Jarmo Anttila

Pääkirjoitus Ruusu-Risti lehdessä 1 / 1999

Lemminkäis-runot Kalevalassa ovat yleismaailmallisia. Sama tarina hieman eri toisintoina on kerrottu meille vuosituhansia ellei -miljoonia. Tietäjät ovat koettaneet kertoa meille kerta toisensa jälkeen:

Kuule, ihminen

kohtalosi laulu

lempesi, tunteesi

tarinaa.

Kuinka se jotain kaihoo

itselleen tahtoo paria

jota lempiä, rakastaa

pettyä, pettää

ja viimein kuolla

Joutua Tuonen tuville

ja nousta päivään uuteen

pikkuista parempana

entistä ehompana.

Lemminkäis-tarina jos mikä tuo esiin esi-isiemme tiedon ihmisestä jälleensyntyvänä olentona. Siksi Lemminkäinen seikkailee eri nimillä, kuten mekin nimeä vaihdamme eri ruumistuksissa, kuin myös sukupuolta. Tarinan kannalta on uskottavampaa antaa Lemminkäisen olla kuitenkin mies koko ajan. Hän on kaunis Kaukomieli. Sitten Ahti Saarelainen ja sitten Lieto Lemminkäinen, tullen lopulta pätöiseksi Päivän Pojaksi, joka ylösnousseena Jumalanpoikana, Kristuksena, on jumalaisen rakkauden puhdas ilmentymä, joka kaataa suuren tammen, hyvän ja pahan tiedon puun ja tappaa Pohjolan härän, kesyttää mahtavan sukupuolivoiman liittyäkseen yhteen Pohjolan häissä oman itsensä jumalaisen puolen kanssa.

Mutta pitkä on tuo matka täynnä ansoja ja vaaroja. Kuinka hienosti Kalevala kuvaa Ahti Saarelaisen, Lemminkäisen vanhemman ruumistuksen:

Tuli mies mitä parahin,

Puhkesi punaverinen,

Joka päästänsä pätevi,

Kohastansa kelpoavi,

Vaan tuli vähän vialle,

tavoiltansa turmiolle:

Ain’ oli naisissa eläjä,

Yli öitä öitsilöissä,

Noien impien iloissa,

Kassapäien karkeloissa.

Tästä näkee tietäjän tiedon, joka suhtautuu siihen pienellä ivalla ja huumorilla. Voi lapsi-ihminen! Tämän vuoksi tätä aihetta oli yllättävän vaikea lähestyä. Sehän kertoo minusta! Minä, joka seppä Ilmarinen tahtoisin olla, osata takoa Sammon ja Pohjan neion saa’a, olenkin Ahti Saarelainen, Lieto Lemminkäinen, jossa tosin palaa jo Kaukomieli, vaan ei oikein vielä tiedä mihin tai miten.

Tunnevoimat ovat Lemminkäis-tarun avain. Tunteet pitävät meitä järkeviä ihmisiä pilkkanaan ja kuljettavat kohtalon kolhuihin. Kuinka ne ihmistä pettävät, viimeiseen saakka. Voiton kynnyksellä Pohjolan tuvassa, kun työ on jo melkein tehty, jää Märkähattu karjapaimen tuvasta laulamatta. Voi teitä, Kalevan tietäjät, kuinka sattuvan kipeän kuvan loittekaan sukupuolivoiman pimeää puolta kuvaamaan. Sokea Märkähattu karjapaimen!

Aluksi on siis tuo huikenteleva vaihe öitsilöissä, kassapäien karkeloissa. Tunne hieman tasaantuu ja nuoruus seuraa Kyllikki-episodissa. Tahdotaan jotain pysyvää. Tahdotaan ikuista, kestävää rakkautta. Tarvitaan valoja ja vakuutuksia. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä tahdomme rakastaa. Luvataan ja asetetaan ehtoja. Ei saa Kyllikki kylillä käyä. Ei lähe Lemminkäinenkään sotaan eli vanha epärehellinen elämä saa jäädä. No, kalassa sentään saa käydä, jos ei käy toisten katiskoilla ja verkoilla, ja ei muuta kuin äijä mökille. Ihan vain miesporukassa, saunotaan ja otetaan oltta. Viihtyvät äijät kalassa, sitä isoa pyytämässä, joka aina on se karkuun päässyt.

