Kauno Mannonen

Esitelmä Pekka-Ervast -seminaarissa Hanasaaressa 10.5.2003

Tehtäväni on nyt kertoa teille miten Kalevala kuvaa meille ihmisen jumalaisen kehitystien.

Mutta ensin:

Silloin kun minua ei vielä ollut, en minä mitään ollut, vai voiko näin olla ? Ei!

Tyhjäst’ on paha nyhjäst’. Kaikki mikä on, on aina ollut. Ilmennykset muodoissa vain vaihtelevat. Siksi ei mitään uutta auringon alla, paitsi ikuisuus ilmentyneenä aina yhä uusissa ja uusissa muodoissa. Ihminen mikrokosmoksena ilmentää fyysisellä tasolla makrokosmoksen esikuvia.

Kun ilmenemättömässä heräsi ilmennyksen tahto, kaikui olemattomuudessa ensimmäiset sanat: Minä Olen.

Pitkän pitkän kaiuttelun jälkeen Minä Itse eli se Sana joka olin alussa Isä-jumalan luona, olen nyt tullut lihaksi asti ja asun teidän keskellänne.

Olenko minä se Isä-jumalan poika vai pojan poika, jossa Jumalan kuva: ihmisyys, tämä ihmeell’isyys alkaa pikkuhiljaa ilmenemään.

Minä Jumalan poikako sikisin pyhästä hengestä, synnyinkö neitseellisyydestä. Kärsinkö ja iloitsenko tällä ristilläni kuolemaani asti vain oppiakseni elämää ja sen lainlaatijaa eet’isyyttä tuntemaan.

Ja nousenko jälleen kuolleista kehittyäkseni lopulta ikuiseen elämään, Iso’isien suureen joukkoon luodakseni ja antaakseni osaltani jälleen pojilleni ja pojanpojilleni oman jumalaisen kuvani kun luon ensin heille uudet taivaat ja uuden maan. Näinkö ne sukupolvet ja kehityksen pyörä kulkevat?

Kalevala on kokonaisvaltainen kuvaus maailman ja ihmisen synnystä ja kehitystiestä, ja se tuo aikain ikuisen jumalaisen viisauden meille suomalaisille kokonaisvaltaisemmin kuin ehkä yksikään toinen mytologia. Voidaan sanoa, että se on myös meidän ajallemme ja etenkin meille suomalaisille annettu niin sanotun uuden liiton eli uuden ajan oppikirja.

H.P. Blavatsky oli kuin tämän uuden vesimiehen ajan Johannes Kastaja eli huutavan ääni korvessa, joka toi meille länsimaisille ajatteluun heränneille ihmisille jumalaisen viisauden eli theosophian, joka Kalevalankin aukaisee sepposen selälleen.

Kalevala antaa evankeliumejakin seikkaperäisemmän kuvauksen niistä tiedoista, joita totuudenetsijä tietäjäksi kohotessaan tulee saavuttamaan, eli näkymättömän jumalaisen maailman ja sen olentojen tuntemisen, kuten teosofiakin.

Joudun tässä tuomaan teille monille jo hyvin tutuiksi käyneitä asioita, mutta ainakin omasta kokemuksestani voin sanoa, että mitä useammin näitä mietin, niin hämmästyttävästi niistä aina löytyy uutta syvyyttä. Ja sehän on pyhän kirjan tunnusmerkki jos mikä.Teosofian aukaiseman Kalevalan avulla me suomalaiset voimme ymmärtää syvemmin ja laajemmin myös Marjatan pojan, Jeesuksen meille antamia syvällisiä elämänohjeita.

Kun teemamme tällä kertaa on ihmisen kehityskaari, tuon Kalevalasta muutamia olennaisia osia, jotka osoittavat Lönnrotin kokoaman Kalevalan hyvin tämän asian tuntevan.

Aivan kuin vakuudeksi siitä, että Lönnrotia inspiroitiin se tiettyyn oikeaan muotoon kokoamaan olkoot esimerkkinä ne kuusi kultaista munaa ja rautamuna seitsemäntenä. Toisinnoissa olisi ollut valittavissa lukuisia eri vaihtoehtoja munien määrästä, tai sitten kapioina vihkimyksissä saavutettavat kuusi kultavyötä, seitsemän sinihamosta.

