Rauno Rinkinen

Kirjassaan “Kevät ja takatalvi” Juhani Aho antaa erään henkilönsä tuoda julki ajatuksen, että Suomessa voisi yhdistyä vanha kalevalainen viisaus ja kristinusko. On varmasti muitakin jotka tätä ajatusta tosissaan kannattavat. Pekka Ervast esittää useammassa yhteydessä, että ymmärtääksemme kristinuskon todellisen ytimen on meidän tutustuttava vanhoihin ns. suuriin uskontoihin. Meillä suomalaisilla on vielä etuoikeutena Kalevala, oiva johdattaja henkisissä pyrkimyksissämme.

Henkisellä tiellä tässä tarkoitetaan sitä sisäistä itsekasvatustietä, joka vie erilaisten henkisten kokemusten eli vihkimysten kautta inhimilliseen täydellisyyteen. Siihen viisauteen, jonka ovat saavuttaneet ihmiskunnan suuret nerot ja suurten uskontojen keskushenkilöt kuten Platon, Buddha, Jeesus ym.

Uskonnoistahan yleensä ajatellaan, että niissä pyritään saavuttamaan jotain henkistä tai “hengellistä”. Kalevalasta ei ehkä niinkään yleisesti tämänsuuntaisesti ajatella.

Sitä on arvostettu kauniin runollisen muotonsa ansiosta, jossa siinäkin kyllä piilee runollisen kauneuden kasvattava vaikutus. Useimmiten Kalevala näyttää kyllä jäävän jonkunlaisen tuohivirsukulttuurin tasolle niin taiteellisissa kuin tieteellisissäkin esityksessä, joitain positiivisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Kun yleisesti tutkitaan myyttien , mytologioiden tai uskontojen syntyä ja kehitystä, katsotaan niiden saaneen alkunsa jostakin ja kehittyneen sitten vuosien mittaan.

Esim. kristinuskon kohdalla eräs tutkija (nimeä en muista, mutta se liittyi luentosarjaan, joka tuli hiljakkoin televisiosta) esitti yleisesti hyväksytyn näkemyksen, kuinka kristinusko ei sen alkukehdossaan ollut mikään varsinainen uskonto, vaan on kehittynyt kahden vuosituhannen aikana kirkkoisien ja kirkolliskokouksien ym. tämänsuuntaisten vaikutusten kautta nykyiseksi kristinuskoksi. Tätä ei tietysti voi kiistää, mutta mielestäni sanan kehittynyt tilalle pitäisi panna sana vesittynyt. Tämä väitteeni perustuukin teosofiseen, okkulttiseen ja salatieteelliseen tutkimukseen, joiden mukaan niin uskontojen kuin myyttienkin alkuunpanijat ovat olleet viisaita tietäjiä, joiden tieto ihmissielun jumalallisesta tajunnasta ja kyvyistä on ollut paljon suurempi kuin me pystymme edes aavistamaan. Näissä tietäjien esityksissä on tarjottu henkistä opetusta, joka johtaa siihen tietoon joka heilläkin on. Koska ihmiskunnan käsityskyky ja käytetyt kielet asettivat paljon rajoituksia, puettiin varhaiset myytit runomuotoon. Ihmiskunta ei kyennyt vielä silloin omaksumaan filosofista tai tieteellistä esitystapaa. Tuolloin tietäjät esittivätkin opetuksensa symbolein ja vertauskuvin. Ongelmana on se, ettemme aina ymmärrä noita vanhoja symbolisia esityksiä. H. P. Blavatsky kirjoittaa : “Varhempien rotujen kaikki ajatukset ja tunteet, kaikki oppi ja tieto, sekä ilmoitettu että hankittu, esitettiin kuvaannollisesti allegorioissa ja vertauksissa. Miksi? Sen tähden että puhutulla sanalla on voima, jota nykyajan ‘viisaat’ eivät tunne, jota eivät edes aavista eivätkä luonnollisesti usko olevankaan. Sen tähden, että ääni ja rytmi ovat likeisessä suhteessa vanhojen neljään elementtiin; ja että toisen – tai toisenlainen väreily ilmassa varmasti herättää vastaavia luonnonvoimia, joihin yhtymällä se aikaansaa joko hyviä tai pahoja tuloksia asianhaaroista riippuen.”

