala, joka on herätettävä joka kevät. Inkeristä peräisin olevissa Sampsan herätysrunoissa on tästä erilaisia versioita. Näitä runoja on rituaalisesti esitetty ja näytelty ns. Ukon vakkajuhlissa kesä–heinäkuun tienoilla (juhannuksen aikaan). Suomalaisessa kansanperinteessä etsitään Sampsan herättäjää, että hän nousisi kastelemaan kasveja ja hedelmöittämään peltoja.

Näitä herättäjiä ovat talvityttö, kevättyttö ja kesätyttö, joista vasta viimeinen eli kesätyttö saa Sampsan heräämään vuoteeltaan pellolta, metsästä tai saaresta.

Joissain runoissa Sampsa liitetään jonkinlaisiin hedelmällisyyskultteihin, jotka liittyvät sitten tuohon kylvötyöhön. Eri tutkijat ovat löytäneet samankaltaisuuksia muistakin kulttuureista ja pitävät näitä tarinoita jopa lainatavarana – jokainen oman käsityksensä mukaan.

Sampsaan on myös yhdistetty Inkerin ja Karjalan sämpsykkä eli sämpsäheinä, joka oli kevään ensimmäisiä kasveja.

“Ja Jumala sanoi: ’Kokoontukoot vedet taivaan alla yhteen paikkaan, ja näkyköön kuiva maa’, ja niin tapahtui. Ja Jumala nimitti kuivan maaksi ja vetten kokoukset hän nimitti mereksi, ja hän näki, että se oli hyvä. Ja jumalat sanoivat: ’Vihannoikoon maa ja kasvattakoon ruohon, jossa siemen on, ja hedelmälliset puut, jotka hedelmän kantavat lajinsa jälkeen.’ Ja maa synnytti kaikenlaisia ruohoja, ja se oli kolmas päivä.”

Suomalaisten kansalliseepoksessa Kalevalassa maailma syntyy munasta ja veen emo luo meren rannat, matalikot ja syvänteet. Väinämöinen syntyy myös veden emosta ja ajautuu puuttomalle maalle, johon sitten Sampsa Pellervoinen saapuu “maita kylvämähän, toukoja tihittämähän”.

Kylvi maita kyyhötteli,

Kylvi maita, kylvi soita,

Kylvi auhoja ahoja,

Panettavi paasikoita.

Mäet kylvi männiköiksi,

Kummut kylvi kuusikoiksi,

Kankahat kanervikoiksi,

Notkot nuoriksi vesoiksi.

Noromaille koivut kylvi,

Lepät maille leyhkeille,

Tuomet kylvi tuortehille,

Raiat maille raikkaille,

Pihlajat pyhille maille,

Pajut maille paisuville,

Katajat karuille maille,

Tammet virran vieremille.

Läksi puut ylenemähän,

Vesat nuoret nousemahan;

Kasvoi kuuset kukkalatvat,

Lautui lakkapäät petäjät,

Nousi koivupuut noroilla,

Lepät mailla leyhkeillä,

Tuomet mailla tuorehilla,

Katajat karuilla mailla,

Katajahan kaunis marja,

Tuomehen hyvä he’elmä.

Aivan kuten Raamatun luomiskertomuksessa, samoin Kalevalassa luodaan maapallolle kasvillisuus ennen ihmisiä. Väinämöinen tässä luomisessa edustaa jonkinlaista jumaluutta.

Vanhat suomalaiset uskoivat erilaisiin luonnonhenkiin, maan haltijoihin, veden vellamoisiin, tonttuihin ja keijukaisiin. Ylinnä kaiken oli Ukko ylijumala, jolta apua tarvittaessa anottiin, kuten Kalevalan sankarit Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen retkillensä lähtiessään. Vanhoilla suomalaisilla oli myös pyhät lehtonsa, joissa he kääntyivät korkeampien voimien puoleen tai uhrasivat haltijoille ja luonnonhengille. Itse luontokin nähtiin elävänä, ja sen kanssa tuli elää sovussa antaen ja saaden tarpeen mukaan. Ehkäpä muistona ja tietona tästä on säilynyt uskomus, että kasveille ja kukille pitää puhua ja antaa rakkautta.

