Aija Tuukkala

Kalevalan avaimen kolmannessa osassa Ruusu-ristin perustaja-johtaja Pekka Ervast kääntelee okkulttispsykologisella eli käytännöllissoteriologisella avaimella Kalevalan sisäistä vertauskuvastoa. Kreikaksi ”soter” merkitsee ”vapahtaja”, se on Kristuksen lisänimi. Kalevalan lukko aukeaa kääntämällä avainta sisäänpäin, Kristusta kohti. Kalevalan mytologinen vertauskuvasto herättää henkiin meissä olevia sisäisiä voimia. Sisäiset voimat kuvaavat käytännöllisiä luonnonvoimia, jotka aktivoituvat vihkimystilanteessa. Kalevalaisen okkultismin eettinen johtoajatus on ihmisen kehitys, se sisältää ihmisen täydelliseksi tulemisen mysteerin.

Kalevalaa kannattaa siis etsiä itsemme sisältä. Se on haravoitava, koottava palasista ja voideltava eläväksi – kuten Lemminkäisen äiti tekee. Me itse teemme Kalevalan eläväksi. Olemme itse elinvoimainen yhteys Kalevalan mysteereiden ja nykypäivän välillä.

Kalevalan mytologisessa rakenteessa ilmenee monta mielenkiintoista kolminaisuutta. Tässä alustuksessa tarkastelen yhtä niistä. Seppo Ilmarisella on kolme neitoa: Pohjan neito, kultainen neito ja Pohjan neidon nuorempi sisarneito. Kaikki neidot liittyvät vihkimykseen.

Kalevalassa vietetään Pohjan neidon ja seppo Ilmarisen häitä. Häät ovat vanha vertauskuva vihkimyksen mysteereistä. Matteuksen evankeliumissa vietetään kuninkaan pojan häitä ja niitä verrataan taivasten valtakuntaan. Kalevalais-mytologisessa traditiossa Pohjola on vihkimyspaikka. Siellä läpikäydään mysteerivihkimys eli yhdytään korkeampaan tajuntaan, korkeampaan minään, sisätajuntaan jonka vertauskuvana on Pohjan neito.

Kalevala etenee loogisesti ylhäältä alaspäin. Sankarkolmikosta ensimmäisenä tietäjä Väinämöinen, jumalallisen tahdon (aatma) vertauskuvana, kosii Pohjan neitoa ja suorittaa ansiotöitään. Toisena kosintavuorossa on Lemminkäinen jumalallisen rakkauden (buddhi) vertauskuvana. Heistä kumpikin epäonnistuu kolmannessa ansiotyössään. Vasta kolmantena vuorossa on Ilmarinen jumalallisen tiedon (ylempi manas) vertauskuvana.

Ilmarinen kulkee tiedon sisäistä itsekasvatustietä. Hän edustaa mentaalisia kykyjämme, joita meidän tulee kehittää ennen kuin voimme astua salaiselle vihkimyksen tielle. Tiedon kehitystien kulkijana Ilmarinen kuulee Pohjan neidosta suoraan tietäjä Väinämöiseltä. Lisäksi Väinämöinen paljastaa Ilmariselle, että Pohjan neidon omaksi saaminen edellyttää Sammon takomista.

Ensimmäistä kertaa Ilmarinen meni Pohjolaan Väinämöisen avulla, mutta toista kertaa hän pääsee Pohjolaan omilla taidoillaan, sillä hän on jo takonut Sammon. Takomisen jälkeen Ilmarinen palaa Kalevaan pahoilla mielin, sillä Pohjan neito ei vielä suostunut hänen kosintaansa. Toiselle kosintaretkelle Ilmarinen lähtee vasta sitten kun saa tietää, että myös Väinämöinen on lähtenyt kosimaan Pohjan neitoa. Tieto eli Ilmarinen seuraa jälleen tahtoa eli Väinämöistä. Ilmarinen tekee yksinäisiä urotekojaan, mutta kalevalainen mysteeri varmistaa ja opettaa, että tiedon voimaa ei voi käyttää ilman korkeamman eli jumalallisen tahdon lupaa.

Ennen kosintamatkalle lähtöä Ilmarinen puhdistaa saunassa itsensä loistavan valkeaksi. Hän pukeutuu häävaatteisiin, vyöttää itsensä kultaisella vyöllä ja lähtee maata myöden matkaan. Kolmantena päivänä Ilmarinen tavoittaa Väinämöisen, joka matkaa vettä pitkin ja saapuu ensiksi perille. Jälleen jumalallinen tahto johdattaa Ilmarista. Pohjolan emäntä vaatii tyttärensä menevän puolisoksi Väinämöiselle, mutta Pohjan neito on viaton ja lupaukselle uskollinen. Vastoin äitinsä tahtoa hän sanoo menevänsä Ilmarisen puolisoksi.