“Opiskelija ei koskaan saanut kertoa historiallisia, uskonnollisia tai minkäänlaisia todellisia tapahtumia tarkoin vastaavilla sanoilla, jottei tapahtuman yhteydessä toimita voimia uudestaan herätettäisi. Sellaisia tapahtumia kerrottiin ainoastaan vihkimystilaisuuksissa, ja jokaisen opiskelijan tuli merkitä ne muistiin vastaavilla symboleilla, jotka hän etsi omasta sielustaan ja joita hänen mestarinsa myöhemmin tutki, ennen kuin ne lopullisesti hyväksyttiin. Sillä tavalla luotiin asteittain kiinalainen kirjaimisto, samoin kuin ennen sitä vanhassa Egyptissä hieraattiset symbolit oli muodostettu.”

Sanan mahti on Kalevalassakin voimakas, kun Väinämöinen rupeaa toden teolla laulamaan, niin “järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.” Tällä tavoin Väinämöinen lauloi Joukahaisen suohon. Tuo Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta onkin hieno esitys etsijätyypistä, jota Joukahainen edustaa. Henkisellä tiellä erotetaan kaksi vaihetta: ensin tulee puhdistuksen tie, jolloin ihmisen tulee puhdistaa alempi persoonallisuutensa, ja tämän jälkeen varsinainen tiedon tie, jolloin vasta todellinen henkinen tieto pyrkijälle avautuu. Sanotaan: “Ennen kuin ihminen voi itsetietoisesti astua puhdistuksen tielle, täytyy hänen sielunsa olla viritettynä totuudenetsijän vireeseen.”

Tätä henkistä lainalaisuutta Kalevala kuvaa Joukahaisen kohtalossa:

“Olipa nuori Joukahainen,

Laiha poika lappalainen.

Se kävi kylässä kerran;

Kuuli kummia sanoja,

Lauluja laaltavaksi,

Parempia pantavaksi,

Noilla Väinölän ahoilla,

Kalevalan kankahilla,

Kuin mitä itseki tiesi,

Oli opinut isolta.”

Joukahainen tästä harmistui, ja päätti lähteä “voitteloille” eli testaamaan noita Väinämöisen tietoja ja samalla vähän ylpeilemään omilla tiedoillaan.Väinämöinen on vanha eli edustaa myös vanhaa tietoa, aikain viisautta. Joukahainen taas on nuori edustaen nykytietoa, joka niin tarpeellista kuin meille onkin, on aikainviisauden rinnalla “Lapsen tieto, naisen muisti.” Meille kaikille on varmasti tuttu tuo asenne, jonka sivistys on oppineisiin ja lukeneisiin kylvänyt: he tuntevat tieteet ja taiteet, nykyaikaisen tieteen uusimmat saavutukset. Niinpä Joukahainenkin halusi nähdä sen, joka oli oppineempi ja viisaampi. Ja elämä näyttää, kuten Väinämöinen Joukahaiselle, laulaessaan hänet suohon. Se heittää ihmisen surujen, tuskan ja kärsimyksen suohon. Ja kun elämä oikein koettelee eri muodoissaan, laittaa kuin puun ja kuoren väliin, monet silloin kääntyvät jonkun korkeamman puoleen luvaten “kun tästä selviän niin muutan elämäni paremmaksi”; silloin arvomaailma muuttuu. “Päästä tästä pälkähästä, tästä seikasta selitä.” Tämä on ihmiselle kasvun paikka. Joukahainen lupaa Väinämöiselle Aino-siskonsa, oman paremman puolensa. Pekka Ervast sanoo Kalevalan avaimessaan: “Ainossa rohkenemme sen tähden nähdä, kuten sanottu, Joukahais-sielun kaikkein pyhimmän. Aino ei ole Joukahaisen korkeampi minä, jonka ääntä Väinämöinen pikemminkin edustaa, vaan kaunein puoli hänen persoonallisuudestaan. Joukahais-sielu on kurkistanut peitteen taakse. Se on vilaukselta nähnyt elämänviisauden, se on tuskassa tuntenut sen voiman. Uhmaillen se viisautta lähestyi, pelon valtaamana se itsensä sille lupasi, alla päin se viisauden luota poistui.”