Sattumaltako hän valitsi oikein. Eihän teosofiaa ollut silloin vielä länsimailla. Nämä vain nyt muutamana esimerkkinä lukuisista teosofian mukaisista oikeista valinnoista, joilla Lönnrotia inspiroitiin.

Että kyse on uudesta liitosta ilmenee kolmesta ansiotyöstä eli puhdistuksen tiestä, ja ensimmäinen vihkimys, Pohjolan häät, on niiden jälkeen vasta neljännessä vaiheessa, joka on sama kuin vanhan liiton neljäs vihkimys. Viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Joten Lönnrotilla on ollut huomattava merkitys Kalevalan muotoutumisessa uudelle ajalle oikeaan muotoonsa, johon Väinämöinen on tietäjiä ohjannut ja runonlaulajat laulaneet, jotka ovat sitten kansan suussa aikojen kuluessa moniksi muovautuneet. Mitä enemmän Kalevalan sanontoihin ja vertauskuviin paneutuu, sitä hämmästyttävämpänä sen viisaus ilmenee. Jo ensimmäiset sanat sisältävät suuria ajatuksia luomisesta: “Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi. Lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme.”

Minuus eli se Isä meidän, sehän meissä persoonallisissa ihmisissä on kaiken uuden todellisen luomisen eli tekemisen alkujuuri, joka mielen kautta tuo sen tähän aivotoimintaan ja dualistiseen ajatteluun asti. Ajatteluun, joka sitten sotkeutuu helposti vielä näppäryyteensä ja ampuu monesti ohi osaamatta maaliin. Minuus kuitenkin tarkoitti: “Lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme.” Voisimme tähän lisätä: aina fyysisellä tasolla asti. Mehän olemme vasta ihmisiksi kasvamassa. Ja kuka minussa kasvaa: se olen Minä eli Minuus minussa olemaan täällä ihmisiksi. Geneettiset sukulaisemme saksalaiset sanovat Ich minästä, suomalainen minä ih’minen.

Kalevala alkaa, niin kuin Raamattukin maailman luomisella, ja jatkuu sitten ihmisen kehitystienä kohti ihmisen luomista ja jumalaista päämäärää. Se vain tulee vertauskuvissaan lähemmäksi ihmisen ymmärrystä. Se ei tee luomisesta mitään ihmeluomista kuten Raamattu. Siksi otan lainauksen tähän alkuun, se kun selittää sitten meille monia muitakin ihmisiksi kasvamisen kaavoja:

“Olipa impi ilman tyttö, kave luonnotar korea. Piti viikkoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tanterilla.”

Ilman tyttö. Ilmalla ja sen liikkeellä tuulella Kalevala kuvaa henkeä, tajuntaa. Hengen tasaisilla, eli muotoa vailla olevilla tantereilla ajattomuudessa eli iankaikkisuudessa. Impi eli ilmennyksen kohtu sitten:

“Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä, aina yksin ollessansa, impenä eläissänsä.”

Ilmenemättömässä heräsi ilmennyksen tahto. Aivan kuten taiteilijalla inspiraatio, jolle hän haluaa muodon antaa. Mehän emme voi muuta tietää kaiken takana olevasta jumaluudesta, kuin että siinä on ilmenemisen mahdollisuus.

“Jop’ on astuiksen alemma, laskeusi lainehille, meren selvälle selälle, ulapalle aukealle.”

Tätä impeä sanotaan myös veen emoseksi eli aineellisuuden kehdoksi, joka sitten Jumalankin tai Jumalan Pojan synnyttää. Meri on latinaksi mare ja monikossa maria, äiti on mater ja aine materia. Jeesuksen äiti Maria osoittautuu näin aivan oikein valituksi nimeksi. Aineellisuuden jumalaisesta synnystä on siis kyse.

Kuitenkaan mitään ei voi syntyä ellei henki ja aine, rajaton ja rajallisen mahdollisuus suhtaudu toisiinsa jollain salaperäisellä tavalla. Kalevala sen salaisuuden kuvaa perin inhimillisesti:

“Tuli suuri tuulen puuska, iästä vihainen ilma; meren kuohuille kohotti, lainehille laikahutti. Tuuli neittä tuuitteli, aalto impeä ajeli ympäri selän sinisen, lakkipäien lainehien; tuuli tuuli kohtuiseksi, meri paksuksi panevi.”