Suuri tammi

Väinämöinen saapuu katsomaan Pellervoisen kylvämiä, ja huomaa että yksi on tammi taimettumatta, juurtumatta puu Jumalan.

Iso Tammi ilmestyy sitten erikoisella tavalla, eikä se olekaan puu samassa mielessä kun Pellervoisen kylvämät puut vaan kuvaa jotain “sisäisen tajunnan aspektia, luonnon voimaa tai kykyä, joka ei sinällään ole hyvä eikä paha”.

Tuo tammi kasvaa hallitsemattomana ja vahvana. Niinpä Väinämöinenkin toteaa, että ei ole sitä urosta eikä miestä urheaa, joka tammen kaataisi. – Mutta sitten nousee merestä pieni mies, joka kaataa tammen. Kun tammi on kaatunut, kertoo Kalevala että

Kenpä siitä oksan otti,

Se otti ikuisen onnen;

Kenpä siitä latvan taittoi,

Se taittoi ikuisen taian.

Kun me alamme kokea henkeä – tai Jumalaa, niin kuin myös sanotaan – on oikeastaan samantekevää, onko Jumala persoonallinen vai persoonaton, koska silloin se on elävää todellisuutta, joka ilmenee kaikessa. Se on, niin kuin sanotaan, rakastava tajunta kaiken takana. Se on autuutta ja iankaikkista elämää, joka on tässä ja nyt. Kun katselemme ympärillemme ja yleensä ihmisiä, huomaamme että on aika harvinaista nähdä onnellisia ihmisiä, jotka säteilevät ja hymyilevät ja joiden silmistä loistaa hyvyys. Yleensä ihmiset ovat huolten ja murheiden painamia. Kuitenkin jokaisen ihmisen sielussa soi ikään kuin salainen ääni, joka lupailee onnea ja sopusointua. Se voi tulla kuuluvammaksi luonnon eli Sampsa poika pikkaraisen kautta.

Tietenkin henkinen kehitys ja henkisten kokemusten myötä tuleva onni ja autuus ovat senkaltaisia asioita, että niihin on pyrittävä kaikin voimin. Mutta me tiedämme, että aktiivinen henkinen pyrkimys on vaikeaa, jos ei ole tasapainossa itsensä kanssa. Tähän tasapainoon ja myös sisäiseen puhdistustyöhön auttaa luonto – Pellervoinen, pellon poika – eri tavoin. Nykyään jo tunnetaan yleisestikin hyväksyttyjen tutkimusten kautta esim. puutarhaterapia.

Syvällisesti ymmärrettynä asiasta kertoo Pekka Ervast kirjassa Kalevalan avain (s.186–187): ”Jos … asetumme okkulttisen fysiologian kannalle ja oletamme, että ruumiimme eri elimet, näkyväiset ja näkymättömät, vastaavat kukin tarkoin määrättyä alaa fyysisen kosmoksen sisäisessä koneistossa, ymmärrämme a priori, että jos saisimme aikaan semmoisen harmonisen korrespondensin ruumiillisen mikrokosmoksemme ja meitä ympäröivän makrokosmoksen välillä, että edellinen kykenisi välittämään aistimuksia jälkimmäisestä, olisi sielumme tietämis­mahdollisuudet miltei rajattomasti enentyneet, sen kokeilukenttä silmän kantamattomiin laajentunut. Ruumiissamme kehittyisi ikään kuin uusia aisteja, ja ruumis itse muuttuisi uppiniskaisesta eläimestä puolueettomaksi havaintovälineeksi.”

