Kirsti Schultz

Magia on tietämistä

Pekka Ervast kirjoittaa teoksessaan Kalevalan avain magiasta seuraavasti: “Todellisuudessa magia on toimintaa näkymättömässä maailmassa ja siis yhtä tiedon kanssa. Tietäjä on juuri ihminen, joka hallitsee jotain voimia näkymättömässä maailmassa. Professori A. Wilder kiteyttää magian näin: “Magia eli viisaus on kehittynyttä tietoa voimista, jotka piilevät ihmisen sisäisessä olemuksessa.”

Kalevalassakin magia on siis tietämistä ja magian hallitseva henkilö on tietäjä. Hallittavana on maailmankaikkeuden voimia, jotka ovat luonnollisia ja olemassa olevia, mutta joita ihmiskunta ei yleisesti tunne. Ilman oman sisäisen olemuksensa hallintaa tietäjä ei pysty saamaan näitä voimia avukseen.

Tietäjät osasivat ikimuistoiset loitsut, manaukset ja arpomiset. Arpomalla kysyttiin neuvoa sekä tuonpuoleisilta voimilta että vainajilta.

Arpomisen kuvaus on runossa 49:

Leikkasi lepästä lastut

laittoi lastut laaullensa

kävi arvat kääntämähän

sormin arvat suortamahan. —

Kysyn luojalta lupoa

vaain varsin vastinetta:

Sano totta, luojan merkki

juttele Jumalan arpa —

Tässä katkelmassa on muuten mielenkiintoinen kielellinen ilmiö, sanat luoja ja Jumala, joista luoja on suomenkielinen sana ja Jumala on lainasana arjalaisesta alkukielestä ja merkitsee kirkas, loistava.

Vainajien puoleen kääntymisestä on esimerkki runossa 5, jossa Väinämöinen saa kuolleelta äidiltään neuvon kosia Pohjolan tytärtä:

Emo hauasta havasi

alta aallon vastaeli:

Viel’ onpi emo elossa

vanhempasi valvehella,

joka saattavi sanoa

miten olla oikeana.

Tietäjien maagisista teoista voidaan vielä mainita esimerkkeinä runot 3 ja 12. Runossa 3 Väinämöinen käyttää shamaanin voimiaan ja saa aikaan Joukahaiselle hallusinaation. Päästäkseen lumouksesta Joukahainen joutuu lupaamaan sisarensa Ainon Väinämöiselle morsiameksi. Runossa 12 taasen kolme lappalaista yrittää noitua Lemminkäisen, mutta vahvempana tietäjänä tämä laulaa itselleen sotajoukkoja avuksi.

Loitsut

Loitsuja osasivat käyttää muutkin kuin tietäjät. Vielä 1800-luvulla Suomen maaseudulla oli loitsuja muistavia henkilöitä, ja kansanperinteen tutkijat ovatkin saaneet niitä runsaasti talteen. Loitsujen avulla pyydettiin näkymättömiltä mutta todellisiksi koetuilta luonnossa esiintyviltä voimilta menestystä jokapäiväisen elämän kululle. Niinpä loitsut koskivat maanviljelystä, karjanhoitoa, mehiläisten hoitoa, metsästystä ja kalastusta. Esimerkkinä katkelma loitsusta karjaa laitumelle laskettaessa runossa 32:

Lasken lehmäni leholle

maion antajat aholle

hatasarvet haavikolle

kourusarvet koivikolle. —

Paljo on piikoja sinulla

saoin käskyn kuulijoita

eläjiä ilman alla

luonnottaria hyviä.

Suvetar valio vaimo

Etelätär luonnon eukko

Hongatar hyvä emäntä

Katajatar kaunis neiti

Pihlajatar piika pieni

Tuometar tytär Tapion

Mielikki metsän miniä

Tellervo Tapion neiti—

Kaitse karjani pahoista

varjele vahingon teiltä—

Karkotussanat

Luonnonhengille osoitetuilla loitsuilla pyydettiin menestystä ja suojelusta, kun taas karkotussanoilla torjuttiin pahaa ja onnettomuuksia. Karkotussanoista tärkeimmän osan muodostavat parannusloitsut, jotka liittyvät kivun poistamiseen, verenseisautukseen ja lääkkeiden valmistukseen.

Runossa 9 voidaan tutustua kahteen viimemainittuun:

Piäty veri vuotamasta

hurme huppelehtamasta

riuskumasta rinnoilleni.