Vasta tästä hengen ja alku-aineen yhtymisestä ilmennys voi alkaa, ja Impi tulla raskaaksi. Kovissa vatsanvaivoissa ja tuskissa tulisen synnyn Impi rukoilee Ukko ylijumalaa ja pyytää apuun, päästämään piian pintehestä, vaimon vatsanvääntehestä. Tämä tulee, lintuna, sotkana eli jumalaisena rakkauden ajatuksena. Erilaisilla linnuilla Kalevala kuvaa eri tajunnantiloista nousevaa ajatusta.

Sotka vesilintuna kuvaa tunteesta nousevaa, ja tässä tapauksessa jumalaisen luovasta rakkauden tajunnasta nousevaa. Sama lähde mistä taiteilijankin kokema syvä inspiraatio tulee.

Sotka etsii pesän sijoa muniakseen seitsemän munaansa eli luodakseen seitsemän ilmennyksen, olemisen tasoa. Kuusi kultaista näkymätöntä, rautamunan seitsemännen eli tämän fyysisen tason. Sotka munii ja hautoo ne Veen emosen polven päälle, josta karskahtavat veteen ja murenevat, voisi sanoa alkuatomeiksi.

Muuttuivat munat hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi.

H.P. Blavatsky sanoo, että muna symbolisoi kaiken ilmennyksen alkuperäistä muotoa atomista maapalloon, ihmisestä enkeliin. Ihminenhän on henkenä pallo, mutta ilmenneenä kuutio ja kuutio avattuna risti. Kun ihminen syntyy maailmaan: tapahtuu siinä ympyrän neliöiminen, mikä matemaattisesti lienee mahdotonta: johtuen piin salaisuudesta. Ja siksi myös luomisen salaisuus pysyy vielä piilossa ihmisiltä.

Mutta jotta tämä salaisuus, henki, astuisi elämän ilmennyksiin tarvitaan vielä yksilöllinen Minuus, joka ottaa tehtäväkseen luomistyön eläviin muotoihin, luomakuntiin, ja silloin syntyy, voitaisiin sanoa, ensimmäinen Väinämöinen, joka oli jo valmis syntyessään.

Yöllä syntyi Väinämöinen Ilmattaresta veen emosta. Tässä kaikui vasta se ensimmäinen “Minä Olen” avaruuden yksinäisyydessä, Logos, joka kaiken elollisen luo. Se oli se ainosyntyinen, yksin Jumaluudesta syntynyt, poika, jonka vastaavuuden kirkko liitti Jeesuksenkin syntymään.

Nyt vasta sitten luodaan eri luomakunnat, ihmiskuntaa unohtamatta. Tämä maailman munasta syntyvä maailma ilmenee lukuisissa eri kulttuureissa.

Esimerkiksi kiinalaiset kertovat, että kaiken alussa, kun kaikki vielä oli autiota ja pimeää, tuli äärettömästä maailmanmunasta, joka itsestään halkesi kahtia, esiin inhimillinen olento nimeltä Punku Wong. Punku Wong muodosti munankuoren yläpuolesta taivaan, ja alapuolesta maan.

Muinaisegyptiläisen käsityksen mukaan olevaisuus syntyi munasta, jonka Ibis lintu eli jumala Thot muni veden pinnalla kelluvaan pesään ja josta tuli esille auringonjumala. Tuuli eli henki on myös hedelmöittäjänä monissa maailmansyntytaruissa. Näistä muistako sitten Kalevala on kopioitu tulee helposti mieleen.

Tuskinpa. Kalevala kuvastelee ennemminkin niitä alkuperäisiä, jo Atlanttilaiselta ajalta peräisin olevia tietoja, joita suomalaiset sitten kertoilivat Aasian ja Euroopan alkuasukkaille tuossa 5-6000 vuotta sitten, kun me idästä silloin läksimme tätä Eurooppaa sivistämään.

Kun nyt tiedämme miten kaikki saa syntynsä niin ylhäällä kuin alhaallakin, voimme ruveta tarkastelemaan tätä luomisen ihmettä ihmisen kehityksessä.

Me voimme kehityksen jakaa ainakin kahteen huomattavaan pääluokkaan, nimittäin evoluution ja tajunnan kehityksiin. Ja ihmisenä kehittyminen on nimenomaan tajunnan kehitystä. On sanonta, että Jumala pyrkii ihmisen yhteyteen ja ilmenemään ihmisessä paljon intensiivisemmin kuin päinvastoin.