Väinämöinen on Pohjolassa Ilmarisen ansiotöiden aikana, sillä jumalallinen tahto on aina läsnä puhdistuksen tiellä valmistauduttaessa vihkimykseen. Vasta Pohjan neidon ja Ilmarisen kihlautumisen jälkeen Väinämöinen matkaa takaisin Kalevaan. Luonnollisesti Väinämöinen kutsutaan juhlavieraaksi myös Pohjolan häihin. Kannattaa tarkkailla missä Sampo on silloin kun Ilmarinen (ja Lemminkäinen) kosii Pohjan neitoa? Sampo on tietenkin samassa paikassa kuin neito – Pohjolassa. Myös Pohjolan häiden aikana Sampo on edelleen Pohjolassa.

Vihkimystä edeltävä kihlausruno (19. runo) on juhlallinen kuvaus siitä, kuinka jumalallinen järki eli koillisesta liitävä kotka ottaa mukaansa Pohjolan kauneimman neidon. Kihlauksen jälkeen aletaan valmistella vihkimysjuhlaa. Häiden lisäksi myös uhri on vanha vertauskuva vihkimyksen mysteeristä. Kalevalaisissa mysteereissä tätä kuvaa Pohjolan härän uhraaminen. Myös kuninkaan pojan häissä teurastetaan härkä, ja siitä valmistetaan hääateria.

Härkä on mytologinen vertauskuva jumalallisesta luovasta voimasta, joka on fyysisessä kehossa kahlittuna sukupuolivoimaksi ja joka uhrataan vihkimyksessä jumalalliseen käyttötarkoitukseensa. Se voidaan kuitenkin uhrata vain Pohjolassa eli fyysisellä tasolla ja fyysisen elämämme aikana. Härkä voidaan uhrata vasta sitten, kun Sampo on taottu, kun ansiotyöt eli puhdistuksen tie on suoritettu ja Pohjan neito kihlattu. Härkä on kooltaan valtava, mutta se on tuotava Pohjolaan eli fyysiselle tasolle. Vallaton härkä saadaan talutetuksi Pohjolaan tarttumalla sitä kiinni suoraan sarvista. Pohjolassa etsitään Ison härän kaatajaa ensin pitkin Turjan maita ja Tuonelaa, mutta kaataja nouseekin merestä. Hän on musta mies, joka kultaisella veitsellään teurastaa härän juhla-ateriaksi Pohjolan häihin, ja myös härästä saatu seitsemän veneellistä verta nautitaan Pohjolan kuuluisimmissa pidoissa (Kalevala 20:100-117).

Härän teurastamisen jälkeen Kalevalassa seuraa oluen valmistuksen mysteerin paljastaminen. Kun luova voima eli Pohjolan härkä on saatu organisoitua jumalalliseen käyttötarkoitukseen, se nousee oluena päähän, kuten pitääkin. On aika humaltua hengen voimalla. Kalevalassa Pohjolan häitä kutsutaan myös Jumalisten juomingeiksi. Kaikki oluen valmistamiseen tarvittavat luonnonantimet kaipaavat ”yhtehen yhtymistä”. Pohjolan emäntä saa Kalevasta oluen valmistusohjeen ja valmistaa hääoluen. Oluen valmistamiseen tarvitaan myös kalevalainen sielulintu, mehiläinen. Tuo sama myyttinen mehiläinen, jonka avulla Lemminkäisen äiti kokoaa poikansa tämän kuoleman jälkeen. Mehiläinen tuo kultaisen kukan kuvusta mettä ja saa oluen käymään eli herättää sen henkiin. On huomionarvoista että hääolut on väriltään punaista ja sen lisäksi Pohjolan emäntä valmistaa myös leivän. Olisiko tässä sittenkin kalevalaiseen vihkimykseen liittyvää ehtoollisen vertauskuvastoa?

Kalevala kuvaa morsianta itketettäessä, että Pohja neito on ennen häitään puolinainen. Neito tietää saavansa luopua kaikesta vanhasta, myös perheestään ja pahoista tavoistaan, sillä aivan kaikki ”tulehen tuomitahan” (Kalevala 23:325-328). Pohjan neitoa valmistellaan hartaasti, hänet itketetään, lohdutetaan, hunnutetaan ja opastetaan matkaan. Myös Ilmariselle annetaan ohjeet morsiamen hyvästä kohtelusta.