Suuresta tammesta meni myös Pohjolaan lastu, josta noita teki nuoliansa, ampuja asemiansa. Tammi siis kuvaa jotain, sanotaanko vaikka luonnosta saatavaa, jota voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan – vähän niin kuin kasveja, joita voidaan käyttää ja on myös käytetty sekä lääkkeeksi että myrkyksi.

Kun tammi oli kaadettu, pääsi päivät paistamahan, pääsi kuut kumottamahan.

Ja kaikenlainen kasvu, niin metsä kuin ruoho, alkoi kasvaa.

Toisin sanoen nyt pääsi kehittymään kaikenlainen kulttuuri, joka on alkujaan ollut maanviljelyä ja puutarhan hoitoa kehittyen siitä sitten nykyisenlaiseksi.

Teosofiassa kerrotaankin, että mm. vehnä on tuotu Venukselta Valkoisen Veljeskunnan toimesta, ja yleensä kaikenlainen viljelyn taito on alkujaan ollut mestareiden tuomaa. Aivan kuten suomalaisissa kansanrunoissa kuvataan, kuinka Väinämöinen opetti meille ne taidot.

Mielenkiintoisen puolen tästä tammen kaatajasta, ”pienestä miehestä”, tuo Niilo Rissanen kirjassaan Kalevala-tutkimuksia, jossa hän esittää seuraavaa: “Kaikkea elämää, kauneutta ja sopusointua arvostava ja ihaileva tunne, luonnonrakkaus, lähimmäisenrakkaus. Jotenkin tähän tapaan voitaneen meidän persoonallisen ymmärryksemme tajuama kuva pienen miehen allegoriasta hahmotella. Ja se kuvakin riittää meille kohottavaksi ihanteeksi vielä kauan.

– – – Mieleeni on muistunut tässä yhteydessä teosofisesta kirjallisuudesta pari mainintaa. Shankaraatshaarja, suurimmaksi mainittu veda-filosofinen adepti, kirjoittaa kommentaarissaan Katha-Upanishadiin, että Aatmaa ihmisessä voidaan ajatella sydämessä olevana peukaloisen kokoisena valonlähteenä. Länsimainen tietäjä Paracelsus taas kuvailee sydämessä asuvaa olentoa, jolla on sinertävän liekin kaltainen ihmisen peukalon viimeisen nivelen korkuinen ruumis. Muinaisessa Kreikassa Samotrakeen mysteeritemppeliin kerrotaan kuuluneen vanhan kääpiön, joka joissakin erityisissä tilaisuuksissa istui kaikkein pyhimmässä korokkeella, missä hän oli epäselvästi näkyvissä, koska sähköinen liekki ympäröi häntä.” Näin Rissanen tuo mielenkiintoisesti esiin kansainvälisiä vastineita Kalevalan tammen kaatajalle.

Maaäiti

Kovin vähän pysähtyvät ihmiset tarkastelemaan luonnon – tai niin kuin myös sanotaan ”maaäidin” – suuren luomistyön tuloksia. Ulkoisen tiedon ja sen tuottaman runsaan informaation rinnalla sisäinen tarkkailu jää toisarvoiseksi. On kuin suuri tammi pyrkisi toistuvasti peittämään meiltä valon, josta myös kesän valon juhla meitä muistuttaa. Aivan samoin emme jokapäiväisen kiireen keskellä kerkeä havainnoimaan ympärillämme tapahtuvaa suurta luonnon näytelmää. Ehkä kuitenkin huomaamme kevään ensimmäisen leskenlehden ja siihen liittyvän viestin.