Tämän Kalevala on huomioinut rikkaassa vertauskuvallisuudessaan, samat kuvat monesti voidaan tulkita jumalan ihmiseen tai ihmisen jumalan yhteyteen pyrkivinä. Jumalaisen tajunnan lähestymistä ihmiseen kuvataan hyvin esimerkiksi tulen ja raudan syntyrunoissa.

Niin kauan, kun ihmiskunta vielä eli paratiisitilassaan eikä ollut vielä lähtenyt herkuttelemaan paratiisin omenalla, olimme jumalaisen minuutemme pyhän tulen valaisemia. Kalevala kuvaa sen näin:

“Neiti pitkän pilven päällä, Impi ilman partahalla. Tuota tulta tuuitteli, valkeaista vaapotteli. Kultaisessa kätkyessä, hihnoissa hopeisissa.”

Mutta tämä lapsuuden tila ei kauaa jatku, vaan ihmiskunnan on astuttava puberteetti-iän tunteiden ja himojen Eevan eli lemminkäis-voimien riepotukseen.

Ihminen jakautuu kahteen sukupuoleen, jolloin älystä nouseva ajatus eli mies ja tunteesta nouseva eli nainen yhtyessään aiheuttavat kaikenmoiset vaikeudet ja kärsimykset ihmiskunnassa, kuten puberteetti-iän nuorissakin.

Kalevala sen kuvaa kuinka tämä tuli tältä immeltä sitten putosi:

“Kirposi tulikipuna, suikahti punasoronen, läpi läikkyi taivosista, puhki pilvistä pirisi, läpi taivahan yheksän, halki kuuen kirjokannen”.

Kalevala kuvaa tämän yhdeksännen taivaan hauskasti luojan kellariksi eli hänen alimmaksi kylmimmäksi tasokseen. Sieltä mehiläinen mm. haki hengen Lemminkäisenkin jälleensyntymään. Sieltä me jokainen jälleensynnymme tänne maan päälle halki kuuen kirjokannen eli kuuen kultaisen näkymättömän tason kautta.

Tämän putoavan tulen sitten nielee sinervä siika, jonka nielee kuuja eli järvilohi, tämän taas nielee hauki.

Tällä tavoin kuvataan, kuinka tämä jumalainen tuli kätkeytyy yhä syvemmälle eläimelliseen luontoomme, josta sen vasta aikanaan Päivön Poika Kristus isänsä taivosta pudottamalla kultaisella puukolla jälleen vapauttaa. Tämä ei kai liiemmälti selityksiä kaipaa.

Sitten Kalevala kuvaa ihmisen tajunnallisen ymmärryksen eri tasoja seuraavasti:

“Ukko, ilmoinen Jumala, hieroi kahta kämmentänsä, mykelti molempiansa vasemmassa polven päässä. Siitä syntyi kolme neittä, koko kolme luonnotarta rauan ruostehen emoiksi, suu sinervän siittäjiksi. Neiet käyä notkutteli, astui immet pilven äärtä utarilla uhkuvilla, nännillä pakottavilla”. “Vanhin lypsi mustan maion. Siitä syntyi meltorauta. Keskimmäinen valkean valutti, siit’ on tehtynä teräkset. Kolmas puikutti punaisen, siit’ on saatu rääkyrauta.”

Näin syntyivät ihmisen kolme tajunnan tilaa: sisä-, uni- ja päivätajunta.

Lypsit maille, lypsit soille, lypsit vienoille vesille.

Ihmisen päivätajuinen äly, rääkyrauta, virui pitkään suossa eli tunteessa, maana vedessä, kuten suo on maata ja vettä. Ikävystyi pitkään makoiltuaan ja lopulta siinä virisi toiminnan halu. Äly halusi käyä tulta, vanhempata veikkoaan, tuntemaan. Mutta tuli tuhmaksi rupesi, kasvoi aivan kauheaksi: oli polttoa poloisen, rauta raukan, veikkosensa.

Ikaroskin poltti siipensä lennettyään liian lähelle aurinkoa.

Rauta pääsi siitä piilemähän pitkäksi aikaa. Mutta lopulta tämä tuli eli jumalainen järki seppo Ilmarisena löytää sen suosta ja sanovi: “Voi sinua rauta raukka, kun olet kurjassa tilassa, alhaisessa asussa. Arvelee ajattelevi: Mitä tuostakin tulisi, josp’ on tunkisin tulehen”.