Kalevalan mytologiassa Pohjolan häihin kutsutaan koko Pohjolan ja koko Kalevan kansa lukuun ottamatta Lemminkäistä, mutta senhän jo tiedämme, että Lemminkäinen tulee aina kutsumattakin, hän kun kulkee intuitiivisesti hengen palavan tulen johdattamana. Lemminkäinen on kuninkaan pojan häiden mies, jota ei ole puettu häävaatteisin. ”Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut” (Matt. 22:14).

Sekä Pohjolan että kuninkaan pojan häät on tarkoitettu ”rahvahan ravitsemiksi” (Kalevala 20:15) ja niihin kutsutaan koko rahvas, myös kaikki rekirujot ja rammat. Kalevalan esoteriassa tämä merkitsee sitä, että vihkimyksessä silmämme aukeavat ja näemme paljaana todellisen olemuksemme, näemme myös oman itsekkyytemme ja pahuutemme, sillä näemme jumalalliseen ymmärrykseen vihityn rehellisen Ilmarisen silmin. Meille paljastuu fyysisen elämämme tarkoitus, mikään meissä oleva paha ja itsekäs ei suin surminkaan voi pysyä salassa sisällämme. Kaiken on tultava fyysisen tason päivänvaloon siitä syystä, että me sen voittaisimme, että ymmärtäisimme niiden opettaman läksyn.

Kun Ilmarinen astuu vihittäväksi Pohjolan suureen tupaan, hän tervehtii ensin juhlallisesti Jumalaa. Maagillisten voimien vartijana Pohjolan emäntä ottaa Ilmarisen vastaan ja haluaa nähdä hänen silmänsä. Pohjolan emännän käskystä tuli tuodaan tuohuksella Ilmarisen luokse. Loistava tuli valottaa Ilmarisen silmät, kirkastaa hänen kasvonsa ja Pohjolan emäntä varmistuu Ilmarisen olevan valmis asetettavaksi kunniapaikalle punaisen pöydän taakse.

Kaikkia Pohjolan häiden vihkimiseen liittyviä seremonioita johtaa Pohjolan emäntä. Varsinaista vihkiseremoniaa Kalevala ei kuitenkaan paljasta, ainoastaan sen että Ilmarinen valaistaan ja Pohjan neito asetetaan Ilmarisen rekeen eli Ilmarisen fyysiseen käyttövälineeseen. Kautta koko Kalevalan uroot ovat houkutelleet neitoja rekiinsä ja neidot ovat hangoitelleet rekeen astumista. Kun Pohjan neito on hyvästellyt kultaisen kotinsa, kaappaa Ilmarinen hänet kuin itsestään selvästi rekeensä ja he matkaavat kotiin Kalevaan, jossa heidät otetaan juhlallisesti vastaan. Lokka, Ilmarisen äiti ylistää poikaansa vallan voittaneena kuninkaana. Liitto alemman ja korkeamman minän välillä solmitaan Pohjolassa eli sisätajunnassa, jonka jälkeen yhteinen koti on Ilmarisen koti Kalevassa eli Ilmarisen päivätajunta. Vihkimyksen jälkeen tietäjä Väinämöinen laulaa ylevän kiitoslaulun koko hääkansalle. Hän laulaa Luojan tahdosta, joutsenista, uudesta linnasta sekä kullasta ja hopeasta.

Kalevalan mytologiseen Pohjan neidon draaman toteutumiseen tarvitaan kuitenkin myös neljäs sankari. Siihen tarvitaan Kullervo, sillä juuri hänen tehtävänään on surmata Pohjan neito. Esoteerisesti tarkastellen tämä merkitsee sitä, että ensimmäisen vihkimyksen tulos voi hävitä, se otetaan pois tietoisuudesta. Saamme kohdata koko maailman surun ja kärsimyksen. Kalevalaan tulee hiljaisuus, ei kuulu pajasta kalke – kuuluu vain Ilmarisen itku – Pohjan neito on kuollut! Ilmarinen ei tiedä mitä tehdä. Hän ei osaa käyttää vanhoja työkalujaan. Myös tämä kuuluu jumalalliseen suunnitelmaan ja merkitsee etenemistä henkisellä tiellämme.