Joukahais-tilasta sielu siirtyi Aino-tilaan. Kuten kaikki muistamme, Aino ei halunnut mennä Väinämöiselle vaan hukuttautui.Vedellä kuvataan yleensä tunne- eli astraalimaailmaa, Aino-sielu elääkin mieluummin omissa unelmissaan (kuten kirkon tunnelmallisessa hartaudessa).Tämän Joukahais- ja Aino-tarun muodossa Kalevala tuo esille henkisen tien kulkemisen edellytyksistä sen, ettei sitä tule etsiä ylpeydellä kuten Joukahainen, eikä sitä myöskään lähestyttäisi pelolla niin kuin Aino. Totuutta on etsittävä nöyrällä mielellä, puhtaalla sydämellä, rakkaudella ja antaumuksella. Pekka Ervastin sanoin: “–okkulttisen fysiologian kannalta –ruumiimme eri elimet, näkyväiset ja näkymättömät, vastaavat kukin tarkoin määrättyä alaa fyysisen kosmoksen sisäisessä koneistossa. Ymmärrämme a priori, että jos saisimme aikaan semmoisen harmonisen korrespondenssin ruumiillisen mikrokosmoksemme ja meitä ympäröivän makrokosmoksen välillä, että edellinen kykenisi välittämään aistimuksia jälkimmäisestä, olisivat sielumme tietämismahdollisuudet miltei rajattomasti enentyneet, sen kokeilukenttä silmänkantamattomiin laajentunut. Ruumiissamme kehittyisi ikään kuin uusia aisteja, ja ruumis itse muuttuisi uppiniskaisesta eläimestä puolueettomaksi havaintovälineeksi.”

Tässä on yhdellä tavalla sanottu se, mistä koko totuuden etsinnässä on kyse. Meidän tulee kehittää itsestämme sellainen instrumentti, joka kykenee vastaanottamaan korkeampaa tietoa. Juuri tätä mysteerioviisauden moraali myös Kalevalassa neuvoo, siis miten etsijän on itseään puhdistettava ja kasvatettava. Se perustuu siihen, että ruumiilliset ja sielulliset tapahtumat toimivat rinnatusten, että meidän fyysiseen kehoomme voi vaikuttaa sielusta päin, esim. herättämällä itsessämme jonkun määrätyn tunteen, saamme aikaan joitakin muutoksia kehomme tilassa. Esoteerinen etiikka on aina lähtenyt siitä, että ihmisen tarkoitus on olla oman itsensä herra, että meillä on voimaa muuttaa itsemme.

Kalevalassa eksoteerista, ulkonaista tietä kuvaavat Joukahais- ja Aino-tarut, jota vastoin esoteeriselle, sisäiselle siirrymme Lemminkäisen, Ilmarisen ja Väinämöisen myötä.

Erittäin hienolla ja viisaalla tavalla Kalevala kuvaa eri tyyppisiä ihmiskohtaloita, erilaisten temperamenttien sisäistä kasvua. Lemminkäis-temperamentti on tunneihminen ja Ilmarinen on järki- ja toimintaihmisen temperamentti. Väinämöinen on eräänlainen tahtoelementti näiden kahden takana, myös Joukahaisen ja Ainon kohdalla.

Kuten jo edellä on tullut esille, erotetaan kaksi vaihetta tiedon tiellä. Valmistava puhdistuksen tie ja varsinainen tiedon hankkimisen tie. Kalevalassakin nämä erotetaan selkeästi toisistaan. Valmistavaa tietä kuvataan kosintaretkissä ja varsinaista tietä samporetkessä. Puhdistuksen tiellä eli kosintaretkellä Sampo menetetään Pohjolaan, samporetkellä se taistellaan takaisin. Pekka Ervastin mukaan: “Sampo on okkulttinen tieto ja valta: valmistavalla tiellä ihminen pääsee tietoiseksi siitä, että salainen viisaus on olemassa, hän ikään kuin takoo Sammon. Sen hän kuitenkin heti menettää, mutta saa Pohjolan neidon, s. o. tietoa ja valtaa hän ei saavuta, vaan ainoastaan oman sielunsa. Sampo menetetään Pohjolaan: okkulttinen tieto asuu hänen ruumiissaan. Vasta tämän jälkeen alkaa toinen jakso tiellä, kun Sampo taistellaan takaisin, ja tieto ja valta, joka on ruumiiseen kätketty, saatetaan päivän valoon.”

Lemminkäinen lähtee Pohjolaan, mutta ennen kuin hän saapuu perille käy hän kahdessa talossa, joissa hän kysyy: “Onko tässä rinnuksien riisujaa” .