Rauta siitä pelästyy, muistaen edellisen kokemuksensa. Seppo nyt jo rauhoittelee: “Ellös olko milläskänä! Tuli ei polta tuttuansa, herjaele heimoansa. Kun tulet tulen tuville, valkean varustimille, siellä kasvat kaunihiksi, ylenet ylen ehoksi: miesten miekoiksi hyviksi, naisten nauhan päättimiksi. Hyvällä miekalla kuvataan hengen miekkaa. Tätähän se Jeesuskin tarkoitti sanomalla: “En ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan”. Rauhan ihminen saavuttaa vasta itse, kun ei sohi enää miekalla muita, vaan kuvainnollisesti pistää sen omaan sydämeensä.

Naisten eli tunteen päänauhat kuvaavat Ervastin mukaan taas älykkyyden suloa. Kauniin tunteen nauha pään, älyn ympärillä.

Ja Seppo alkoi rautaa takomaan: niin “Siinä huusi rauta raukka vannoi ja valitti: ota pois minut täältä tuskista tulen punaisen”, niin vannon parantavani tapani.

Näinhän monesti rukoillaan ja ruikutetaan kovissa kärsimyksissä. Liekö elämä itse mallina sanontaan: “Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”.

Sanoi Seppo Ilmarinen: “Jos otan sinun tulesta, ehkä kasvat kauheaksi, kovin raivoksi rupeat. Vielä veistät veljeäsi, lastuat emosi lasta.” Seppo tietää, että rauta, eli äly yksin jätettynä syyllistyy kaikenlaiseen pahantekoon. Se pitää ensin karkaista tunteiden karkaisuvedessä, sillä älyn ja tunteen pitää ihmisessä yhtyä sopusointuiseen yhteiselämään.

Ja siksi elämä on pistänyt miehen ja naisen välille vetovoiman, jonka tarkoitus on tämä sekoitus aikaansaada, jotta inhimillisyys meissä heräisi.

Mutta kastevedessä, niin kuin oli Jeesuksenkin vesikasteessa, Pyhän -Hengen piti olla läsnä, ja siksi Seppo käski mehiläisen hakea karkaisuveteen simoa taivosesta: “Kuuen kukkasen nenästä, seitsemän on heinän päästä.

Mikä hieno vertauskuva avioliitonkin onnistumiselle.

Mutta mehiläinen muuttuukin herhiläiseksi ja tuokin käärmehen kähyjä, maon mustia mujuja, kusiaisen kutkelmoita, sammakon salavihoja.”

Ihmiskunta ei ole vielä valmis vastaanottamaan Pyhän Hengen apua, kastetta, vaan se elää vielä eläimellisissä vaistoissaan, pimeää rautakautta. Ilmarinen kastaa raudan, älyn, tähän tunteiden sekavaan liemeen, luullen mehiläisen simoa tuoneen.

“Sai siitä teräs pahaksi, rauta raivoksi rupesi, petti vaivainen valansa, söi kuin koira kunniansa: Veisti raukka veljeänsä, sukuansa suin piteli. Veren päästi vuotamahan, hurmehen hurahtamahan.” Voiko nykyihmiskunnankaan tiettyä tasoa selkeämmin kuvata.

Tämä ihmisen elämä ja kehitys on edelleen ollut tällä Sepon alasimella oloa.

Kovimmat iskut ja hiillostamiset meitä eniten ovat ainakin menneisyydessä opettaneet ja kasvattaneet.

Ehkä olemme jo ainakin osittain kasvaneet miesten miekoiksi hyviksi, naisten nauhan päättimiksi. Monet ovat jo karaistut oikeassakin kastevedessä.

Katsotaan sitten, miten me voimme Kalevalan mukaan persoonallisuutena auttaa ja vaikuttaa oman Minuutemme inkarnoitumiseen eli Jumalamme astumiseen maan päälle tänne fyysiseen maa’ilmaan asti.

Mutta tarkastelemme sitä nyt persoonallisuudesta käsin.

Pohjan akka eli Lusifer, jolla lienee ollut myös sormensa pelissä niissä käärmehen kähyissä, maon mustissa mujuissa, on se maallisen koulumme oppimestari.