Ilmarinen vihitään pyhään liittoon Pohjan neidon, salatajuisen minuutensa kanssa. Kalevalan esoteriassa tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että vihkimyksen jälkeen olisimme päivätietoisesti fyysisellä tasolla koko ajan yhtä korkeamman tietoisuutemme kanssa tai että tietäisimme kaikki sen ominaisuudet ja kyvyt. Pohjan neito kuolee, sillä vihkimyksen jälkeen meissä oleva korkeampi minä sulautuu monadiin, se palaa jumalalliseen ykseyteen aivan kuten kuolemanjälkeisissä tiloissa. Saamme taas uudestaan kaivata, uudestaan etsiä ja uudestaan löytää, kuten Ilmarinen joka takoo Kultaisen neidon. Kultainen puoliso on muistissa oleva kuva yhteydestä, saavutetusta vihkimyksestä ja täydellisyydestä. Kultainen kuva ei kuitenkaan tyydytä Ilmarista, hän ei saa siihen henkeä. Ilmarinen palaa Väinämöisen luo ja tarjoaa Väinämöiselle kultaista luomustaan, vaan eihän Väinämöinen sitä huoli. Hän ei kultia kumarra. Jos ihminen luo itsekkäästi itsestään pyhimyksen, ei meissä oleva jumalallinen tahto ota sitä vastaan. Ei Jumala sitä tahdo.

Aine ja muoto pysyvät itsekkyyden pimentäminä jos korkeampi minä ei niitä valaise. Kun etenemme kehitystiellämme omaa voimalinjaamme myöden, alkaa sisätajunta yhä kirkkaammin ilmentyä päivätajunnassamme. Sisätajunta on ääretön ja sen tulee saada ilmentyä vapaasti. Sisätajunta on kuin Jumalan tahto, jota mikään ei saa rajoittaa. Ei edes vihkimys. Korkeampi minä pysyy ilmenemättömänä jos se ei voi käyttää välineenään ainetta ja muotoa. Pohjan neidon tavoin se vetäytyy pois päivätajunnasta, jotta alkaisimme jälleen etsiä sitä, jotta laajentaisimme kokemusta siitä. Tai että se ei olisi enää kokemus tai edes kokemuksen kuvaus, vaan että itse olisimme korkeamman minän ilmennys suoraan ja välittömästi. Että olisimme elävä yhteys.

Ihmiskunnan on pitänyt etääntyä jumalallisista olemuspuolistaan, jotta johtaisimme luomistyön eteenpäin seuraavalle asteelle. Tämä luomisen seuraava aste on itsetietoisuuden saavuttanut eli jumalallisuudestaan tietoinen fyysinen ihminen. Eettisellä itsekasvatustiellä heräämme tietoiseksi siitä, että meidän on jatkettava jumalien luomistyötä.

Kultaisen neidon pois heitettyään Ilmarinen lähtee uudelleen Pohjolaan kosimaan Pohjolan toista tytärtä. Hän herättää itsessään olevia sisäisiä, okkultisia voimia. Imartelematon Ilmarinen pyytää Pohjolan nuorempaa tytärtä puolisokseen, ryöstää hänet vastoin tahtoa ja lopulta kyllästyy häneen, kun neito pettää hänet. Tässä yhteydessä Ilmarinen herättää sisäiset voimansa pakolla. Hän ryöstää väkivalloin Pohjolan nuoremman tyttären ja tietenkin tulee petetyksi. Ilmarinen toimii kuten taannoin veli Lemminkäinen saarellaan. Tässä kodassa Kalevalaa Ilmarinen ainoan kerran turvautuu loitsimiseen ja manaa pikkusiskon lokiksi luodolle. Samoin vihitty etsii monin tavoin, mutta huomaa heti, että psyykkiset voimat voivat olla väkivaltaisia ja voivat johtaa harhaan. On opittava erottamaan toisistaan maagisen musta ja maagisen valkoinen. Ilmarinen palaa jälleen Väinämöisen luo, saa yhteyden sisätajuntaansa ja muistaa Sammon suuruuden.

Sankarkolmikon tavoin myös kalevalainen neitokolmikko kulkee ylhäältä alaspäin; Pohjan neito, kultainen neito ja pikkusisko. Neidot kuljettavat meitä kujeillen ja me menemme Ilmarisen tavoin totisesti täysillä mukana. Pohjan neito käyttäytyy ylevästi kuin ylempi manas. Kultainen neito on kylmä ja hengetön, aivan kuin alempi manas. Pikkusisko on petollinen ja rääkyy vetisellä luodollaan kuten astraali. Onneksi Kalevala opettaa, että on mytologinen mahdottomuus jäädä neitojen pauloihin, edes Pohjan neidon pauloihin. Kehityksemme on kuljettava eteenpäin. Todellista jumalallista tietoa voi saada vasta vihkimyksen eli Pohjolan häiden jälkeen. Kannatti tarkkailla Sammon sijaintia – eikö vain? Alusta alkaen Sampo ja Pohjan neito ovat kytketyt yhteen. Fyysisten elämiemme eli Pohjolan retkien päämäärä ei siis olekaan nuo kuuluisat häät, vaan Sammon ryöstö.

Lähde:

Pekka Ervast: Kalevalan avain, luvut 25, 26 ja 27