Veri seiso kuni seinä

asu hurme kuni aita – –

Sydämessä sinun sijasi

alla keuhkon kellarisi—

Lääkkeen valmistuksesta samassa runossa:

Pani poikansa pajahan

tekemähän voitehia

noista heinän helpehistä

tuhatlatvan tutkaimista

me’en maahan vuotajista

simatilkan tippujista —

Parannusloitsujen ohella karkotussanoihin kuuluvat varsinaiset pahan asian torjuntaloitsut. Tällaisia ovat suden, karhun, käärmeen, koiran ja pakkasen loitsut.

Runo 19 sisältää käärmeen karkotussanat:

Hoi mato Jumalan luoma

kuka nosti nokkoasi —

Pois nyt tieltä poikellaite

tungeite kulohon kurja

alas kusohon kuoite

heilauta heinikkohon!

Josp’on tuolta pääsi nostat

Ukko pääsi särkenevi

nuolilla teräsnenillä

rakehilla rautaisilla.

Syntysanat

Muinaiset suomalaiset pitivät tärkeinä tietoja eri ilmiöiden synnystä. Vaarallisiksi koetut asiat voitiin etukäteen välttää tai niiden jo alkanutta vaikutusta lievittää tuntemalla niiden synty. Itse asiassa kyseessä on normaali psyykkinen reaktio: tuttu asia ei ole yhtä pelättävä kuin tuntematon. Kalevalassa on lukuisia syntysanoja kuten tulen, raudan, karhun, käärmeen, kivun, pistoksen ja vikojen syntysanat.

Myös suoranaisen manauksen avulla torjuttiin pahoja asioita. Yleiset manaussanat ovat runossa 17:

Ja tuonne sinut manoan

tuonne kehnoa kehoitan

ukkokontion kotihin

akkakarhun kartanohon

notkoille noroperille

soille räykymättömille

heiluvihin hetteihisin

läilyvihin lähteihisin

lampihin kalattomihin

aivan ahvenettomihin —

Kalevalan kieli

Suomen kansan muinaiset eeppiset runot esitettiin laulamalla. Runojen mitta on nelipolvinen trokee, johon liittyvät alkusoinnut ja runsas äännemaalailu. Runolaulua säestettiin usein rummulla. Tällainen runomitta ja esitystapa olivat omiaan luomaan hypnoottisen ilmapiirin, jossa kuulijatkin vaipuivat jonkinasteiseen transsitilaan, ja näin tietäjän osuus maagikkona vahvistui.

Esimerkkinä uhrisanat runosta 14. Alleviivatut tavut ovat korosteisia. Ääneen luettaessa tai laulettaessa havaitsee rytmin ja äännemaalailun lumovoiman eli maagisen vaikutuksen.

Salon herra, maan isäntä

Kaunis kankahan eläjä

Mielikki metsän emäntä

Metsän armas antimuori

Tule nyt kullat ottamahan

Hopeat valitsemahan

Pane maalle palttinasi

Lempiliinasi levitä

Alle kullan kuumottavan

Alle huohtavan hopean

Tuon on maahan tippumatta

Rikkoihin rivestymättä.

Kalevalan sanasto on mielenkiintoinen yhdistelmä alkuperäistä muinaissuomea ja Lönnrotin sitä täydentämää uudempaa sanastoa. Emeritusprofessori Unto Salo piti hiljattain ajatuksia herättävän esitelmän tästä sanastoaiheesta. Muutamia Kalevalaakin koskevia poimintoja voi ehkä tässä tuoda esille.

Suomenkielinen sana ilma merkitsi taivasta. Taivas ja jumala ovat myöhempiä lainasanoja. Hiisi oli muinaissuomessa uhrilehto, joka yleensä sijaitsi joen rannalla. Äijä (länsimurteissa) ja ukko (itämurteissa) olivat kunnianimityksiä. Ukko, ukkonen, pitkäinen, pauanne, taatto taivahinen ovat eufemismeja eli kiertoilmaisuja korkeimman olennon nimelle, jota ei tohdittu lausua (vrt. Raamattu). Samanlaisia kiertoilmaisuja käytetään kuten tiedämme myös karhusta, joka oli pyhä eläin.

Emer. professori Salon mukaan korkein jumaluus on Kalevalassa edustettuna Ilmarisen eli siis taivahaisen hahmossa.

Runossa 49 Ilmarinen sanoo:

Ei tuo kumma ollekana

jos olen takoja tarkka

kun olen taivoa takonut

ilman kantta kalkutellut.

Väinämöinen taas olisi Veen emonen eli veden haltiahenki. Jos kuvitellaan, että Väinämöisen edustama voima olisikin alunperin käsitetty naispuoliseksi, pääsisimme taas kerran ihmiskunnan alkutietämykseen , Taivaan Isään eli aurinkoon ja Maa-Äitiin, joita ilman planeettamme olisi eloton.