Sehän se viekoittelee ja houkuttelee paratiisin käärmeen lailla ajatustamme, tunnettamme ja tahtoamme eli Ilmarista, Lemminkäistä ja Väinämöistä tavoittelemaan hänen ihanaa tytärtään, mutta hän ei anna tytärtään ilman muuta, vaan asettaa tiettyjä ehtoja. Ne ehdot ovat hänen kaste-mujuistaan puhdistuminen. Ne ovat ne kolme tajunnan tilaa, jotka jo alussa mainittiin: päivä- uni- ja sisätajunta, jotka meidän tulee puhdistaa siitä painolastista, etten sanoisi synnistä, jolla olemme aikain kuluessa ominaispainoamme lisänneet. Vain siitä vapautumalla voimme nousta jälleen jumalaisen luontomme, oman Pohjan neitomme yhteyteen.

Ei niin pahaa, ettei siitä löytyisi hyvääkin. Pahankin takana on aina hyvä tarkoitus. Pohjan akka, Lusifer, joka sai tämän aasin juoksemaan porkkanan perässä ja oppimaan kärsimysten koulun kautta elämän lakeja tuntemaan, ohjaa meidät lopulta tavoittelemaan hänen omaa ihanaa tytärtään, eli Minuuttamme.

Jeesushan puhuu taivaallisesta yljästä, juutalaisuus kun oli patriarkaalinen.

Kalevala osoittaa tällä olevansa matriarkaalinen, eli koko’naisvaltainen, tietyssä mielessä aikaansa edellä.

Pekka Ervastkin sanoi, että siinä on ihmiskunnan toivo, että nainen astuu johtotehtäviin; silloin loppuu verenvuodatuskin.

Hän tarkoitti tietysti aivan konkreettisesti naista, mutta ennen kaikkea sitä, että nainen on yleensä intuitiollaan lähemmässä yhteydessä omaan Pohjan neitoonsa, eli eettiseen omaantuntoonsa, jonka ohjauksessa varmemmin ja nopeammin saavutamme inhimillisen päämäärämme.

Kalevala opettaa, että pelkkä tunne eli Lemminkäinen meissä ei yksin onnistu tavoittamaan omaa Pohjan neitoaan.Siihen tarvitaan myös naisessa oleva Ilmarinen, joka edustaa jumalaisen tahdon ja viisauden eli Väinämöisen herättämiä älynvoimia, jotka pystyvät jo taivonkin kantta takomaan; tunnevene tarvitsee tämän peräsimen.

Silloin meissä herää ymmärrys, joka jo foneettisesti on ympyrä eli jumalainen muoto. Silloin aivokurkiainen aktivoituu ja yhdistää meidän vasemman ja oikean aivopuoliskomme toisiinsa. Aivotutkimuksen mukaan se tapahtuu jossain määrin myös, kun kuuntelemme barokkimusiikkia eli ba’rokkia, mikä sananakin jo kuvaa rokin vastakohtaa.

Väinämöinenkin sanoo Joukahaiselle, kun tämä kehuu ulkoa oppimillaan tiedoilla: “Lapsen tieto, naisen muisti, ei ole partasuun urohon, eikä miehen naisekkahan!” Lapsen tieto maallisista lie vähäisin, mutta vähätteleekö hän naista. Ei suinkaan. Kalevala ei missään kohdin aliarvioi naista, vaan pikemminkin päinvastoin.

Naisella Kalevala ilmentää luonnollisesti ihmisen tunnepuolta, jolla ei yksin sinänsä muistia lie, vaan muisti asuu meidän tajunnassamme, niin partasuun uroonkin. Mutta sitten Väinämöinen sanoo viimeiseksi merkillepantavaa: “Eikä miehen naisekkahan”.

Tällä hän ilmiselvästi viittaa tietäjäihmiseen, jossa mies ja nainen ovat jo yhtyneet, jolloin ihmisyys hänessä jo hallitsee ja hän on myös sukupuolesta vapaa.

Mutta päästäkseen näin pitkälle elämä pistää ihmisen monenmoisiin koitoksiin.

Väinämöinen houkuttelee Ilmarista: “Sinä, seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, lähe neittä noutamahan, päätä kassa katsomahan! Kun saatat takoa sammon, Kirjokannen kirjaella, niin saat neion palkastasi, työstäsi tytön ihanan.”