Itselläni oli mahdollisuus aikanaan nuorena miehenä osallistua metsäluonnon syvempään tarkasteluun ns. näkijöiden kanssa. Eräs heistä oli jo edesmennyt Tapio Kaitaharju. Hän kertoili muun muassa, että ”Kaikilla Maaäidin ilmentymillä on … myös tavallisin aistein näkymätön olemuspuoli, kuten on Maaäidillä itsellään ja ihmisellä. Puilla, kukkasilla, kallioilla – kaikella on eetterinen olemuspuoli, eetteriruumis, jonka tiheys ja värähtelytaso riippuvat ilmentymän itsensä kehitystasosta ja tarkoituksesta luonnon suuressa järjestelmässä.” Siten esim. kun puu kaadetaan, sen eetteriruumis hajoaa muutamassa päivässä takaisin Maaäidin suureen eetterivarastoon, ja puu on tavallista kuollutta ainesta. Sitten edelleen jatkaen Kaitaharjun esiin tuomaa ajatusta: ”Jonkin kehityskynnyksen jälkeen alkaa luonnon ilmentymälle ilmaantua myös tunne, kuten on Maaäidillä itsellään ja ihmisellä. Tuon tunteen alueen – tunneruumiin – välityksellä toimii sitten eritasoinen viisaus, joka puolestaan on kipinä tai heijastuma Maaäidin viisaudesta. Tämä viisaus on siten kokonaan toista kuin ihmisen oman älytason tuottama ajattelu. Se on perimmältä kotoisin jumalisen alkuvoiman lähteestä, ja siksi esimerkiksi kehittyneen vanhan puun välityksellä saattaa tulla erittäin korkeaa viisauden siivilöimää tietoa sellaiselle ihmiselle, joka kykenee sen tavoittamaan ja ehkä myöhemminkin hyödyntämään ihmisten käytettäviksi oikealla tavalla. Esimerkiksi puun tai kukkien kasvutapahtumaan liittyy lisäksi erilaisia luonnonhenkiä, joko ’pysyviä’ tai sitten jotakin määrättyä vaihetta varten syntyviä.”

Kasvien voima ja vaikutukset

Shamaanien tiedetään tunteneen kasvien ominaisuuksia, ja niiden voimalla he olivat yhteydessä henkien kanssa. Ehkä jokunen varoittava sana on kuitenkin tarpeen shamaanipolusta. Koska kasvien ja yrttien vaikutus on usein voimakas, se voi viedä mukanaan haitallisella tavalla. Etelä-Amerikassa, intiaanien keskuudessa, Intiassa (tai yleensä Aasiassa) samoin kuin myös Suomessa on shamaaniperinteellä pitkät juuret, jotka ulottuvat meidän päiviimme asti.

Carlos Castaneda lienee monille tuttu; hänen kirjojaan on käännetty suomen kielelle 70-luvulta asti. On tietysti muitakin jotka ovat tässä mielessä jakaneet opetuksiaan ja kertoneet siitä maailmasta, johon he ovat kasvien voimaa hyödyksi käyttäen päässeet. Mutta usein on myös niin, että heidän polkunsa varrelle jää paljon sellaista, mikä pitää heidät hyvinkin yksinäisellä tiellä. Perinteisesti he eivät ota mielellään oppilaita, ja ystäviäkin heillä on rajallisesti.

Kasvit eivät kykene liikkumaan vaan elävät paikallaan; ne ovat maapallon hallitseva ja näkyvin elämänmuoto. Ne muodostavat levien kanssa suurimman osan planeettamme biomassasta. Lähes ainoina omavaraisina eliöinä kasvit ovat ravintoketjun perusta, ja ne ovat luoneet ilmakehän runsaan happipitoisuuden tuottamalla kaasua yhteyttämällä. Nykyisen kaltainen elämä maapallolla on pitkälti kasvien ansiota. “Ihminen on rappeutunut kasvi, joka on menettänyt kyvyn yhteyttää”. Tällä lauseella aloitti aikoinaan Puutarhakoulun opettaja biologian tunnin.

Kasvien ravinnon perusta on yhteyttäminen eli fotosynteesi. Kasvisolut tuottavat auringon säteilyenergian avulla sokeria ja happea vedestä ja hiilidioksidista. Yhteyttävä pigmentti, klorofylli, sijaitsee kasvisolun viherhiukkasissa eli kloroplasteissa.