Ensimmäisessä talossa vastaa “lapsi lattialta, poika portahan nenästä” ettei siinä talossa ole hänen rinnuksiensa riisujaa.Tämä kuvaa meidän päivätajuntaamme, se ei pysty vielä käsittämään korkeampaa itseä. Se on vielä lapsen ymmärrystä, jolla ei totuutta löydetä.Toisessa talossa akka kiukaalta vastaa: “Kyllä tässä talossa on niitä vaikka satoja.”

Tämä toinen talo on mielikuvitus, unitajunta. Päivätajunnassa me pystymme salaamaan itseltämme ja muilta oman alemman puolemme, mutta unitajunnassa me olemme juuri sellaisia koukkuleukoja kuin me alemmassa itsessämme olemme. Unissa ja ilmestyksissä me voimme nähdä kyllä satoja harhakuvia, mutta ei sitä totuutta jota Lemminkäinen etsii, korkeampaa minäämme.

“Oisi akka ammuttava, Koukkuleuka kolkattava.” Tämän jälkeen Lemminkäinen tulee Pohjolaan, jossa Hiien virttä vingutetaan. Lemminkäinen menee Pohjolan tupaan seinän läpi ja laulaa tuvan tyhjäksi, ainoastaan märkähattu karjanpaimen jää jäljelle, koska siihen hän ei viitsi kajota. Tämä kolmas talo on ihmistajunnan salattu puoli, alitajunta, ja siellä on Pohjolan neito, korkeampi minä. Siellä myös rinnukset riisutaan, etsijä kokee korkeampaa minäänsä. Hänen tajuntansa puhdistuu Hiienvirren vinguttajista. Ilmarinen taas lähtee Pohjolan neitoa hakemaan vasta Väinämöisen kehotuksesta; hän kun on

erilainen temperamentiltaan. Lemminkäinen on tulisielu, joka etsii kiihkolla ja vähävalmistumattomana, kuten Kalevalassa myöhemmin ilmenee. Ilmarinen on realisti, ei niinkään tunteellinen eikä myöskään turhamainen. Hän suorittaa omaa sisäistä kasvatustyötään odottamatta liikoja – ja sitten elämä johdattaa hänet eteenpäin.

Ilmarinen myös suorittaa ansiotyöt ja saa Pohjolan neidon. Ansiotöitä annettiin Lemminkäiselle ja Ilmariselle, kummallekin kolme. Ilmarisen on kynnettävä kyinen pelto,suistettava Tuonelan karhu ja tuotava Tuonelan hauki Tuonelan joesta. Lemminkäisen on hiihdettävä Hiiden hirvi, suistettava Hiiden ruuna ja ammuttava Tuonelan joutsen. Nämä ansiotyöt kuvaavat alemman minän, eli persoonallisuuden puhdistusta. Kalevalassa ei anneta käskyjä, mitä ei saa tehdä, vaan kerrotaan mitä pitää tehdä, että ihmisessä tapahtuisi se vihkimys tai liitto, joka yhdistää meidät korkeamman puolemme kanssa. Ansiotyöt koskevat niitä kolmea “Taloa”, joista aiemmin oli puhe. Ne ovat päivätajunta, unitajunta ja salatajunta:

“Aura kultainen kuvoa,

Hope’inen huolittele,

Sillä kynnät kyisen pellon,

Käärmehisen käännättelet”

Pekka Ervast: “Tao kultainen aura, s. o. muodosta itsellesi ajatustyön ja mietiskelyn avulla selväpiirteinen maailmankatsomus parhaimmista käsitteistä ja tiedoista, mitä voit itsellesi hankkia. Tällä tavalla puhdistat reaalisen minäsi ajatussisältöä, ja kun mietiskelyssä uskosi kultaisella auralla kynnät ymmärryksesi peltoa, saat ihmeeksesi nähdä, kuinka paljon on nostettava “kyitä kynnökselle, käärmehiä käännökselle”. Mutta pukeudu samalla rehellisyyden rautapaitaan ja totuuden teräsvöihin, ettet itsesi kanssa joudu ristiriitaan ja siten harhojen ja valheiden saaliiksi; ja valjasta intosi ja tarmosi tulinen ruuna, ettet väsy ja heitä mietiskelyä kesken.” Buddhalaisuudessa ensimmäiseksi tulee oikea usko, oikea ymmärrys ja oikea ajatus, siitä kaikki lähtee, eikä sitä tässäkään voi sivuuttaa, vasta sen jälkeen voimme puhdistaa unitajuntaamme eli tuota toista “taloa”, Tuonen karhun suistamista. Unitajunta, mielikuvituksen ja tunteiden maailma on pettävä ja kaappaa kyllä monet mukaansa: “Sata on saanut suistamahan, tullut ei yhtänä takaisin.” Ilmarinen saa neuvoksi: “Teräksestä tehkös suitset, Päitset rauasta rakenna, Yhellä vesikivellä, Kolmen kosken kuohumilla, Niillä tuonet Tuonen karhut, suistat suet Manalan.” Teräksen kovilla ajatuksilla on keskellä tunteiden kuohuja pystyttävä löytämään tunteiden aiheuttaja ja se, mikä ne viimein hillitsee eli suistaa. Kolmas ansiotyö koskee meidän salatajuntamme puhdistusta. Se on meidän tapojen ja tottumusten muuttamista. Neuvona on:

“Tao’p on tulinen kokko,

Vaakalintu valkeinen!

Sillä saanet suuren hau’in.”

Se on se valkea Vaakalintu valkeinen, joka tasapainottaa ympäristöään laupeuden töillä. Niin kuin tiedämme rakkauden ja laupeuden auttava työ harmonisoi ympäristöään. Sillä tavoin aktiivisesti toimien Ilmarinen pääsi viimein Pohjolan häihin, jotka symboliikaltaan muistuttavat Jeesuksen vertausta Kuninkaan pojan häistä.

“Oh piika pikkarainen,

Orjani alinomainen!

Kutsu rahvasta kokohon,

Miesten joukko juominkihin!

Kutsu kurjat, kutsu köyhät,

Sokeatki, vaivaisetki,

Rammatki, rekirujotki!

Sokeat venehin soua,

Rammat ratsahin ajele,

Rujot re’in remmätellös!

Kutsu kaikki Pohjan kansa,

Ja kaikki Kalevan kansa,

Kutsu vanha Väinämöinen

Lailliseksi laulajaksi!

Elä kutsu Kaukomieltä,

Tuota Ahti Saarelaista!”

Ahti Saarelainen on Lemminkäisen toisinto, joka ei suorittanut kaikkia ansiotöitä, ei siis ollut puhdistanut omaa alempaa puoltaan, eikä siten ollut puettu häävaatteisiin. Samoin kuin Kuninkaan pojan häissä, tuossa Jeesuksen vertauksessa, heitettiin pois vieras, joka ei ollut puettu häävaatteisiin.

Se myös kertoo, ettei tuollaiseen henkiseen tilaan voi päästä millään väärillä keinoilla.Sivistyksen kultivoitunutta edustajaa ei liioin näy häävieraiden joukossa, sen sijaan kurjat ja vaivaiset ovat paikalla. Meidän heikkoutemme ja kurjuutemme ovat paikalla, koska ne ovat olleet todellisia opettajiamme samoin kuin hulluilta näyttäneet käsityksemme. Ja viisas Väinämöinen laulaa häälaulun:

“Siinä lauloi Väinämöinen,

Pitkin iltoa iloitsi.

Naiset kaikki naurusuulla,

Miehet mielellä hyvällä

Kuuntelivat, kummeksivat

Väinämöisen väännätystä,

Kun oli kumma kuulijanki,

Ime ilmanki olijan.

Sanoi vanha Väinämöinen,

Virkki virtensä lopulla:

“Mitäpä minusta onpi

Laulajaksi, taitajaksi,

En minä mitänä saata,

En kuhunkana kykene.

Oisi Luoja laulamassa,

Suin sulin sanelemassa!

Luoja laulun lauleleisi,

Lauleleisi, taiteleisi.

“Laulaisi meret mesiksi,

Meren hiekat hernehiksi,

Meren mullat maltahiksi,

Suoloiksi meren someret,

Lehot laajat leipämaiksi,

Ahovieret vehnämaiksi,

Mäet mämmikakkaroiksi,

Kalliot kananmuniksi.”

“Lauleleisi, taiteleisi,

Saneleisi, saatteleisi–

“Annap’ ainaki, Jumala,

Toisteki totinen Luoja,

Näin näissä elettäväksi–

Näissä Pohjolan tuvissa–

Jotta päivin lauleltaisi,

Illoin tehtäisi iloa

Iällä tämän isännän,

Elinajalla emännän!”