Mitä akka! Eikun ilmaista iloa hakemaan! Huulta punaa, tukkaa laittaa. Jo on kylillä Kyllikki, kassapäien karkeloissa. Tuleepi miesi kalasta. Sintit pöyvälle asetteleepi. Eukko hieman motkottaen virkkavi: “Perkaa ite sinttisi!” Jopa siskokulta kielevä, eihän veljellä koskaan osoavaa vaimoa. “Jo kävi Kyllikki kyleä.” Siitäpä riita sukesi, ero tuli. Näinhän tarina käy puolin jos toisin, nykyisin jo puolet päättyy avioeroon, liitoista pyhistä.

Todellinen miehuus on tietysti Pohjolan tytär, korkeampi minä, johon on kaiho. Lemminkäinen epäonnistuu ylpeyttään, ja ansiotöistä viimeinen koituu kohtaloksi. Tuonen joutsen tai Tuonen hauki, kuten Ilmarisella, jää pyytämättä. Lemminkäinen ei osaakaan selvittää salatajuntansa syövereitä. Hän ei osaa päivätajuisesti kuolla, eli luopua persoonallisuudestaan. Korskeana hän ei huomaa salaista heikkouttaan, tai pitää sitä liian vähäpätöisenä. Siksi hän epäonnistuu eikä myöskään saa kutsua Pohjolan häihin. Tämä käy yksiin Uuden testamentin vertauksen kanssa kuninkaan pojan häistä, joihin ei pääse ilman häävaatteita.

Tästä alkaa tuttu tarina kaikkialta maailmasta. Lemminkäinen kuolee ja joutuu Tuonen virtaan vesikyyn vihojen, umpiputken ailuhien sortamana.

Tuonen poika löi vielä ruumiin kappaleiksi.

Aivan kuten Osirikselle, jonka paha veli Tyfon surmaa, käy Lemminkäiselle. Osiris merkitsee “lemmittyä”, joten tarina on hyvin samankaltainen. Vapahtajan äiti on aina ollut merkityksellinen hahmo kaikissa myyteissä. Niin myös Kalevalassa. Äiti edustaa Äiti maata – luontoa, johon viittaa hyvin myös Buddhan äidin nimi Maya – aineen harha, jumalten uni – tai Maria, mare, alkumeri, jossa myös Väinämöinen syntyy neitsyt-äidistä, jonka tuuli on saattanut raskaaksi. (Vrt. Genesis 1 …ja Jumalan henki liikkui vetten päällä…). Lemminkäisen äiti tietää pojan surkean kohtalon, kun suka hurmehin valuvi.

Näinhän äidit yleensäkin usein tietävät lastensa kohtalon. Äiti on kuitenkin tässä myös luonto-äiti, jonka armollisessa sylissä, Tuonen tuvilta, palataan uuteen ruumistukseen. Se ei yksin aineelliselta luonnolta onnistu, vaan tarvitaan mesi taivosesta, tähtitarhojen takaa, itse Jumalalta. Uuteen ruumistukseen tarvitaan aineellisen puolen lisäksi sielulliset voimat, joissa ilmenevät tähtivoimat. Tähtivoimat ovat meidän syntymähetkemme ja sen horoskooppi. Se on karma, joka liittyy uuteen personallisuuteen. Lopuksi tarvitaan vielä itse henki, jumalainen kipinä taivaasta. Tämä tarina eri muunnelmina tavataan hyvin monilla kansoilla eri aikoina. Siinä on yhtymäkohtia egyptiläisten Osiris-myyttiin, skandinaavien Balder-taruun, kreikkalaisten Bakkhos ja Dionysos-taruun, babylonialaisten Tammuziin jne.

Jälleensyntymässä ihminen herää uuteen ruumistukseen ‘pikkuista parempana, entistä ehompana’, kuten Lemminkäisen korkeaa totuudenetsijälaatua kuvaa se, että hän uudessa ruumistuksessakin kaihoaa Pohjolan tytärtä, korkeampaa minäänsä ja yhteyttä siihen.

Vapahtajamyyttinä Kalevalan tarina toimii myös. Kun ihminen Ilmarisen tavoin saa Pohjan neidon ja viettää “kyymiset häänsä”, alkaa hänen tiensä kohti Tuonelaa, persoonallisuuden kuolemaa ja lopullista ylösnousemusta. Sillä vain “uudestisyntymän salaperäisen vihkimyksen” läpikäynyt ihminen on vasta voittanut kuoleman ja todellisena tietäjänä voi käydä itsetietoisena olentona myös Tuonen mailla. Silloin hän onkin jo Väinämöis-olento. Se onkin jo toinen juttu.

Lukekaatten inehmon lapset, syntyjä syviä, kuulkaatten kotokuusen kuiskintaa, Kalevalan pyhiä lauluja. Onhan nyt eepoksemme

JUHLAVUOSI!