Kasveja käytetään ravinnoksi, lääkkeeksi, mausteina ja yrtteinä, teenä, huumeina ja rakennusaineina – myös viherrakentamisessa luomaan viihtyisä ja terapeuttinen ympäristö.

Siitä, kuinka puistot ja puutarhat auttavat ihmisiä harmonisempaan ja tasapainoisempaan elämään varsinkin vaikeina aikoina, kuten esim. sairastaessa, on nykyään paljon tutkimusta. Olen siitä puhunut aiemmissa esitelmissäni. Kasvien vaikutusta syötynä ihmisen mieleen ja terveyteen on myös paljon tutkittu.

Se, mitä vanhat suomalaiset kuvasivat Sampsa Pellervoisena ja hänen aikaansaannoksenaan, vaikuttaa meihin ikään kuin henkisenä johdatuksena hyvinkin pitkälle.

Väinämöisen veneen veisto

Kun Väinämöinen rupeaa veistämään venettä, hankkii Pellervoinen hänelle tarvittavat rakennuspuut. Tässä on kyseessä suomalaisen tietäjäkoulutuksen hyvin korkea vaihe, jossa muodostetaan ihmisestä itsestään jo sellaista käyttövälinettä, jolla kuljetaan korkeammilla tasoilla. Se rakentaminen ei silloin tapahdu fyysisesti eikä käsin; sillä rakennustyömaalla ei kuulu vasaran pauketta. Sitä voidaan verrata näkymättömän temppelin rakennustyöhön.

Väinämöinen siis veistää purtta

Nenässä utuisen niemen,

Päässä saaren terhinisen;

Ja kun puita puuttui, niin

Pellervoinen, pellon poika

Sampsa poika pikkarainen,

Sep’ on puuta etsimähän,

Tammea tavoittamahan

Väinämöiselle venoksi,

Laulajalle pohjapuuksi.’

Sitten Sampsa kulkee koillisille maailmoille, siis koilliseen, jossa on haapa, joka sanoo:

Vuotava veno minusta Ja pursi putoavainen,

Minä olen ontelo tyveltä:

Kolmasti tänä kesänä

Toukka söi sydämyeni,

Mato juureni makasi.

Sitten Sampsa menee maailmoille pohjoisille, jossa tuli honka vastahansa. Tämä vastasi kyselyyn:

Ei minusta purtta tulle,

Kuuen kaaren kantajata,

Mie olen honka huolainniekka:

Kolmasti tänä kesänä

Korppi koikkui latvallani

Varis vaakkui oksillani.

Ensimmäinen ja toinen puu ovat kuoleman lainalaisuuden alaisia kuvaten fyysistä ainetta ja astraalista tasoa; vasta kolmas puu on kelvollinen. Se löytyy suvisilta maailmoilta, se on tammi, joka vastaa kyselyyn:

On vainen minusta puuta

Emäksi yhen venosen,

Enk’ ole hoikka huolainniekka

Enkä ontelo sisältä;

Kolmasti tänä kesänä,

Tänä suurena suvena

Päivyt kierti keskipuuta,

Kuuhut latvalla kumotti

Käet kukkui oksillani,

Linnut lehvillä lepäsi.

Vasta tästä puusta, joka kuvaa ihmisen korkeinta olemuspuolta, tuleva käyttöväline voidaan rakentaa.

Pellervoinen, pellon poika luonnon kasvuvoimien (pyhän hengen) edustajana on pätevä suorittamaan valinnan Väinämöiselle. Mutta kuten muistetaan, ei sekään pelkästään riitä, vaan veneentekoon joutui Väinämöinen hakemaan vielä puuttuvat sanat Antero Vipusen vatsasta.

Väinämöisen soitto

Kun tietäjäkoulutus suomalaisittain esitettynä on saavuttanut korkean henkisen asteen, saapuu koko luomakunta eli Pellervoisen oma porukka kuuntelemaan tietäjän opetusta ja ylistyslaulua. Sitä kuvataan Kalevalassa Väinämöisen soitolla.