En sitten varmaan lähde, sanoo Ilmarinen kuten nyky-ihminenkin, jonka jumalainen tahtopuoli ei ole vielä herännyt ihmistä innoittamaan.

Ilmarinen kyllä on jo pitkän tien kulkenut edellisissä elämissään ja tietää, ettei pidä Pohjolaan lähteä neitoa kosimaan ainakaan veneellä vesitse eli tunteen kautta, tietäen astraalimaailman vaarat.

Siksi Väinämöinen, kuten elämäkin käyttää monasti porkkanaa saadakseen meidät liikkeelle. Väinämöinen kuusitempullaan saa ensin kiinnitettyä Ilmarisen mielenkiinnon ja huomion hetkeksi olevaiseen, kiidättää samassa ilman teitä eli hengen voimalla Pohjolaan.

Näinhän se on, kun pystymme mietiskelyssä kiinnittämään huomiomme ihmeelliseen iki-olevaan kuten Ilmarinen, Väinämöisen loihtimaan kultalatva-kuuseen, ajattelematta sitä, eli olemaan läsnä nykyhetkessä, voimme tavoittaa asioiden syntysanoja, tai lennähtää jopa hengen maailmoihin kuten tämän hetken Tollen bestseller- kirjakin “Läsnäolon voima “opettaa.

Ilmarisen tultua Pohjolaan Pohjan akka pyytää häntä taitavana takojana takomaan sammon. Mutta kun Ilmarinen sen sitten takoo, ei Pohjan akka annakaan tytärtään, vaan antaa kolme ansiotyötä vielä suoritettavaksi.

Sampo eli eetteriruumiista muodostuva ikuinen käyttövälineemme eli kirkastusruumis taotaan siis ennen kuin kuljetaan puhdistuksen tie eli suoritetaan ansiotyöt. Tämä tuntuu jotenkin menevän väärin päin.

Nyt on kuitenkin muistettava, että olemmehan me koko maanpäällisen historiamme ajan takoneet tätä samporuumistamme. Sehän se lopulta mahdollistaa yhteytemme omaan minuuteemme, kuten Ilmarinenkin sai sitten aina neuvot Pohjan neidoltaan miten suoriutua ansiotöistä; suora uuden liiton ohje.

Ilmarisen takoessa sampoa kuvataan siinä hyvin myös ihmiskunnan eri aikakausia ja kuinka sampo syntyy vasta viidennellä yrittämällä. Eli viidennen juurirodun viidennessä alarodussa. Ja eiköhän se silloin ollut Jeesus, joka sen ensimmäisenä tähän eetteris-fyysiseen tasoon asti organisoi.

Uudessa liitossa kehotetaankin saavuttamaan ensin yhteys omaan Pohjan neitoon, ennen kuin lähdetään karsimaan vikoja itsestämme. Eli pitää ruokkia ainoastaan sitä, mikä meissä on hyvää ja totuudellista.

Kaikki ansiotyöt ja sammon taonnan yksityiskohdat vielä vahvistavat tätä ja ovat aivan teosofian mukaisia, kun niiden syvyyteen paneutuu.

Jeesus organisoi samporuumiinsa ja koki myös kirkastuksen ennen neljättä Golgata-vihkimystä, jossa kuolema voitetaan.

Ilmarinenkin kolmannessa ansiotyössään ylittää tuonen virran ja sen jälkeen vihitään Pohjan neidon kanssa.

Lemminkäinen, joka yltiöpäisesti meni Pohjan-tytärtä kosimaan ei suoriutunut loppuun asti ansiotöistä, puhumattakaan, että hänen samponsa olisi ollut vielä valmis.

Ansiotyöthän ovat niin kuin varmaan jokainen tietääkin: ajatusten ja tunteiden puhdistaminen sekä huonoista tottumuksista ja taipumuksista vapautuminen.

Ne ovat ne kolme ensimmäistä askelmaa viis’astumisen tiellä.

Pohjolan häät neljäs ja Samporetki viides, jolloin sampo irrotetaan tästä pohjolan kivimäestä, fyysisestä ruumiista. Lopulta sampo pirstoutuu koko ihmiskuntaa auttamaan.

Mutta Kalevala kertoo myös olennaisen asian, joka ihmisen on hyvä aina muistaa: “Emme me mitänä voine, emme mitänä itsestämme, ilman armotta Jumalan, toimetta totisen luojan.”