Näin sanoo Pekka Ervast Kalevalan avaimessa: “Hänen suhteestaan luontoon ja luonnon suhtautumisesta häneen soittoa kuunnellessaan näkyy siis, millä tavalla suomalaiset tietäjät käsittivät, miten he kokemuksesta tiesivät, mikä ihanneihmisen ja muun maailman suhde toisiinsa oli. Saamme siis kuvauksesta semmoisenaan suurenmoisen opetuksen. Yli-ihmisen mahtavin ominaisuus on hänen miltei rajaton valtansa luonnon yli. Ei hän ole sitä väkivallalla eikä pelottavilla keinoilla saavuttanut, vaan rakkaudellaan; kauneuden ja totuuden voimalla hän on valloittanut luonnon sydämen ja voittanut sen myötätunnon. Elolliset olennot ja elottomat kappaleet ihastuvat häneen, kuuntelevat ja tottelevat häntä sulasta riemusta. Luonto, jonka tajunta ennen oli ihmistajunnalle saavuttamaton, on nyt muuttunut suureksi ihmiseksi, jonka sydän sykkii ilosta ja palvelemishalusta. Rajattomalla luottamuksella se kääntyy tietäjän puoleen salaamatta enää rakkauttaan ja ihastustaan, jota se oikeastaan aina povessaan on tuntenut ihmistä kohtaan.”

Tästä tärkeästä aiheesta Ervastilla on kokonainen luku mainitussa kirjassa.

Vaka vanha Väinämöinen,

Laulaja iänikuinen,

Sormiansa suorittava,

Peukaloitansa pesevi;

Istuiksen ilokivelle

Laulupaaelle paneikse

Alkoi soittoa somasti

Ei ollut sitä metsässä

Jalan neljän juoksevata

Koivin koikkelehtavata,

Ku ei tullut kuulemahan

Iloa ilmehtimähän.

Heräsi susiki suolta,

Nousi karhu kankaalta

Itse Metsolan isäntä

Ja kaikki Tapion kansa,

Sekä piiat jotta poijat

Kulki vuoren kukkulalle

soittoa tajuamahan.

Kokko kun kotona kuuli

Sen sorean Suomen soiton,

Heitti pentunsa pesähän,

Itse loihe lentämähän

Soittohon sulan urohon,

Väinämöisen vääntelöhön.

Pieniäki peipposia,

Lintuja livertäviä

Sirkkuja satalukuisin,

Leivoja liki tuhatta

Itse ilman Luonnottaret

Ilman impyet ihanat

Iloa imehtelivät

Ei sitä oloista ollut,

Ei ollut ve’essäkänä

Ku ei tullut kuulemahan

Ahto, aaltojen kuningas

Ve’en ukko ruohoparta

Ve’en kalvolle veäikse

Luikahaikse lumpehelle,

siinä kuunteli iloa.

Sormin soitti Väinämöinen

Kielin kantelo kajasi,

Vuoret loukkui, paaet paukkui,

Kaikki kalliot tärähti. Kivet laikkui lainehilla,

Somerot vesillä souti,

Petäjät piti iloa, Kannot hyppi kankahilla.

Kun hän soitteli kotona,

Huonehessa honkaisessa,

Niin katot kajahtelivat,

Permannot pemahtelivat,

Laet lauloi, ukset ulvoi,

Kaikki ikkunat iloitsi.

Kun hän kulki kuusikossa,

Vaelti petäjikössä,

Kuusoset kumartelihe, Männyt mäellä kääntelihe,

Käpöset keolle vieri,

Havut juurelle hajosi,

Kun hän liikahti lehossa

Tahi astahti aholla,

Lehot leikkiä pitivät,

Ahot ainaista iloa,

Kukat kulkivat kutuhun,

Vesat nuoret notkahteli.

Apostoli Paavali: “Hartaasti ikävöiden odottaa luomakunta Jumalan poikain ilmestymistä.”