Ihminen kuten Ilmarinenkin selviää jumalaisilla eli teosofisilla neuvoilla kahdesta ensimmäisestä ansiotyöstä, mutta kolmanteen Lemminkäinen sortuu.

Ilmarinenkin joutuu vain sivusta katsomaan, kun tulinen kokko, jumalainen järki, vaakalintu valkeainen eli pyhä henki tekee lopullisen vapautustyön, käy valtavan kamppailun ja pyydystää Ilmarisen sisätajunnan Tuonen mustasta joesta suuren suomuhauin, joka mielii Ilmarisen niellä. Näin hän pääsee elävänä ylittämään Tuonen eli unohduksen mustan virran, ja on myös siten vapaa kaikesta eläimellisyydestään.

Tämäkö se kirkonkin lunastusopin taustana vaikuttaa. Ja sitten ajatellaan, että tähän asti ei tarvitsisi itse mitään sen eteen tehdä. Pitäisiköhän Kalevalaa saarnata kirkoissakin.

Kalevalan vihkimystie on lähes identtinen Jeesuksen viiden elämänohjeen kanssa:

Kaksi ensimmäistä kohdistuu ajatuksen ja tunteen puhdistamiseen.

Jeesuksen kolmas, rehellisyyden käsky, kohdistuu vääriin tapoihimme, kuten kolmas ansiotyökin. Neljäs pahan vastustamattomuus viittaa dualistisen maailman, hyvästä ja pahasta vapautumiseen, eli kuoleman alaisen voittamiseen ja todellisen hyvän saavuttamiseen eli vihkiytymistä oman Pohjan neidon kanssa.

Viides kehotus rakastaa kaikkia, kuten samporuumiinkin pirstoutuminen tapahtuu kaikkien hyväksi. Pohjan akkakin saa siitä kannen kainaloonsa.

Suomalaisten luulisi olevan helppoa omaksua teosofinen elämänymmärrys Kalevalan kautta, ja löytää sen myötä kristinuskonkin syvempi ymmärrys.

Mutta onko toivoakaan, kun kaksi tyttöä jutteli raitiovaunussa, ja toinen sanoi toiselle, että nyt hän ymmärtää Kalevalaa, hän oli lukenut sen englannin kielellä.

So what ? Ei mitään. Täytyy olla vain Blavatsky, että sen sieltä ymmärtää.

Kalevala alkaa ja päättyy neitseelliseen syntymään. Ehkäpä tässä on viittaus myös siihen, että syntynyt elämä ei kuole, vaan syntyy jälleen uuteen muotoon, koska elämä on ikuisesti jatkuvaa kiertokulkua, muodot vain vaihtelevat.

Ihmisen päämäärä on päästä kosmisen kristustajunnan yhteyteen, niin kuin kaikki ihmiskunnan suuret opettajat ovat opettaneet.

Sen mistä siinä on kysymys, sen Kalevala meille kertoo niin, ettei kirkkokaan enää voi väittää, että Kalevalan viideskymmenes runo on vain kristinuskosta kopio.

Se, että Marjatan pojassa syntyy Kristus maailmaan ilmenee Kalevalan viimeisessä runossa siten, että kun vastasyntynyt kaksiviikkoinen poika katoaa Marjatalta ja hän etsii poikaansa joka paikasta, niin tähti, kuu ja aurinko tulevat häntä vastaan, joilta hän kysyy poiuttaan.

Aurinko tietää pojan löytyvän suolta, jossa tämä on vajonneena kainaloitaan myöten: “Hänpä on munki luonut, näille päiville hyville, kullassa kulisemahan, hopeassa helkkimähän”, sanoo päivyt kosmisesta kristustajunnasta, jota tässä Marjatan poika edustaa.

Hän se on meidän aurinkokuntamme Logoksenkin siis luonut ja on se salaperäinen tajunta kaiken olevaisen takana, jonka yhteyteen ihmisenkin kehitys lopuksi johtaa, niin kuin aurinkokin tiesi Marjatan pojan jo sen yhteyteen päässeen.

Niin kuin Jumalat ovat olleet kerran ihmisiä, niin me ihmisetkin tulemme kerran Jumaliksi. Tämän kieltäminen tietäisi kaiken kehityksen kieltämistä.

Tämän voimme ymmärtää kun ymmärrämme, että ihmisen todellinen kehitys on tajunnan kehittymistä, ilmennysten vain vaihdellessa.